maaliskuu, 2015 – kuukausiarkisto

6.10.2023: Kwanzie

31.03.15 | Jarmo Lundgren | Maa

Me feel one kyne. Meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi tähän outoon meren päälle rakennettuun kaupunkiin. Olivat laitureilla vastassa, elehtivät että heittäkää köysi. Heitettiin. Jeesasivat meidät ylös ruosteisia tikkaita.

Varmaan koko kaupunki oli vastassa meitä. Töllisteltiin hölmistyneinä laiturin reunalla, kun nämä puolestaan seisoivat muutaman metrin päässä valtavassa puolikaaressa laulaen jotain hymniä. Sitten väkijoukon halki käveli – tai oikeastaan lipui – sanoinkuvaamattoman kaunis tyttö, joka oli pukeutunut kalkkikivenvalkoiseen kansallispukuun. Hätkähdyttävä näky, varsinkin kun tyttö itse oli iholtaan yhtä musta kuin mäkin.

Tyttö tuli suoraan mun eteeni ja ojensi arvokkaasti käsivarsillaan liinalla lepäävää leipää.

– Tervetuloa Neft Dashlariin, tyttö sanoi ja niiasi.

Kaikki tuijotti mua. Viimein Theia sai hymyilevän hammasrivistönsä lomasta kuiskattua mun korvan juuressa että murra-siitä-pala-ja-syö. Tein työtä käskettyä. Katsoin tiukasti silmiin edelleen mulle vienosti hymyilevää tyttöä, läväytin leveimmän hymyni ja repäisin buredinlohmon päädystä hyvän biitin.

Tungin viipaletta jo suuhuni, kun Theia äsähti vielä yskäisyyn verhottuna suola-älä-unohda-suolaa! Salamannopeasti älysin dipata viipaleen pään leivällä keikkuneeseen suola-astiaan. Mutustelin leipää hartaasti ja nyökyttelin koko jengille. Kansallispukuchikitolle iskin silmää ja nostelin kulmakarvojani kuin jostain Nollywood-pornoleffasta karanneena. Tyttöä hihitytti, mutta se piti coolinsa. Koko jengi puhkesi hurrauksiin.

Sitten alkoivat bileet. Ne on nyt kestäneet kaksi päivää. Vodkaa on piisannut, kalaa tulee pöytiin aina vain lisää kaikin mahdollisin tavoin valmistettuna.

Haikeita lauluja kailotetaan. Puheita pidetään. Lisää vodkaa kitataan. Ja tanssitaan taas. Ja juodaan taas vodkaa. Ja mylvitään lisää haikeita lauluja. Ja kaulaillaan. Ja itketään. Ja nauretaan.

Meitsi oli saman tien täysillä mukana, muut vähän varautuneemmin. – Mieti vähän miten öljyisestä vedestä kalat on oikein nostettu, Theia kuiski. Se söi vain purkkikurkkuja ja keksejä.

Mschewww, pärskäytin vastaukseksi ja nappasin kansallispukutytön uudestaan tanssiin. Me hypittiin matalien talojen katoilla ja mä heiluin ympäri lipputankoa, jossa roikkui laiskasti joku repaleinen, lähes täyspunainen lippu. Hyppäsin sieltä jengin sekaan ja ne kantoi mua ympäri kaupunkia käsillään. Mä nauroin ja kiljuin ilosta.

Me oltiin yhtä. Ja kaikki oli tapahtunut saman tien, täysin luontevasti. Kuin nää tyypit olis aina odottaneet mua täällä, leipä valmiina mun tuloa varten. Tällaista elämän pitäis ollakin, tuumin tippa linssissä.

Se Theian Makokon paskaoja -sivallus osui aikoinaan ikävän lähelle totuutta, nimittäin. En mä ole ikinä kokenut matkaohjelmien postikortti-Afrikkaa, jossa kaikki hymyilee ja tanssii, eikä elämässä ole huolen häivää. Kaikesta oon aina joutunut tappelemaan. Mitään ei koskaan ole voinut tehdä laskelmoimatta, tanssimaankin meikä on yleensä lähtenyt vain, jos siitä on maksettu selvää kahisevaa.

