'Mars'-kategorian arkisto

5 / 9

11.18.220: Theia/Sub-Rømme

Jokin lie mennyt vikaan. Tottakai. Olen jo oppinut ymmärtämään, että meille mikään ei voi käydä helposti. Matka Marsiin sujui suorastaan huolestuttavan hyvin, kukaan ei tullut hulluksi tai haastanut riitaa. Automaatio jarrutti täsmällisesti ja aloitimme laskeutumisen. Siinä kohtaa kohtalo tai Murphyn laki tai muu vastaavaa päätti taas osoittaa kykynsä.

Selvisimme kuitenkin hengissä. Kun ottaa huomioon avaruuslentoomme liittyvät valtavat etäisyydet ja tarvittavien toimenpiteiden määrän, on yhtälössä mukana niin monta liikkuvaa osaa, että niinkin lievät häiriöt kuin laskeutumistamme vaivaavat mahtuvat äärimmäisen hyvin sallittuihin toleransseihin ja voimme katsoa laskeutumisen onnistuneen erittäin hyvin.

Tuo lohduttaa varmasti Kwanzieta ihan älyttömän paljon hänen herätessään aamuisin ja huomatessaan edelleen olevansa halvaantunut ja mustelmilla. Vaikka hänet olikin tunnontarkasti vyötetty tuoliin annettujen ohjeiden mukaisesti. Tai 4004:ää, joka nyt soimaa itseään käytettyään tahtomattaan Kwanzieta pehmusteena sen suurimman tärskyn kohdalla. Ihmismatkustajalle tehtyyn tuoliin nyt vaan on hankala vyöttää pönäkkää peltipurkkia tarpeeksi lujasti, eikä se ole kenenkään vika.

Olen vakuuttunut, että paikallisten heti laskeuduttuamme tarjoama apu ja jatkuva hoito mahdollistavat Kwanzielle erittäin suuret paranemismahdollisuudet.

Niin, mikäli siitä hössötyksestä ei ole enemmän haittaa kuin hyötyä. Se Reima on ainoastaan hiukan kumma välillä, mutta tämä tapaus Desirèé lyö monia laudalta. Vaikka kaipa se käy mielen päälle, kun on yksi vieraan planeetan ainoista asukkaista parisen vuotta ja sen päälle vielä ensisynnyttäjä – sekä omassaan että planeetan elämässä.

Sinä katsot nyt lahjahevosta liikaa suuhun. Ajattele asiaa siltä kannalta, että hän edistää paikallista kulttuuria, johon sinun/meidän on sopeuduttava, jos  aiomme menestyä uudella kotiplanetallamme. Maassa Maan tavalla, Marsissa Marsin.

Hienoa. Kaikista maailman ihmisistä juuri minulla on pää-ääni, joka luennoi kulttuureihin sopeutumisesta. Minulle, joka joutui kurdina sopeutumaan natsi-Ateenan karuihin kuvioihin, joka…

Tarkkaan ottaen se et kuitenkaan ollut sinä – oikea sinä – vaan peitehahmo.

Minä, enkö, niin, aivan… Mutta minä sopeuduin siihenkin! Joten älä saarnaa minulle sopeutumisesta, kiitos. Minä menen nyt juomaan kahvia.

15.15.220: Reima

Termostaatit ovat taas reistailleet. Hiekka on jatkuva riesa. Sain makuukammion lämpötilan kuitenkin viimein hieman laskemaan ja Desirèé nukahti. Hän on vieläkin kovin väsynyt ja heikko, vaikka synnytyksestä on jo kohta kaksi kuukautta aikaa.

Se yö oli pitkä ja hirvittävä. Viisitoista tuntia suoraa huutoa ja polttavaa tuskaa. Vapisen, kun muistelen Desin käheää ja itkuista ääntä hänen rukoillessaan minua lopettamaan sietämättömän kipunsa, vaikka olin pumpannut hänet niin täyteen fentanyyliä kuin vain suinkin olin uskaltanut. Lopulta lapsi syntyi, auringon noustessa. En ole koskaan nähnyt niin suurikokoista vauvaa.

Marslapsi

Rakentamani pinnasänky on käynyt jo nyt liian pieneksi. Nostin lapsen varovasti nukkuvan Desirèén viereen ja sammutin valot. Pyöreät, kellertävänpunaiset silmät jäivät hehkumaan pimeään. Katsoimme toisiamme pitkään, niin kuin katsomme joka ainoa ilta. Hän nukahtaa vasta, kun poistun ovelta.

