syyskuu, 2013 – kuukausiarkisto

26.5.220: Markov

On niin kevyt olo. Kuin lentäisi kävellessäänkin. Nataša heristelee sormeaan ja varoittelee hypokapnian petollisista jälkioireista, mutta ei hän taida oikein ymmärtää.

On vain niin hyvä olla. Teen pitkiä kävelyretkiä joka päivä, joiden perusteella olen maalaillut habitaatin yhteistilan seinälle lähialueen karttaa ulkomuistista. Nataša ja Jürgen napisivat niin kauan päin honkia olevista mittasuhteista, että rupesin piirtelemään karttaan myös mulkosilmäisiä hirviöitä, seireenejä ja alkuasukkaita. Johan hiljenivät.

Reiman kanssa syntyi puolestaan kiistaa paikannimistä, joita karttaan olen keksinyt. Hän haluaisi kotoisia, suomalaisia nimiä, sellaisia kuin Toiskärsämäki tai Jännänääri. Suurinta osaa niistä on mahdotonta lausua. Syystä tai toisesta R toistelee niitä itsekseen ja hihittelee. Mitä lie metsäläishuumoria.

Itse suosin runollisia nimiä, kuten Uusi ihmisyys, Vapauden vuo tai Sodan jumalan suudelma. N ja J mulkoilevat toisiaan, kun me nimeämme Reiman kanssa Marsia uudestaan.

Yleisesti ottaen kaikki ovat kuitenkin hämmästyttävän hyväntuulisia. Kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta kukaan ei hiisku matkan tapahtumista mitään. Nataša kärttää meitä auttamaan tieteellisissä kokeissa, Jürgen suorittaa jotain kummia mittauksia ja vastailee vinoillen maasta tuleviin viesteihin. Usein hän lukee kirjeenvaihtoa ääneen aamiaisilla. Kaikki nauravat J:n sapekkaalle sarkasmille. Ehkä vähän turhankin äänekkäästi?

Reimakin osallistuu yhteiseen tekemiseen ja toisinaan viskoo omituisia vitsejä, joille hohottelee sitten itse ja läiskii polveensa. Desirèé halailee kaikkia silmät loistaen ja kyselee, tunnemmeko me sielujemme värinän. Siinä haiskahtaa jo hysteria.

No mutta, kyllähän tämä on uuden alku, joten ehkä on luonnollista olla vähän hysteerinen. Itse tunnen… puhdistuneeni. Suorastaan uudelleensyntyneeni. Ehkä se kaikki saasta, jossa kahlasin aiemmin, todella jäi Maahan? Ehkä…

Tänään kävelin läheiselle kraaterille asti. Katselin sen reunalla piskuista aurinkoa (se näyttää tosi pieneltä täällä), joka vaelsi hitaasti etäisen hiekkamyrskyn taa. Kun palasin tasangolle, huomasin yhden autonomiboteista seuranneen minua sinne asti, höhlä vekotin. Se näytti jotenkin säälittävältä yksinään siinä kraaterin juurella, joten tanssahtelin pari piruettia ilahduttaakseni sitä. Vekotin piristyikin silminnähden. Käänteli töpöttävältä silmäparilta näyttävää kameraulokettaan puolelta toiselle. Laitteen lähes inhimilliset eleet huvittivat minua niin, että innostuin loikkimaan tasangolle saappaanjäljistäni valtaisan Olen vapaa! -tekstin.

Robotti jäi yksin zoomailemaan tilataideteostani ilta-auringon ruosteisessa hehkussa, kun tallustelin takaisin habitaatille.

21.5.220: Nataša

Olemme perillä! Ja elossa! Vaikka ehdin olla jo varma ettei toivoa ole.

Laskeutumiskapselin ahdistuksen ja sekavuudentunteita vahvensi osaltaan hyperkapnia eli hiilidioksidimyrkytys. Veremme CO2-pitoisuus on käynyt vaarallisen korkealla.