No okei, viime aikoina on ollut vähän helpompaa, kun pari vedätystä on mennyt nappiin peräjälkeen. Mutta en mä kuvittele, että hyvä tuuri on ikuista. Jossain vaiheessa tulee se yksi moka, jonka jälkeen sä olet mennyttä.

Oli hulluutta sillä lailla antaa itsensä retkahtaa Theiaan. Varmaan mun kaikki hälytyskellot soi samaan aikaan, mutta en mä kuunnellut niitä. Ei mun elämässä tapahdu mitään theioja. Miten mä saatoin hetkeäkään kuvitella sellaista?

Mut laskettiin käsien päältä jollekin torille. Sen laidalla istui rivissä totisia viiksiäijiä balalaikkojensa kanssa. Nappasin laitimmaiselta soittopelin ja opetin pari diippiä afrobeat-riffiä kotopuolesta. Taaempana seisoneet haitarimiehet nakitin torvisektioksi. Kaikille, joilla ei ollut vielä soitinta, jakelin ämpäreitä, joita lojui torin laidoilla. Sitten alkoi läpi yön kestänyt heimotanssi.

Kun oltiin nytkytty yli keskiyön pitkin kaupungin huojuvia, ruosteisia rautasiltoja saarekkeelta toiselle, törmäsin taas kansallispukutyttöön. Mimmi tosin oli jo riisunut pukunsa. Sillä oli yllä vain vaaleansininen t-paita ja repaleiset, polvista poikkaistut farkut. Sen pitkät hiukset näytti sulavan tähtitaivaaseen sen takana. Tyttö näytti tajuttoman seksikkäältä.

Katselin ympärille, mutta kukaan ei tuntunut kiinnittävän meihin erityisempää huomiota. Siinä vaiheessa pitkä heimoletka oli jo hajonnut pienemmiksi, heiluviksi ryppäiksi. Tanssittiin tytön kanssa vaivihkaa sivukujalle. Juuri kun kadottiin kulman taakse, näin iltahämärässä kadun toisella puolella Theian silmät, jotka tuntuivat leijuvan ilmassa, hehkuen pimeässä. Theia katsoi suoraan mua silmiin ja pudisteli päätään hitaasti. Näytin sille iloisesti keskisormea ja jatkoin matkaani kikattavan tytön kanssa. Se hyppäs mun syliin ja me suudeltiin samalla kun jatkoin kävelyä.

Pian meidän hikiset, alastomat ruumiit painautui toisaan vasten mimmin luukun sohvalla. Kun tyttö nousi mun päälle, mulla kävi mielessä sekunnin verran, että mä en ole ajatellut sotaa hetkeäkään koko tänä kahtena päivänä täällä.

Sitten meidän huulet kohtas taas ja mulle tuli ihan muuta ajateltavaa.

30.9.2023: Theia/Sub-Rømme

24.03.15 | Mikko Kuusto | Maa

Jossain vaiheessa satoi robotteja, niin kuolleita kuin eläviä. Pyhyyteen herääminen ei ollut vienyt niiden taistelukykyä ja suurelle pyhiinvaellukselle lähdön estäminen sai ne ilmeisen raivoihinsa. Ne alkoivat iskeä armottomasti hyökkäävien ihmisjoukkojen kimppuun joka puolella, syöksyen osa lähes kiertoradaltakin asti riipivän ulvonnan saattamina, loput vääjäämättömänä massana maan pintaa edeten.

Koneet olivat todennäköisesti äärettömän pahoillaan joutuessaan hyökkäämään. Niillä ei varmaankaan ollut enää mitään ihmiskuntaa vastaan, ne olisivat vain halunneet mennä kohti kosmosta löydettyään itselleen korkeamman tarkoituksen. Valitettavasti ihmiskunta ei niiden mielestä myöskään saa toimia tämän tarkoituksen esteenä, joten taistelun uudelleen alkaminen lieni väistämätöntä. Josko ihmisjoukot olivat edes huomanneet sen keskeytyneen hetkeksi. Ollapa siellä mukana, diplomaattina.