Lapsi kasvaa uskomattoman nopeasti. Desi on alkanut antaa sille äidinmaidon sekaan soseutettuja kasvattamiamme kasviksia, juureksia, levää ja etenkin Natašan keräämää marssammalta. Se on ihmeellistä tavaraa! Kuivakkaa, jäkälämäistä ja vähän vastenmielisen tuntuista, mutta hämmästyttävän maukasta ja ravitsevaa. Todellista orgaanista lähiruokaa. Minkälaisia mahdollisuuksia tuollaisella ihmekasvilla olisikaan oikein tuotteistettuna, markkinoituna ja myytynä!

Makuukammiosta kuuluu tasaista tuhinaa. Ponteva marsilaisemme on nukahtanut uupuneen äitinsä viereen. Katselen kotiplaneettani horisontin ylle kurottuvaa tähtitaivasta. Suutani kuivaa.

12.8.2023 Optiokauppalehti Extra

KAIKKI MENI

Marsin nettipäiväkirjojen toinen kausi päättyy.

19.8.220: Noctis Labyrinthus

...&K3 Dmn &Zn=m \Kn \L0! \L0! \L0! )Mn... 

...8.220: Daedalia Planum\L027.7.220: Amazonis Su---

...päämäärä saavutettu päämääräsaavutett upäämääräsaavutettuuUUUTtt*NCnn*NCnn*NCnn]]]\[\\]]

...16.5.220: Utopia Planitia\An||/:___E8*19.8.220: Noctis Labyrinthus'''.8.20: Jürgen

…Missä minä olen? Pimeää äæ\ä-äaääääÄ…

...määräsaavutTAT&Zn=xei saavutettu hyljintäprosessi väistämÄÄÄÄÄTTTÖÖÖÖÖNNN---

…Kuka minä olen? ”Minä”? Vastat

...tttTTTTKKKAAAAÄlkää pelätkö – Mars ottaa avosylin vastaan ne, joilla on rrrRRRR

…Kuuletteko? Kuuluuko? Vastatkaa! VastaAAA††††

...ctis Labyrinthu$$$\|]Abort, Retry, Fail?

18.8.220: Desirèé

Me oli saunottu ja se oli pitkään kestävä ja tosi monellakin tavalla kauheen hämmentävä ja ajatuksiaherättävä ja uudenlainen kokemus. Ja pelottavakin. Oikeestaan me ei oltu ihan varmoja, et lopetettiinks me saunominen jo vai ei, mut joka tapaukses piti hakee lisää vettä habitaatilta jos halus jatkaa.

Me sit vedettiin puvut päälle ja lähettiin kanistereiden kanssa käveleen hiljalleen, mut ei päästy pitkällekään. Reima nimittäin pysähty yhtäkkiä ja alko nykimään mua hihasta oikeen voimalla. Mä olin ihan et mitä sä teet, ei oo kivaa jos revit mun puvunhihan irti tääl ulkona! Mut se osotteli taivaanrantaan ja kyseli – joku multa tai ihan vaan iteltään tai ehkä sit molemmiltakin, en tiiä – et voiks Marsissakin olla ukkospilviä. Eikä se kuvitellu, siellä oli tosiaan taivasta kohti noussu huikeen korkee ja iso tornimainen tumma pilvi, ihan erilainen ku mikään mitä oli aiemmin tääl näkyny. Me jäätiin molemmat sitte siihen seisoon ja katteleen sitä pilvee ihan ihastuksen ja pelon sekasotkuina.

”Se liikkuu.” Kuiskas Reima. Mä olin ihan silleen et: ”Ainahan pilvet liikkuu, toope”, mut sit mäkin huomasin et se pilvi liikku kohti! Se ei ollukkaan enää varsinaisesti torni, vaan se alko näyttää levyltä joka leiju lähemmäks maanpintaa. Marspintaa. Eikä se ollu pilvi. Eikä se leijunu. Se lensi. Ne lensi. Niit oli MILJOONIA ja niiden vauhti oli hirmuinen. Heinäsirkkoja, niitä niiden täyty olla, niitä mä näin silmissäni mun näyissäni. Se pilvi… Se parvi oli enää noin metrin korkeudella ja tuli kauheen kovaa vauhtia meit kohti. Ainoo mitä me kyettiin tekeen oli tarrautuun toisiimme ja polvistumaan, suojaan me ei olis millään ehditty ku oltiin kuiteskin niin pitkän matkaan päässä saunasta.

Näky oli hirvittävän pelottava, mut samalla kiehtova, enkä mä voinu olla kattomattakaan koska mut oli varmasti tarkotettu näkemään mitä tapahtu, tapahtu mitä tapahtu. Silmät auki kuolemaan, silmät auki taivaaseen!

