Chillailin illalla kasvihuoneessa ja tölläilin tähtiä. Ne on mielettömän kirkkaita täällä. Like play like play, se ajatus iski mun cartoniin.
Voi olla, ettei mulla ole enää jalkoja, enkä mä saa enää ikinä abunaa, mutta mun aiempi elämä joka oli täynnä ravaamista ja naimista, oli jo gone mutallab. Jos en olis tullut tänne, olisin kuollut. Mutta sen takiahan mä toisaalta tänne päädyin, kun en piitannut mistään, olin yhtä jolimentersiä vaan koko jäbä. One kyne.
Mikähän elämänviisaus tästä olis revittävissä? Momsilla olis varmaan joku tarjota. Chop alone die alone, monkey no dey agile for desert, ogogoro be like water but e no dey act like water… niitä riitti joka tilanteeseen. Mutta että saa uuden elämän alun sillä että meinaa ensin tuhota jo meneillään olevan – se ei oikein kuulosta miltään sanonnaksi asti päätyvältä viidakon viisaudelta.
Siltä musta kuitenkin tuntuu: meitsi on saanut toisen mahdollisuuden. Tää Reima-jäbä on eka fren mun lifes, jonka kans ei tarvi laskelmoida mitään. Siihen voi luottaa. Dude sanoo et mennään tsekkaan kanjoneita. Se kantaa mut Mars-mönkijään ja me mennään. Se on pakannut evästä. Se kantaa mut harjanteen reunalle asti ja sit vaan tsiigataan näkymiä. Ei paljoa puhuta. Tai siis, mä pölisen kyllä koko ajan itsekseni, mutta ei se haittaa Reimaa. Välillä se vähän hymähtää jollekin jutulle. Sit se kantaa mut takas kaaraan ja ajellaan habikseen. Ja mä oon suunnilleen et vittu tää oli paras päivä mun elämässä. Eikä ilman Reimaa sitä olis edes tapahtunut. Itseksenihän mä en pääse edes sängystä ylös. Enkä mä tarkoita, että musta olis tullut mitään yashmania (eikä se näillä vehkeillä enää onnistuiskaan, har). Tää jätkis vain saa tämmöisen touhun vaikuttamaan ihan niinku… normaalilta.
Outo juttu. Ei tapahdu mitään, ei mitään mahiksia tehdä awuuffia jollain ovelalla scammilla, ei tulossa ens viikolla serious kudii western babasta. Mut mä oon vaan et ok. Tää on ihan wella näin. Mä vahdin pikiniä päivät pitkät sillä välin kun Desi ja Rey-boy on Natašan nakittamissa moninaisissa hommissa, leikin höhliä taaperoleikkejä ja lauleskelen muistamiani tuutulauluja kotopuolesta. (Myöhemmin meinasin ruveta kertomaan sille iltasatuina mun scammaysstooreja.) Illalla hengaan Reiman kanssa ja välttelen Desirèétä.
Niin. Desirèé. Se nyt oli craise alun perinkin, mutta nyt se on ruvennut julistamaan, että penska puhuu. Mitä vittua? Kakara on, mitä, hiukan reilun puolen Maan vuoden ikäinen? Selitin aluksi Desirèélle kärsivällisesti uudestaan ja uudestaan, että mä uskon kyllä – heti kun me kaikki kolme ollaan läsnä kun Thorstai puhuu. Mut ei se ämmä mitään kuuntele, vaahtoaa vaan ihmeestä. Reima on vaivaantunut, saunassa suositteli että Desirèén puheet kannattaa ottaa suola-annoksen kera.
– Sillä nyt on niitä visioita, Reima sanoi.
– Nyt näköjään myös audioita, en voinut olla kuittaamatta. Reimaa ei naurattanut.
Desirèé kieltämättä suhtautuu tähän Mars-juttuun jonain raamatullisena vaelluksena. Mimmi on ku mikäkin winch mystisine höpinöineen. Se siunaa meidän ateriatkin jollain Mars-okpatalla. Mä pyörittelen silmiäni, mitä Desirèé ei edes huomaa. Ja Reima mulkoilee mua tyyliin että don’t kaita, anna olla.
No, ehkä se menee ohi. Onhan tää tosiaan melko mystinen kokemus mullekin ollut. Vähemmästäkin alkaa nähdä näkyjä.
Mulle riittää kyllä ihan nää oikeat näkymät. Yhdestä asiasta olen samaa mieltä Desirèén kanssa. Tämä on ihme.