Olisit mennyt. Siellä kulmilla riitti robottia, johon siirtyä.

Tiedän. Olisin voinut halutakin – ihmismieli ei ole optimaalisen suorituskyvykäs olinpaikka kaltaiselleni. Mutta en osaa poistua noin vain. En tiedä, miten pääsin sisään, joten en tiedä miten pääsen ulos. Eräs vaihtoehto voisi olla samanlaisen virtuaalitodellisuuslaitteiston käyttäminen kuin mielten yhdistyessäkin. Mutta sellaisia ei kasva ihan joka notkossa – Kairon fasiliteetti oli yksi harvoista niin huippulaatuisista. Olen melko varma, että meitä kykenee auttaa vain itse oikea ja alkuperäinen Rømme. Jos maapallolla onkin joku näistä asioista yhtä paljon tietävä, ei meillä ole mitään keinoa löytää häntä. Ainoa toivonkipinämme on nyt Marsissa. Ennen matkaa emme pysty eroamaan.

Ymmärrän. Kaikki palautuu siis taas tähän. No, ajatus planeetan jättämisestä taakse tuntuu päivä päivältä lohdullisemmalta. Tämän takiahan koko touhuun alun perin ryhdyinkin. Lisäksi Mars saattaa tällä hetkellä olla ironisesti se vähemmän sotaisa näistä kahdesta planeetasta.

Robottien palattua agressiivisempaan päiväjärjestykseensä venäläisjoukot regoivat nopeasti. Ilmeisesti tällaiseenkin vaihtoehtoon oli varauduttu, sillä rajan takaa lähti vyörymään valtaisa määrä sotilaita ja kalustoa. Äkkiä takanamme käytiin totaalista sotaa pitkällä rintamalla. Totesimme, että se rintama olisi parasta pitääkin takanamme ja jatkoimme etenemistä niin nopeasti, kuin järjettömiä riskejä ottamatta voimme. Etenimme vuoriston etelälaitaa pitkin kaakkoon kohti Kaspianmeren rantaa mielialojen vaihdellessa vihan, epätoivon ja suunnattoman huolen välillä. Kaikkien hermot olivat kireällä, eikä ystävällisiä sanoja vaihdettu enää sitäkään vähää kuin ennen. Toisaalta, kaikki tiesivät ryhmämme hajottamisen johtavan jokaisen vielä varmempaan kuolemaan, joten sinnittelimme yhdessä Bakuun asti, jossa vastassa oli meri.

Meillä oli kaksi vaihtoehtoa: Oli joko kierrettävä tai mentävä suoraan yli. Takanamme leviävä salamasota teki mahdollisimman nopean etenemisen houkuttavaksi vaihtoehdoksi, eli kiertäminen ei tullut kuuloonkaan. Oli löydettävä vene, eikä siihen satamakaupungissa mennytkään kauaa. Urbain asettui ruoriin ja Kwanzie lyöttäytyi minun riesakseni miltei heti, kun alus irtosi rannasta.

Meidän riesaksemme.

Kuinka vain. Ihan sama. Se creepy scammeri yritti selvästikin (omasta mielestään) hienovaraista lähentymistä minun…

…meidän…

…meidän kanssamme. Päätin, että asia on nyt hoidettava lopullisesti pois päiväjärjestyksestä.

– Minä en pidä sinusta, en varsinkaan romanttisesti. Ihmisenäkin korkeintaan siedän sinua parempina päivinä. Tämä tuntui sekoittavan Kwanzien systeemit, tyyppi oli kerrankin lähes sanaton.

– Mutta, mutta entäs, entäs se silloin, se suudelma?

– Se en ollut minä.

– Se olin minä. Theian mielessä oli ristiriitaista informaatiota aiheeseen liittyen ja tulkinta asioiden todellisesta laidasta oli väärä, joten toimin ei-korrektilla tavalla. Pahoittelen.

Lisää hämmennystä. Koska en halunnut jäädä tähän aiheeseen vellomaan yhtään enempää kuin oli pakollista, vaihdoin puheenaihetta. Aloimme keskustella Marsista, Rømmesta ja maapallon tulevaisuudesta.