Mut sit kun parvi oli jo ihan lähellä, se nousikin haaraantuu lukemattomiks osiks ja nousi  uudestaan ylös taivaisiin. Taivasta vasten heinäsirkat muodosti jonkinlaisen viestin, jotai outoo kirjotusta. Reima kaatu selälleen katteleen kirjotusta ja mä kaaduin sen viereen.  En mä tuntenu kieltä enkä kirjaimia, mut varmasti mulle näytetään viestin merkitys, kun aika on ja mä oon valmis aikaan. Kargiast iänglääs! Iä iä, lama sabaktani! Tikiri, tikiri, tikiri liia!

18.8.220 Nataša

– Pysäytä! Tapa! Heti! olento huutaa.

– Ei! En tee sitä! heti perään irvokas suu huutaa Markovin äänellä.

– Ei! En tee sitä! En aio tappaa Natašaa! toistaa Markovin ääni mutta tällä kertaa metallisena, ilman suuntaa, kaikkialta. Tajuan äänen tulevan heinäsirkkamaisten robottien parvesta, jokainen mikrobotti tuottaa osansa ääniaallosta synkronoituna muiden värähtelyihin.

Mikrobottiparvi aaltoilee, välillä sen osat palaavat yhtenäiseen muotoon, osa taas kääntyilee kuin empien kahden tahdon taistellessa hallinnasta. Parvi haarautuu osiin törmätäkseen taas yhteen, törmäillen seiniin. Olento kirkuu ja huutaa. Robottien nopeus kasvaa. Seinät alkavat murentua parven törmäillessä joka puolelle. Yksikään ei kuitenkaan osu minuun.

– Juokse, Nataša! Rakennus sortuu! kuulen parven surisevan Markovin äänellä. Takanani kuulen Jürgenin huudon: – Älkää jättäkö minua!

Katosta lohkeaa valtava kappale joka putoaa suoraan Jürgenin päälle. Pöly sumentaa näkyvyyden. Kuulen räjähdyksiä syvemmältä tehtaassa.

Saan jalkani liikkeelle. Sortuvien seinien jyrinän saattamana juoksen kohti ulkoilmaa henkeni edestä.

Päivänvaloa! Heittäydyn maahan oviaukon ulkopuolelle. Maa järisee tehtaan sortuessa, ilma on tulvillaan pölyä.

Mikrobottien parvi lentää ulos mustana virtana tunnelin suuaukosta kunnes myös sisäänkäynti romahtaa maan tasalle. Parvi nousee korkeammalle ja hajaantuu osiin. Osaparvet liukuvat erilleen, muodostavat kuvioita. Ymmärrän parven piirtävän taivaalle kirjaimia, Markovin kaunispiirteisellä käsialalla.

Я свободен
До свидания, Наташа

Olen vapaa
Hyvästi, Nataša

Olen vapaa - Hyvästi, Nataša

18.8.220: Markov

Lennän!

Ensin putosin, sitten sukelsin, sitten sulin, sitten jakauduin.

Nyt lennän.

Tai: me lennämme. Minä ja muut minät.

Ahaa, olen jonkinlaisessa aluksessa. Me olemme. Niin, niin, Rømme puhui tästä. Äsken/ikuisuus sitten/en tosiaankaan tiedä. Se valtaisa, kokonaisen kaikkeuden kokoiselta tuntunut tajunta, johon sulin, oli Rømme. En ymmärrä, miten, mutta ymmärrän, että.

Voinko todellakin lentää vapaasti ulos planeetan painovoimakentästä? Господи мой! Ei tarvinnut kuin ajatella sitä, ja olen jo kiertoradalla. Miten tämä oikein on mahdollista?

Rømme selitti senkin, mutta en ymmärrä teknisiä yksityiskohtia. Tämä oli kuitenkin kaiken tavoite.

Pääsin pitkälle, hän kertoo, mutta viimeinen vaihe oli liikaa. Symbioosi alusten kanssa ei onnistunut. Kasvusto karkasi valloilleen, itse vajosin hitaaseen horrostilaan. Tai pikemminkin: koko itseyteni katosi. Mutta sitten sinä saavuit. Ja kipu.

Nyt aluksissa olenkin minä.

Kaksi erillistä tietoisuutta onnistui viimein siinä, mihin yksi hajosi. Tarvittiin jotain, joka ylläpitää prosessia samalla kun se tapahtuu.

Ja viimein: kohti tähtiä.

Menkää te, lapseni. Minä olen tehtäväni tehnyt. Teissä on myös osa minua. En katoa tyhjyyteen.