Mustan laatikon tallenteen perusteella myöskään jarrutus ei ole onnistunut suunnitellusti, todennäköisimmin ajoaine on loppunut kesken. Tämän seurauksena kohtaamisnopeus on ollut yli toleranssirajan. Laskeutumiskapseli kuitenkin säilyi ihmeen kaupalla ilmatiiviinä. Kuvatallenteesta on vaikeaa arvioida vahinkojen määrää, tarkistan kapselin heti huomenna kun aloitan tutkimukset pinnalla.

Miten sitten selvisimme? PTOMASin robottiteknologia pelasti meidät. Laskeutumisalueelle muutaman minuutin kuluessa saapuneet autonomibotit saivat polttoleikattua kolhiintuneen ilmalukon auki ja pukivat elossapitopuvut yllemme maatessamme tajuttomina.

Mieleni palaa halusta päästä ulos keräämään näytteitä, mutta vielä tämä päivä on käytettävä toipumiseen. Olemme yhä kaikki jokseenkin heikossa hapessa. Autonomibottien kuljettaessa meitä habitaattiin elintoimintojen ylläpitoautomatiikka päätti myrkytystilaa kompensoidakseen säätää pukujen hengitysjärjestelmän kaasuseossuhteen hiilidioksidiköyhäksi ja tästä aiheutuneen hyperventiloinnin kautta syntyi käänteinen tila, hypokapnia.

Hypokapniassa alveolisen ja arteriaalisen hiilidioksidin osapaineen laskun aiheuttaman veren alkaloosin seurauksena aivoverenkierto supistuu ja aivoihin pakkautuu verta. Kun veren happitaso putoaa nopeasti syntyy aivoihin happivaje jonka seurauksena voi ilmetä euforiaa, hallusinaatioita ja jopa kokemuksia kuoleman rajalla käymisestä.

Oloni tuntuu yhä sekavalta, mutta taisin selvitä kohtuullisen vähällä muihin miehistön jäseniin verrattuna. Varsinkaan Desirèé ei tunnu olevan ihan oma itsensä.

17.5.220: Desirèé

”Kaikkeuden lapsi, kaikkeuden lapsi.” Tällanen soi päässä jotenkin. Mä näin punasen meren jakautuvan Sebaotin käskystä. Marsissa kaikki meret ois punasii kun se on punanen planeetta. Mut oikeesti ei kai vettä ollukkaan, oli vaan kirkkaus ja valo ja suuri ravistus kaikkialla. Sitte jostain alkoi soida pasuuna kuin Kaanaan häissä ja taivaanranta alko hämärtyä. Ensin se näytti ku olis kuitenkin ollu sitä vettä ja valtava hyökyaalto ois tullu kohti. Mut ei se sitte ollukaan vettä, vaan läpinäkymätön valli heinäsirkkoi jotka vaan lensi kohti suristen ja siristen.

Äkkii jostain ilmesty hahmo joka nosti mut käsivarsilleen, jotenki se näytti arkienkeli Gandalfilt tullessaan sielt kirkkaudesta esiin. Tää enkelihahmo vei mut turvaan heinäsirkoilta ihan viime tipas ku se oli jo melkeen mun päällä se valtava lauma! Me mentiin kohti taivaallist temppeliä jonka ovet aukes humahtaen itestään päästäen meijät sisään. Mä jäin tähän palmunlehvävuoteelle ja annoin unen tulla samalla ku hengitin temppelin ilmaa joka oli hyvää ja raikasta ku joku nektari tai tuoremehu.

16.5.220: Reima

Täällä on kylmä. Ihan hiton kylmä… Onkohan isä jättänyt taas oven vahingossa raolleen?

Kohisee. Kuin öiset aallot, jotka osuvat rantakallioon mökillä. Makaan selälläni silmät kiinni ja kuuntelen aaltoja. Mutta miksi on niin kylmä? Päätäkin särkee. Muistan viimeisen krapulani ennen lähtöä, se saa kylmän hien kohoamaan niskaan ja kasvoilleni.

Lähtöä. Laskeutuminen. Olenko siis vielä elossa? Avaan silmäni ja koitan tarkentaa katsettani maailmaan, joka huojuu ja tärisee ympärilläni.