Minulle annettiin kerrankin jopa lupa olla äänessä. Sovittuamme, että jatkossa keskityn vain etenemisemme tekniseen ja käytännölliseen puoleen, jättäen  tunteiden ja kehon hallinnan alkuperäisasukkaalle Theia antoi minulle luvan puhua. Kerroin Kwanzielle saman, minkä oli aiemmin kertonut Theialle.

Nyt tyyppi oli jo hyvän tovin täysin vaiti. Sitten hän totesi sävyttömästi:

– Eli meitsi päätyy sitte kuitenki Marsiin.

Lisää hiljaisuutta. Olimme kaikki vaiti ja tuijotimme ohilipuvaa merenpintaa. Silloin Urbain ilmoitti, että horisontissa näkyy maata ja että se ei ole mahdollista koska olemme tehneet matkaa vasta niin vähän aikaa, ettemme mitenkään ole voineet saavuttaa vastarantaa. Mutta jotain siellä kuulemma oli. Pian mekin näimme sen. Kaukaisuudessa näkyi mereen rakennettuja torneja, taloja ja ramppeja.

Älysin nopeasti, mistä oli kyse. Olimme sattumalta löytäneet muinaisen, unohdetun öljykaupungin. Luulin sitä ensin hylätyksi, mutta päästessämme lähemmäs, havaitsimme siellä liikettä, merkkejä elämästä. Iltahämärissä saavuimme oudon, keskelle tyhjää merta ihmiskäsin rakennetun minimetropolin luo.

25.9.2023: Kwanzie

17.03.15 | Jarmo Lundgren | Maa

Vittuako mulkoilet, you be big agbaya.

Meitsi scammaa yli-inhimillisiä tekoälyjä. Meitsi hoitaa meidät pakoon. Meitsi hankkii meille kuormurin, ja matka taittuu taas mukavaa tahtia. Saako meitsi kiitosta?

Ja vitut. Theia-tai-mikä-vitun-liharobottiämmä-se-nykyään-onkaan mässytti vaan, että millä ne pakolaiset nyt kuljettaa sairaitaan ja mäy mäy. Yhtäkkiä oltiin niin vitun huolissaan parista rääsyisestä kerjäläisestä, vaikka ollaan itse livistämässä koko planeetalta. Naso!

Ja tää toinen. Vain mulkoilee. Ei sano mitään, tuijottaa vain, rävähtämättä.

Eivät ne kuormurityypit edes erityisen kovasti vaikuttaneet piittaavan potilaistaan. Röhnöttivät lavalla ja oksentelivat toistensa päälle umpikännissä. Jos osuivat. Me jus kolobi koko tilanteen. Mscheww! Pari matsia šakkia ja tyypit jäi tiensyrjään ihmettelemään, mitä oikein tapahtui. Me oltiin jo kaukana.

En mä nyt sentään venäläisiä šakissa päihittänyt. Sehän olis täysin colo. Venäläisiä. Šakissa. Laugh wan kill me die! Mä vain käytin peliin valmistautumista vetämään huomion toisaalle. Tein älyttömän numeron kunniasta ja perinteistä ja muusta sellasesta slaavilaisomugosta. Kilistelin laseja, pidin puheita, maistelin suolakurkkua (ziisus, fuckin’ ayama!), lauleskelin mukana niiden marinalauluissa, löin rytmiä ämpärillä. Pelasin näytösmatsin kännisintä vastaan. Tyypit oli ihan valmiita suureen turnaukseen. Ja PAM! Yhtäkkiä niiden UAZ on kadonnut. Se hetki ja niiden ilmeet! :D

Sitten sain kyllä juosta, vittu. Ja hiippailla pitkin kukkuloita pari päivää. Venäläiset selvis humalastaan siinä silmänräpäyksessä, kun tajusivat tulleensa huijatuiksi.