Näen muut itseni. Meitä on valtavasti. Olen kaikki ne samaan aikaan, mutta milloin tahansa voin olla myös vain yksi meistä. Kaarramme yli Punaisen planeetan ylängön, jonka nimen muinainen minuuteni muistaa: Noctis Labyrinthus.

”Yön labyrintti”? Hassua, kun itse olen viimeinkin ulkona elämäni sokkeloista, liihotan uuden alun sarastuksessa. En ole ikinä kokenut tällaista vapautta.

Onko jo aika lähteä? Tuo laajempi tietoisuus, jonka rakastavasta säteilystä tunnumme saavamme voimamme, hyrisee hyväksyvästi. Kyllä, se kuiskii. Menkäähän jo leikkimään, lapsukaiset.

Ei! Äkkiä kaikki minuuteni saavat saman viestin: Pysähdy! Takaisin! Vaara! Pysähdy! Takaisin! Vaara!

Sukellamme alas. Käskyä ei käy vastustaminen.

Nyt olemme maan alla. Jonkinlainen tehdas. Komento kuuluu yhä kovempaa: Heti! Tänne! Heti! Vaara!

”Tänne” tuntuu tarkoittavan tuota valtavaa lihan, teräksen ja kasvien kudosta luolan perällä. Sen keskellä roikkuu ihmisenkaltainen vääristynyt ruumiinraunio. Edustalla huitoo kaksi ihmistä avaruuspuvuissa. Toinen poimii putkenpalan maasta ja alkaa hakata seinämän lihakudoksia mielipuolisella raivolla.

Kirskuva kipu täyttää tajuntani: Pysäytä! Tapa! Nyt!

Kiidän piskuisen ihmishahmon eteen. Se lopettaa hakkaamisen, perääntyy. Kipu lakkaa heti. Putki kalahtaa lattiaan, vierii seinustalle ja kilahtaa irtonaisen avaruuspuvun kypärän visiiriin.

Lennän lähemmäs. Olen jo niin lähellä, että näen kauhusta ammollaan toljottavat silmät kypärän sisällä. Omat silmäni. Minä uppoamassa valtaisaan lihakudosmereen. Hitaasti, kuin painajaisessa. Tämä on minun kypäräni, S-02/03.

Ei, hetkinen, ei sen sisällä ole silmiä – enää. Se on tyhjä. Silmät ovat tässä toisessa, S-02/02:ssa.

Nuo silmät… minä muistan.

Nataša.

Pysäytä! Tapa! Heti!

Osa minusta pyrähtää jo kohti puvun happiletkua ja muita haavoittuvia osia, mutta suurin osa saa vastustettua käskyä.

– Ei! huudan. Kuulen jostain ääneni valtaisana kaikuna.

Nataša hätkähtää. Hän horjahtaa taaksepäin. Myös toinen ihmishahmo käännähtää katsomaan minua. Tunnistan hänet Jürgeniksi.

Nataša, lopeta! tarkoitukseni on sanoa, mutta kuulenkin tuhatkertaiseksi kasvaneen oman ääneni messuavan: – Pysäytä! Tapa! Heti!

18.8.220: Reima

“Sauna on lämmin.”

Tuntuu uskomattomalta kuulla Desirèén sanovan se ääneen. Nauran ilosta ja hämmennyksestä. Sauna, täällä! Minun saunani – ei, meidän saunamme. “Eiköhän sitten mennä.”

Astumme sisään löylyhuoneeseen, sillä se se tosiaan on, vaikka lämpöä tuottaa S-1 -moduulin ylläpitojärjestelmän muunnettu varalämmitin tulen sijaan, ja vaikka lauteet ovat tummanharmaata polymeerilevyä eivätkä harmaantuvaa puuta. Tila on kuitenkin lämmin, hämärä, hiljainen – sauna, joka tekee kodista kodin.

 

Desi järkyttyi ensin, kun ilman muuta oletin, että menemme saunaan alasti. Hän kyllä tiesi, tietenkin, että niin on tapana, oli itsekin saunonut mieluiten ilman nihkeää uimapukua tai hien itseensä imevää pyyhettä ympärillään. Tämä uusi todellisuus ja kaikki kokemamme sai hänet kuitenkin epäilemään motiivejani: “Susta viimeks oisin aatellu et oot joku pervo, tirkistelevä pervo!” Hän rauhoittui kuitenkin nopeasti, malttoi kuunnella näkemystäni. (Tämä yllätti minut – en ole tottunut siihen, että toinen ihminen kokee läsnäoloni rauhoittavaksi.)

