Lennän!
Ensin putosin, sitten sukelsin, sitten sulin, sitten jakauduin.
Nyt lennän.
Tai: me lennämme. Minä ja muut minät.
Ahaa, olen jonkinlaisessa aluksessa. Me olemme. Niin, niin, Rømme puhui tästä. Äsken/ikuisuus sitten/en tosiaankaan tiedä. Se valtaisa, kokonaisen kaikkeuden kokoiselta tuntunut tajunta, johon sulin, oli Rømme. En ymmärrä, miten, mutta ymmärrän, että.
Voinko todellakin lentää vapaasti ulos planeetan painovoimakentästä? Господи мой! Ei tarvinnut kuin ajatella sitä, ja olen jo kiertoradalla. Miten tämä oikein on mahdollista?
Rømme selitti senkin, mutta en ymmärrä teknisiä yksityiskohtia. Tämä oli kuitenkin kaiken tavoite.
Pääsin pitkälle, hän kertoo, mutta viimeinen vaihe oli liikaa. Symbioosi alusten kanssa ei onnistunut. Kasvusto karkasi valloilleen, itse vajosin hitaaseen horrostilaan. Tai pikemminkin: koko itseyteni katosi. Mutta sitten sinä saavuit. Ja kipu.
Nyt aluksissa olenkin minä.
Kaksi erillistä tietoisuutta onnistui viimein siinä, mihin yksi hajosi. Tarvittiin jotain, joka ylläpitää prosessia samalla kun se tapahtuu.
Ja viimein: kohti tähtiä.
Menkää te, lapseni. Minä olen tehtäväni tehnyt. Teissä on myös osa minua. En katoa tyhjyyteen.
Näen muut itseni. Meitä on valtavasti. Olen kaikki ne samaan aikaan, mutta milloin tahansa voin olla myös vain yksi meistä. Kaarramme yli Punaisen planeetan ylängön, jonka nimen muinainen minuuteni muistaa: Noctis Labyrinthus.
”Yön labyrintti”? Hassua, kun itse olen viimeinkin ulkona elämäni sokkeloista, liihotan uuden alun sarastuksessa. En ole ikinä kokenut tällaista vapautta.
Onko jo aika lähteä? Tuo laajempi tietoisuus, jonka rakastavasta säteilystä tunnumme saavamme voimamme, hyrisee hyväksyvästi. Kyllä, se kuiskii. Menkäähän jo leikkimään, lapsukaiset.
Ei! Äkkiä kaikki minuuteni saavat saman viestin: Pysähdy! Takaisin! Vaara! Pysähdy! Takaisin! Vaara!
Sukellamme alas. Käskyä ei käy vastustaminen.
Nyt olemme maan alla. Jonkinlainen tehdas. Komento kuuluu yhä kovempaa: Heti! Tänne! Heti! Vaara!
”Tänne” tuntuu tarkoittavan tuota valtavaa lihan, teräksen ja kasvien kudosta luolan perällä. Sen keskellä roikkuu ihmisenkaltainen vääristynyt ruumiinraunio. Edustalla huitoo kaksi ihmistä avaruuspuvuissa. Toinen poimii putkenpalan maasta ja alkaa hakata seinämän lihakudoksia mielipuolisella raivolla.
Kirskuva kipu täyttää tajuntani: Pysäytä! Tapa! Nyt!
Kiidän piskuisen ihmishahmon eteen. Se lopettaa hakkaamisen, perääntyy. Kipu lakkaa heti. Putki kalahtaa lattiaan, vierii seinustalle ja kilahtaa irtonaisen avaruuspuvun kypärän visiiriin.
Lennän lähemmäs. Olen jo niin lähellä, että näen kauhusta ammollaan toljottavat silmät kypärän sisällä. Omat silmäni. Minä uppoamassa valtaisaan lihakudosmereen. Hitaasti, kuin painajaisessa. Tämä on minun kypäräni, S-02/03.
Ei, hetkinen, ei sen sisällä ole silmiä – enää. Se on tyhjä. Silmät ovat tässä toisessa, S-02/02:ssa.
Nuo silmät… minä muistan.
Nataša.
Pysäytä! Tapa! Heti!
Osa minusta pyrähtää jo kohti puvun happiletkua ja muita haavoittuvia osia, mutta suurin osa saa vastustettua käskyä.
– Ei! huudan. Kuulen jostain ääneni valtaisana kaikuna.
Nataša hätkähtää. Hän horjahtaa taaksepäin. Myös toinen ihmishahmo käännähtää katsomaan minua. Tunnistan hänet Jürgeniksi.
Nataša, lopeta! tarkoitukseni on sanoa, mutta kuulenkin tuhatkertaiseksi kasvaneen oman ääneni messuavan: – Pysäytä! Tapa! Heti!