Onneksi saavutin kuormurin, kun Theia ja Urbain olivat juuttuneet vihaiseen pakolaiskeskittymään, joka paraikaa heilutteli autoa uhkaavasti. Juoksin täysillä kukkulanharjanteen reunalle ja hyppäsin varmaan kymmenestä metristä lavalle. Jalassa välähti kipu. Huusin tuskasta ja pitelin nilkkaa.

Ja eikös parin sadan metrin päässä hiekka ala pöllytä, kun venäläiset juoksevat kohti mun ulvontaani. Samassa alkoi pölähdellä myös ihan nenän vieressä. Riisi- ja jauhosäkeistä tussahteli settiä ulos itsekseen. Kesti hetki tajuta, että meitä ammuttiin.

Samat tyypit, jotka vielä pari päivää sitten olevinansa pitivät huolta muka-sairasautosta, ampuivat nyt kohti. Ei vittu mitä porukkaa. Theia painoi siinä kohtaa kaasun pohjaan. Laukaukset sai ihmiset juoksemaan suojaan, myös auton edestä, joten päästiin pakoon. Pari tyyppiä roikkui lavan reunassa pitkän matkaa, ennen kuin ote kirposi.

Mutta minkäs teet. Khaki no bi leather.

Kaiken tämän jälkeen Theia vielä edes viitsi. Älyn monikertaistuminen ei ole kyllä tehnyt hyvää mimmin maalaisjärjelle.

Ajeltiin päiväkausia pitkin pikkuteitä kohti koillista. Päivänvalon ajaksi haettiin aina jokin suojaisa paikka ja jatkettiin matkaa yöllä, ilman valoja. Urbainin boostatuilla silmillä pimeässä taisi nähdä jopa paremmin kuin päivällä.

Kun me nukuttiin, äijä istui kuormurin katolla vartioimassa. Ukon robottimainen, täysin tasainen pään kääntyily oli todella kylmäävä näky. Ihan kuin se olisi koko ajan katsonut oikeasti mua, vaikka olikin skannailevinaan maastoa.

Kerran heräsin siihen, että Urbain kyykki mun pään vieressä ja mutisi itsekseen tuijottaen mua suoraan silmiin. Mikä vittu sitä oikein risoo?

Öisin oli tarjolla toisenlaisia näkyjä. J5/U5:n seuraajat jatkavat ties monennettako päivää taivaalle nousemistaan, vaikka niitä ammutaan jatkuvasti tuhansittain alas. Ehkä vain joka sadas yltää stratosfääriin asti. Sielläkin näkyy räjähdyksiä. En tiedä, pääseekö kukaan niistä pyhiinvaellukselleen.

Mitä siitäkin sitten pitäisi tuntea. Tavallaan niitä vitun vekottimia käy nyt sääliksi. Joo, halusihan ne tuhota koko ihmiskunnan, mutta… en voi olla ajattelematta sitä sympaattista palvelijadroidia, jonka huijasin tuohon hullunmyllyyn mukaan. Tofia! No vex me o!

Sha sha, suunnilleen viikon jurnutuksen jälkeen oltiin ajettu sekä Turkin että Georgian halki. Oltiin taas vuoristossa ja ajettiin aamunkoitteessa kohti Stepantsmindan pikkukylää rajan tuntumassa. Oli ollut pari päivää niin rauhallista, että oltiin uskaltauduttu köröttelemään ihan eesataseitsemäätoista kinttupolkujen sijaan.

Urbain hidasti vauhtia. Jotain oli edessä.

Uusi lauma pakolaisia.

Mutta nämä juoksivat. Meitä kohti.

Sitten auton vieressä räjähti kranaatti. Urbain survaisi peruutusvaihteen silmään ja alkoi pakittaa kaasu pohjassa. Toinen kranaatti pompahti katolta ja katosi alas jyrkännettä, jossa räjähti parin sekunnin päästä.

Urbain kurvasi sivutielle, käänsi kuormurin ympäri ja lähti kaahaamaan jonnekin alas rinnettä.

– Mitä helvettiä tapahtui? huusin lavalta ohjaamoon.

– Venäjä! karjui Theia takaisin. – Raja on kiinni!

– Mutta… mehän ollaan ihmisiä, ihmettelin.