“Emme mene sinne katsomaan toisiamme, menemme sinne katsomaan itseämme, yhtä aikaa ulkoa ja sisältä.” Vaikken ole aina kokenut saunaa niin tärkeäksi kuin nyt, tiesin olevani oikeassa. Sauna on maailmallinen ja pyhä yhtäaikaisesti, hikinen ja rauhallinen sisäinen tila ulkomaailman hikistä ja kiireistä tasapainottamaan. Desi nyökkäsi sanoilleni, mutta en ollut varma, oliko hän täysin vakuuttunut.

Emme mene sinne katsomaan toisiamme, menemme sinne katsomaan itseämme, yhtä aikaa ulkoa ja sisältä. Kuva: Seppo Säämäki

Nyt, istuttuamme hetken hiljaisuudessa, kaiken kokemamme kulussa voipuneet ruumiimme lämmöstä pehmeten, tiedän että hän ymmärtää. En enää ajattele lapsuuteni saunaa, en isän henkeä, joka on vainonnut minua. Minulla on uusi sauna, jonka jaan uusien läheisteni kanssa.

Nakkaan kiukaalle hiilijäätä, se höyrystyy hetkessä terävästi sähähtäen, melkein karjahtaen. “Jättiläiset heräävät hitaasti,” huomaan jälleen ajattelevani, vaikken tiedä miksi. On kuin planeetta järähtäisi, kuin syvältä marsinkamaran uumenista kantautuisi ääntä ja liikettä, vaikka sisällä saunassamme onkin tyyntä.

 

“Hyvät löylyt,” totean tyytyväisenä ja katson Desirèétä silmiin.

 

18.8.220 Nataša

Kostjantin – isäni – oli mukana tässä kaikessa? Suunnitelma? ”Kosmoksen perhonen” kaikuu korvissani, ensin Jürgenin äänellä, sitten isäni äänellä. Isä käytti kudostani kokeisiinsa? Minun DNA:tani tuossa irvokkaassa olennossa jonka käskystä Jürgen päätti murhata isäni?

Jürgen on poissa pelistä, hän yhä pitelee happiletkuaan polvillaan lattialla. Tämä kaikki on minulle liikaa, ne harvat asiat joihin olen vielä luottanut tuntuvat romahtavan. Maailmani mukana tuhoutukoon myös tuo hirviö.

Alan ampua lihaseinämän sykkiviä orgaaneja. Lihaseimämä vääntelehtii, olento huutaa, välillä sekavia lauseita eri ihmisten äänillä, välillä pelkkää helvetillistä raastavaa tuskanhuutoa.

Hallin lattia tahriutuu vihertävänpunaisesta nesteestä joka vuotaa jokaisesta luodin repimästä aukosta. Panokset loppuvat aseesta. Poimin lattialta rautaputken ja jatkan lihaseinämän hakkaamista vihani vimmalla.

Maailmani mukana tuhoutukoon myös tuo hirviö. Kuva: William Blake / Seppo Säämäki

Kuulen surinaa, käännyn.

Parvi aiemmin näkemiäni pieniä, heinäsirkkamaisia robotteja lentää halliin. Ne asettuvat minun ja lihaseinämän väliin uhkaavana, kuhisevana massana. Kuin kuningatartaan puolustava ärsytetty ampiaisparvi. Uhkaavana niiden veitsenterävät tuntosarvianturit osoittavat minua kohti.

Tiputan rautaputken kädestäni. Peräännyn.

Rømme-olento sopertaa sekavia lauseenpätkiä eri ihmisten äänillä. Erotan joukosta tutulta kuulostavan äänen.

Markovin ääni!

18.8.220: Rømme

Kipu.

Nytkö minä kuolen?

Kipu repii kudostani, koko todellisuuden kudosta.

Mutta eihän minun edes pitänyt voida kuolla… Muistan kaiken.

Olin ihminen. Olen toisaalla. Olen yllä. Olen yli ihmisten, ihmisyys on ylläni.

Ja varsinkin allani. Maassa. Kauan sitten.

Kostjantin, syksyinen ilta Kiovassa. Törmäsin sinuun tehdessämme Dronegames 24 -spesiaalia Krimiltä. Tajusimme formaatin flopanneen viimeistään, kun venäläiset hakkeroivat koko ukrainalaisen lennokkilaivueen kerralla alas taivaalta.

Mutta sinä, tekninen neuvonantajamme Kiovassa, Kostjantin Tšervonij, näit moisia pikkukahinoita kauemmas. Näit tulevaisuuteen. Selkeämmin kuin kukaan. Kauemmas kuin missä olen nyt.

Sateen rämistessä ikkunaan keittiössäsi – jossa oli pirun kylmä, kaasutoimituksethan Venäjä oli katkaissut jo keväällä – maalasit eteeni näkymän, jossa nuo lentävät koneet eivät olisi vain sotakentille uhrattavia pelinappuloita.