Punaista kivisoraa. Pöly sumentaa kypäräni lasin. Sora rahisee, kolisee, raapii selkääni vasten. Liikun. Miksi liikun? Yläpuolellani punaisten pölypilvien takana häämöttää kylmä avaruus. Yritän keskittyä hetkeen, hahmottaa tilanteeni yksityiskohdat. Liikun. Ei, minua liikutetaan. Nilkkani ympärillä tuntuu ote. Seuraan kehoani katseellani. Jalkojeni edessä näen likaisenharmaan, vain etäisesti ihmistä muistuttavan hahmon metallisen selän. Silmiä siristäen voin erottaa siinä liiankin tutut kirjaimet: PTOMAS.

Päässäni kohisee. Robotti raahaa minua määrätietoisesti jonnekin. Olen siis tullut perille. Marsiin. Selvisivätköhän toiset hengissä? Selviänkö minä hengissä? Koitan rentoutua, odottaa mitä tuleman pitää, mutta rääkätty kehoni pettää minut. Tärisen kylmästä, voin pahoin. Kelmeä kirkas valo häikäisee silmiäni.

Hikoilen, mutta on kylmä. Aurinkokin on täällä kolkko ja vieras, ei se lämmitä. Olisinpa mökillä, oman aurinkoni kesäisessä paisteessa.

Pääsisipä saunaan.

6.5.2023: Kolumni Veikkaaja-sivustolla

Tosi-TV:n tosi jännä vedonlyönti oli tällä kierroksella tavallistakin jännittävämpi! Valitettavasti kukaan osallistujista ei tällä kertaa vienyt pottia kotiin, sillä YKSIKÄÄN matkalainen ei kuollut laskeutumisessa. Osallistuneiden lomakkeiden joukossa oli myös joitain omin käsin kirjoitettuja ’ei kukaan’-vaihtoehtoja, mutta koska omien merkintöjen tekeminen vedonlyöntilipukkeeseen on sääntöjen vastaista, veikkaukset hylättiin. Parempi onni ensi kerralla!

Pelkkään sokkona veikkaamiseen ei enää tarvitse tyytyä, sillä uutta kuvamateriaalia Marsista on luvassa taas pian. Pääsette omin silmin näkemään kaikkien aikojen, Koko Historian Ensimmäiset ihmiset Marsin karulla pinnalla. Kuka on nyt ensimmäinen nolautuja ja miten menetetään kasvot vieraalla planeetalla? Kuka ylittää Mars-asunnon kynnyksen ensimmäisen? Istuuko habitaatin sisustustyyli vaativien uudisraivaajiemme vaativaan makuun? Kotitallentimet valmiustilaan, nämä pätkät haluatte katsella uudestaankin!

Toinen pääkohteemme, Afganistanin konesodat jatkuu tietysti myös edelleen ja vielä ehtii laittaa tämän viikon vedot sisään. Viime viikon konesotaveikkaajat sen sijaan saavat halutessaan rahansa takaisin Helmandin alueen yksiköiden osoitettua outoa taisteluhaluttomuutta eikä voittavaa joukkuetta sen paremmin kuin yksittäistä robottiakaan ole siis saatu selville.

16.5.220: Utopia Planitia

Oli hiljaista. Tuuli. Sitten se ilmestyi. Yllättäen. Pyytämättä.

Halki pölymyrskyn se putosi. Putoaa. Tapahtuiko se jo, vai onko se vasta tulossa?

Joka tapauksessa se on mitätön. Purkki. Keskeltä mustuutta muljahti näkyviin.

Nyt se sylkee tulta. Sitten se katosi pölymyrskyyn. Ihan kohta tulet sammuvat. Sitten se putosi äkkiä lopun matkaa kuin kivi. Kivi putoaa kiveen. Nyt se törmää. Kuin-kivi oikeaan kiveen. Pompahti. Kaatuu. Liukuu. Pyörii.

On hiljaista. Tuulee. Muuta ei ilmene.