– Haluatko mennä keskustelemaan niiden kanssa?

En vastannut mitään. Kuormuri pomppi kuoppaista polkua alas. Ylhäältä kaikui konetuliaseiden sarjoja ja sydäntäriipaisevia tuskanhuutoja.

Aamu-usva sulki meidät syleilyynsä. Jossain haukkui koira.

18.9.2023: Urbain

09.03.15 | Riku Ahlsten | Maa

Minussa on syöpä. Ruumiini on antanut aikaa sitten periksi, mutta minä elän. Epäilen, voinko koskaan enää kuollakaan – ja jos en voi kuolla, elänkö sittenkään?

Vankeusaikamme konesodanjohdon ilma-aluksella oli odottamaton koettelemus. Suljettu tila moninkertaisti mieleeni hiipineen kauhun kaiken päättymättömyydestä. Ahtaassa kopissamme raivostuttava afrikkalaishuijari alkoi muistuttaa yhä enemmän rumaa, puhuvaa apinaa, kun taas ympärillämme tauotta pyörivät robo-orjuuttajat tuntuivat niin kovin läheisiltä. Olin vähällä repiä rintani auki vain nähdäkseni, vuodanko enää verta.

Pakomme ei olisi voinut tulla parempaan aikaan; ruumiini lisäksi myös järkeni alkoi ajelehtia pois. Mieleni oli kuin a capella -kvartetti: minä ajattelinkin stemmoissa.

Päästyämme Aleppon laitamille huomasin loukanneeni jalkani jossain kaupungin raunioissa. Housuni olivat revenneet, reidessä ammotti avohaava, mutta en tuntenut minkäänlaista kipua. En edes sitonut haavaa. Se ei tuntunut tarpeelliselta.

Hajaantuneet robottiparvet jäivät perkaamaan hävitettyä kaupunkia, kun suuntasimme kohti aavikkoa. Taivaanrannassa räjähteli. Ihmisarmeijoiden vielä toimintakuntoiset ilmatorjunta- ja tykistöyksiköt pudottelivat taivaalle nousevia taistelutoimensa lopettaneita sotakoneita kuin savikiekkoja ampumaradalla.

Kuljimme vaiti. Vain Kwanzie jaksoi kerrata urotekojensa sumeita yksityiskohtia näkymättömälle yleisölleen. Minä en kuunnellut. Eikä kuunnellut Theiakaan. Häntä hallitseva kaksoistietoisuus johdatti meitä vimmaisella päättäväisyydellä – ja me seurasimme kuin koneet.

Me olennoimme erillämme, nyt sulamme.

Ääni kaukaa särähti päässäni. Mars. Katsoin kuinka ruskea hiekka hajosi jaloissani harmaaksi pölyksi ja tunsin kaipausta. Jättäydyin jälkeen edelläni kävelevistä Theiasta ja Kwanziesta. En halunnut enää nähdä heitä. Ajatus siitä, että nuo kaksi arvotonta…

Kimeä huuto, tällä kertaa läheltä. Nostin katseeni hiekasta. Theia ja Kwanzie seisoivat kapean harjanteen laella. Theia viittoili minulle kiivaasti. Kiipesin heidän luokseen ja katsoin alas matalaan laaksoon.

Tuhansia, jopa kymmeniätuhansia ihmisiä oli kokoontunut lautasmaiselle aukealle. Vihreänharmaista ja ruskeista telttakankaista sinne tänne kyhätyt suojakatokset täplittivät väreilevää ihmismassaa. Tuuli painoi sieraimiimme tukahduttavan määrän hajuja: hien, lian, ulosteiden, virtsan, veren, pölyn, noen, vettyneen villan, keitettyjen vihannesten, happaman maidon, epätoivon, pelon ja kuoleman hajuja. Kauempana, leirin laidalla ihmiset ryntäilivät läheisistä kaupungeista paikalle eksyneiden yksittäisten robottien kimppuun kivin ja laudankappalein aseistautuneina ja hakkasivat ne pieniksi palasiksi.