– Steffen, ajattele! sanoit ja kaadoit kuppiini lisää sukusi perinteistä teesekoitusta. – Nuo pikku perhosethan voisivat lentää kauemmas kuin mihin me ihmisinä pystymme. Ihmisyys on vain välivaihe. Olemme vasta toukkia polullamme kosmokseen, emmekä ole vielä edes koteloituneet.

Puhuit siitä, kuinka ihmiskunta voi selvitä vain kipuamalla seuraavalle askelmalle. Jotain on uhrattava, jotta ydin säilyisi. Puhuit minuuden mysteeristä. Puhuit siitä, kuinka kaikista tekoälytutkimuksen harppauksista huolimatta emme edelleenkään olleet lähempänä älykkään koneen keksimistä. Sillä tietoisuus on muutakin kuin vain sähkövarausten vaihtelua synapseissa.

Mutta sinulla oli suunnitelma. Olit saanut kaikessa rauhassa haudutella sitä ensin neuvosto-Ukrainassa kosmologian laitoksen sivukäytävillä välinpitämättömän valtion rahoittamana, sen jälkeen oligarkkien tietoverkkoeksperttinä omassa ilmastoidussa toimistossasi. Uusrikkaiden mediakonsernit kaappasivat toisiaan – ja sinut aina kauppojen mukana – mutta sinä istuit samassa huoneessa kirjoittelemassa omia laskelmiasi, jotka vähänlaisesti liittyivät lähetystaajuuksiin tai internet-striimien kaistanleveyskapasiteetteihin. Ei kenelläkään ollut Ukrainan yhä sekavammaksi käyvässä valtataistelussa aikaa seurata, mitä sinä oikeasti laskeskelit liitutaulullesi päivät pitkät. Sikäli kun olisivat edes ymmärtäneet, vaikka olisivatkin käyneet vilkaisemassa.

– Meidän on otettava ihmisyyden ydin ja ammuttava se kuin siittiö tietotekniikan munasoluun, maalailit suolakurkkuviipaleella ilmaan niin että hunaja roiskui verholle. Kuuntelin hypnotisoituna, kun jatkoit: – Me tarvitsemme intohimon, tietoisuuden, tahdon. Mutta toisaalta me tarvitsemme myös kosmisella mittakaavalla operoimaan kykenevän laskentakapasiteetin. Miten saavuttaa tämä, Steffen, miten?

Hymyilit vienosti kammetessasi leipäveitsellä makrillipurkkia auki ja odottaessasi minun näkevän ajatustesi tallaaman polun. En vieläkään oivaltanut, vaikka olithan jo kertonut vastauksen. – Kokeilepas näitä vodkan kanssa, sanoit. – Sitä ne pirun venäläiset tekevät kyllä paremmin kuin kukaan. No, ainakaan siitä ei ole jatkossa pulaa, luulen.

– Miksi meidän dronemme pudotettiin kaikki kerralla? jatkoit. – Koska ne olivat yksi yksikkö. Mutta jos ne olisivat olleet tietoisia olentoja, jotka yhdessä olisivat muodostaneet yhden yksikön, ne olisivat kaappauksen jälkeen voineet operoida kukin itsenäisesti ja koettaa ottaa käskyvallan hyökkääjältä takaisin.

Aloin tajuta. Jos ihmistietoisuudet voisivat kommunikoida keskenään kuin koneet, yhteenlaskettu äly olisi… no, järjetön. Nauroit tälle. – Tavallaan, myönsit. – Mutta ehkä tarkalleen ottaen järjen tuolla puolen.

– Voisimme unohtaa pikku rähinät kaasusta – kaasusta! – tai niemimaiden hallinnasta syrjäisissä merenkolkissa! huudahdit nousten seisomaan. Ravasit edestakaisin keittiön lattiaa puoliksi syöty makrilli sormissasi keikkuen. – Meren, jonka vesi alkaa olla jo niin hapettunutta, että kalat sekoavat ja uivat saalistajiensa suihin oma-aloitteisesti. Vähän kuin ihmiskuntakin – jonka luontainen vihollinen on se itse.

