Kävelen syvemmälle spiraalina alas viettäviä tasanteita joiden reunoilta löytyy valtavia halleja täynnä automaattisia tuotantokoneita. Koneiden jyskytys pauhaa kaikkialla ympärilläni.
Ensimmäisessä hallissa on malminjalostukseen käytettäviä sulatusuuneja. Hehkuvan kiviaineksen lämpö tuntuu kymmenien metrien päähän bottikuormaimen kaataessa Marsin kallioainesta miiluun.
Jatkan eteenpäin. Linjan edetessä sulatusprosessin erottelemasta metalliaineksesta valetut uutuuttaan kiiltävät metalliharkot etenevät tasaisesti syvemmälle ja taukoamatta hyörivät robotit takovat, valssaavat ja hitsaavat osia yhteen. Alan erottaa eri robottiosia, niveliä, servosormia, kyberneettisiä polvilumpioita.
Osalla linjastoista alkaa hahmottua kolossaalisten rakennusdroidien hahmoja, toisilla ihmisen mittasuhteet omaavia androideja, kolmannella taas rakentuu pieniä, hyönteismäisiä mikrobotteja.
Askel askeleelta syvemmälle kulkiessani tajuan että jotain on vialla. Linjoja pitkin etenevien robottien muodot alkavat vääristyä, kuin osat väkisin liitettäisiin kohtiin mihin ne eivät kuulu.
Liukuhihnat johtavat syvemmälle valtaisaan kokoonpanohalliin jossa avautuu epätodellinen, painajaismainen näkymä. Halli on täynnä robotteja – tai niiden irvikuvia. Epämuotoiset, makaaberit hahmot vaeltevat päämäärättömästi tuoden mieleen Danten helvetin.
Kaksi hitsausrobottia taklaa maahan kymmenistä käsistä koostuvan robotin ja kolmas hitsaa kiinni taas uuden käsiparin. Robotti riistäytyy irti ja ryntää takaisin tavoittelemaan koppia irtonaisesta päästä, jonka pelkistä jalkapareista koostuva toinen robotti potkaisee hallin toisesta päästä.
Käsirobotti ei saa koppia päästä joka kierii jalkojeni juureen. "Kickstart boot failed" pää lausuu monotonisella äänellä ennenkuin lakkaa liikkumasta. Hallissa pyörivät robotit eivät kiinnitä minuun mitään huomiota, nyt ne hitsaavat jalkarobottiin nippua selkärankoja jotka kiemurtelevat komposiittikourien otteessa kuin mustekalan lonkerot.
Robottipään silmät työntyvät ulos kuopistaan ja kierivät alas tasanteen reunalta. Silmäkuopista valuu vihertävää massaa. Tajuan sen olevan samaa outoa, sitkeää kudosta kuin Skíðblaðnir-1:n laskeutumispaikan läheltä ottamani näytteet, vain tuoreempaa. Massa alkaa ryömiä matojen lailla ulos teräskallosta. Äkillinen mielikuva henkiin heränneestä viikon päivät pöydällä homehtuneesta jauhelihapaketista saa vatsani kääntymään ympäri.
Juoksen syvemmälle, alas pimeyteen viettävää laskeutuvaa tasannetta päästäkseni pois tuon infernon lähettyviltä. Koneiden äänet jäävät taa ja lamppuja on yhä vähemmän. Pysähdyn paikalleni odottamaan hengitykseni tasaantumista seuraavan hallin suuaukon kulman taa. Huohotukseni läpi kuulen hallista kovaäänistä puhetta, välillä huutoa. Tunnistin Jürgenin äänen mutta toinen puhuja kuulostaa vieraalta.
Epäinhimilliseltä.