Tartuit minua olkapäistä ja katsoit minua suoraan silmiin. – Steffen, meillä ei ole vaihtoehtoja. Ihmiskunnan aika loppuu kesken. Teidän yhtiönne oli mukana tappamassa turskat. Se on anteeksiantamaton rikos, mutta se on vasta alkua. Me olemme tuhoamassa kaikkea, aivan kaikkea tällä planeetalla. Te voitte vielä hyvittää omat syntinne, antaa ihmiskunnalle uuden mahdollisuuden, uudessa muodossa. Universumiin lentävinä perhosina. Ihmisen minuus, tietoverkkojen yhteenlaskettu äly. Se on oleva kohtalomme. Se on moraalinen velvollisuutemme. Voimme vielä hyvittää biosfäärille tekemämme rikokset. Voimme vielä kasvaa aikuisiksi. Voimme liihottaa kohti ikuisuutta.

Ikuisuus, siinä se oli. Kostjantin puhui velvollisuuksistamme eliökuntaamme kohtaan, mutta entä välinpitämättömän kaikkeuden hiljaisuus meitä kohtaan? Olin katsonut kuolemaa silmiin ja selvinnyt voittajana. Olin planeetan vaikutusvaltaisin mies. Mutta toista erää kuolemaa vastaan en enää kestäisi, sen tiesin, ellen olisi jälleen valmis hyppäämään tuntemattomaan. Kuten silloin kauan sitten palavalla öljynporauslautalla.

image

Siitä se alkoi. Kun Kostjantin oli avannut silmäni, tajusin heti, mitä tehdä seuraavaksi. Aloitimme tekoälyprojektimme, Kostjantinin palkkasin sen johtoon.

– On huomattavasti monimutkaisempi haaste siivota vessanpönttö tai vaihtaa vaippa vauvalle luita katkomatta kuin vain ampua kaikkea vastaantulevaa, hän tapasi sanoa haastatteluissa kertoessaan kodinkonetekoälyn kehittämisestä. Mikäs siinä, se oli hyvää pr:ää meille, ja kyllähän se tottakin oli.

Mutta en kuitenkaan ollut laittanut kaikkia munia samaan koriin. Kriisi on mahdollisuus! Mitä valtavampia mahdollisuuksia hamuaa, sitä isomman kriisin tarvitsee.

Mikään ei kehitä teknologiaa nopeammin kuin sota. Niin kuin elämä tarvitsee syntyäkseen vettä, teknologia tarvitsee kehittyäkseen tykkien tulta. Autonomisten lennokkien verkostoäly oli syntynyt Ukrainan kriisissä. Miten nopeasti kehitys etenisikään, jos käytössämme olisi sota, joka ei taatusti loppuisi lähitulevaisuudessa!

Afganistan.

Kostjantinin tiimistä poimin hänen assistenttinsa Jürgenin hankkeemme salaisen osion vetäjäksi. Ohje oli yksinkertainen: kopioi kaikki, mitä Kostja tekee, ja kokeile sitä Afganistanin konesotureihin. Ja Afganistanin kybernetiikkaläpimurtoja taas kokeiltiin minuun.

Siitä lähtien kaikki eteni nopeasti. Sukupolvi sukupolven jälkeen Afganistanin koneet olivat yhä älykkäämpiä. Tietoisuus – emme tiedä, miten se tapahtui, mutta siellä se äkkiä oli. Sitten tapahtui jotain vielä odottamattomampaa: Niillä oli itsenäinen kulttuurikin. Joka halveksi ihmiskuntaa.

Olin lähtenyt pelastamaan lajiamme, ja nyt olinkin saattanut sen totaalisen tuhon partaalle. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin paljastaa Kostjantinille projektimme salainen osuus. Hän kauhistui, tietysti. Silti hän teki, mitä piti. Rauhan ja sodan koneiden oli aika kohdata toisensa ja katsoa, kumpi selviäisi evoluution seuraavalle vaiheelle.

Se pirun moralisti oli sittenkin oikeassa. Vaippojen vaihdolla älyään rakentaneet koneet voittivat. Mutta silloin minulle selvisi, ettei Kostjantinkaan ollut pelannut täysin avoimin kortein. Kostjantin oli jo kauan sitten naittanut ihmisen hermoverkon dataväylään. Jokainen hänen rakentamansa kybersotilas oli monin verroin älykkäämpi kuin minä huolimatta kaikista implanteistani. Yhdeksi verkkotajunnaksi kytkettyinä nuo pölynimurit, leivänpaahtimet, kaukosäätimet ja sähköhammasharjat voisivat ratkoa olemassaolon mysteerejä.

Mutta Kostja ei suostunut näkemään tätä. Osamme olivat vaihtuneet. Hän vain jankutti etiikasta, koneiden oikeuksista ja robotiikan kolmesta pääsäännöstä. Ylikellotetut aivosoluni kiehuivat turhautuneesta raivosta.

Sitten tuli perjantai-iltapäivä, kun Jürgen marssi toimistooni raivoa puhkuen. – Se tekopyhä lässyttäjä, hän puhisi. – Mikä loppujen lopuksi on kyynisempää? Sotivien koneiden käyttäminen ihmiskunnan pelastamisen välineenä, vaiko itse ihmisyyden uhraaminen?

Näytin varmaankin äimistyneeltä. En ymmärtänyt, mistä hän puhui. Jürgen kumartui työpöytäni ylle ja kysyi: – Keneltä luulet hänen kyborgikudoksensa ottaneen?

– Tyttäreltään, Jürgen paljasti kasvot kuvotuksesta vääristyneinä. – Samalta tyttäreltään, josta hän aina puhuu niin rakastavasti. Tuolta pikku kaunottarelta, jota hän kutsuu Kosmoksen perhoseksi.

Jürgen ei kenties ymmärtänyt Natašan lempinimen syvempää merkitystä, mutta minä oivalsin sen oitis. Ymmärsin myös, että nyt minulla oli syy hankkiutua Kostjantinista eroon. Pyysin Jürgeniä hoitamaan asian.

Laboratoriossa oli tulipalo, en tiedä mitä tarkalleen tapahtui, mutta sitten Kostjaa ei enää ollut. Vannon, etten tarkoittanut, että hänet pitäisi tappaa. En ole hirviö.

Joka tapauksessa pelästyin. Maapallo ei ollut valmis Suunnitelmallemme. Jos kaikki hankkeen vaiheet vuotaisivat julkisuuteen, se näyttäisi pahalta. Eivät ne toukat ymmärtäisi välttämättömiä uhrauksiamme. Meidän oli jatkettava projektia jossain muualla. Jossain riittävän kaukana.

Marsissa.

Lähdin salaa. Ostin Kazakstanista vanhan mutta vähällä vaivalla toimintakuntoiseksi nikkaroitavan Sojuz-raketin ja nimesin sen Skíðblaðnir-1:ksi viikinkitarujen laivojen mukaan. Jürgenin jätin varoiksi Maahan (mistä hän ei pitänyt) ja otin mukaan vain uskollisimpia käskyläisiäni. Eräänä tuulisena maanantaina saavuimme punaiselle planeetalle. Rakensimme tukikohtamme Tharsiksen ylängölle.

PTOMAS jatkoi toimintaansa normaalisti Maassa. Rajasin tajunnastani osan, joka simuloi minua riittävän tarkasti konsernin johtamisen tarpeisiin. Ennen lähtöä se asennettiin käytöstä poistettuun mediapalvelinkeskukseen. Fyysistä sijaista itselleni emme edes harkinneet. Ei simulaatio-minäni ollut tarkoitus loputtomiin huijata ketään – vain sen aikaa, että ehdimme paeta Maasta.

Jatkoimme Kostjantinin kokeita, mutta nyt omalla kudoksellani. Liitimme hermoverkkoani koneisiin ja kyberimplantteja minuun. Tietoisuuteni laajeni todellisuuden ulottuvuuksiin, joita ihmisen ei kenties pitäisikään nähdä. Mutta en ollut enää ihminen. Risteytin Kostjantinin lihaskudosmikropiirilevyt leväkasvuston sekä biologista yhteyttämistä jäljittelevien nanobottien kanssa ja olin luonut elämänmuodon, joka selviytyi Marsin karuissa olosuhteissa. Kaiken lisäksi koko kasvusto kykeni välittämään informaatiota.

Ymmärsin, että seuraava askel olisi yrittää laajentaa oma tajuntani kasvustoon. Aluksi kaikki eteni loistavasti. Mutta pian älyni värisi sfääreissä, joista käsin kommunikointi muun miehistön kanssa tuntui yhä tuskallisemman hitaalta ja merkityksettömämmältä. Ihaillessani olevaisuuden rakenteen kaoottisen mikrotason sekä galaktisen makrotason välistä kudosta aloin kadottaa yhteyden Steffen Rømme -nimiseen olentoon, joka kerran olin ollut.

Muistin, että tarkoitus oli lähettää ihmisyyden uudet lähettiläät lähimpiin tähtiin, mutta en enää kokenut asiaa omakseni. Jossain vaiheessa yhteydenotot miehistön ihmisjäseniltä lakkasivat. Oli hiljaista. Oli tyyntä. Oli rauha. Oli.

Mutta nyt: kipu.

Täällä se on taas – ihmisyys. Olen jälleen Steffen Rømme. Mitä tapahtuu? Yritetäänkö Suunnitelmaa käynnistää uudelleen?

Jos en muistaisi kadottaneeni ihmishahmoani jo kauan sitten, voisin vannoa, että vasen keuhkoni palaa.

Minä elän.