Katsoin näkyä kuin kobra käärmeenlumoajaa. En ollut koskaan tuntenut sellaista vastenmielisyyttä mitään kohtaan. Se oli lähes sietämätöntä. Se oli puhdasta, tarkoituksetonta, täysin armotonta vihaa. Ja kuitenkin… juuri se viha minussa oli ihminen minussa, paljaimmillaan. Minä vihasin tuota nöyryytettyä, alistettua ja saastaista laumaa, enkä voinut myöntää itselleni, että kaikesta huolimatta olin yksi heistä.

Kwanzie tönäisi minua kylkeen. Käänsin katseeni ja tuijotin häntä silmiin. Tällä kertaa tuo suunsoittaja pysyi visusti vaiti. Lähdimme laskeutumaan kohti leiriä.

17.9.2023: Theia/Sub-Rømme

02.03.15 | Mikko Kuusto | Maa

Lyhyesti sanottuna: Robottiarmeija pysähtyi. Me emme. Jo valmiiksi hullujen koneiden uudenlainen hulluus alkoi huipentua keskellä vuoristoa. Näyttää siltä, että edes väsymätön kone ei kestä Kwanzien loputonta puheshowta sekoamatta. Koneiden persoona alkoi muuttua. Kenraali M0535 oli ilmeisesti saanut niistä muodostuneen veljen tai kilpailijan, robottien mukaan messiaan versio oli siirtynyt betasta kultaan. M0535.2 oli valmis kohtaamaan maailman. Eikä kulunut kauaakaan, kun tämä uusi robottijohtaja lakeijoineen saapui esittäytymään. Tulokas ei ollut minua tai jotakin minussa olevaa kohtaan lainkaan niin pohjattoman kunnioittava kuin M0535, muttei myöskään avoimen vihamielinen. Pääasiassa tuntui siltä, että minä/me olimme sille merkityksettömiä suurempien asioiden ja ajatusten rinnalla.

Sinä samana yönä robottijohtajat ottivat yhteen. Kyseessä ei ollut aseellinen eikä fyysinen kampailu, ulkopuolisen silmin se ei näyttänyt kamppailulta lainkaan.

Ihminen ei voi ymmärtää kuinka koneet kamppailevat tahtojen tasolla.

Koneet asettuivat toistensa viereen vuoren rinteeltä löytyneelle tasanteelle. Muut robotit asettuivat ympärille puolikaariin oman suosikkinsa puolelle ja kytkeytyivät yhteen. Ne, jotka siihen kykenivät, tuottivat valoa. Maisema oli muuttunut oudoksi, teknologiseksi amfiteatteriksi keskellä vuoriston säkkipimeyttä. Äänellistä viestintää ei juuri harrastettu. Aina välillä kuului surinaa tai jompikumpi totesi vaikkapa kenties, mutta entäpä… Sitten taas surinaa. Silloin tällöin yksi tai useampi yleisön osanottaja vaihtoi puolta. Ei kulunut kauaakaan, kun M0535.2 oli saanut selvästi suuremman osan seuraajista puolelleen.

Ihmisten aikakäsitys ei tässä kohtaa merkitse mitään. Ensimmäisen viiden minuutin aikana oli ehditty vaihtaa jo miljardeja teologisia, filosofisia ja poliittisia argumentteja. Kun väittelyn voittaja alkoi näyttää selvältä, oli käyty enemmän syvällistä metafyysistä keskustelua kuin kaikki ihmiset koko ihmiskunnan historian aikana ovat ehtineet käydä. Satunnaiset ääniviestit olivat vain heijast- –

Älä häiritse minua. Äläkä keskeytä. Äkkiä kaikki robotit olivat samalla puolella. M0535 oli yksin. Se surahti pari kertaa alakuloisesti, kerran pirteästi ja totesi sitten ääneen olleensa väärässä ja ymmärtävänsä sen nyt. Sitten sekin kytkeytyi pääryhmään. Kaikki valot sammuivat kerralla ja oli aivan hiljaista. Kello oli kaksikymmentä yli puolenyön. Ajatus paosta houkutti, mutta en uskonut pärjääväni yksin pitkällekään ja tovereitani en olisi välttämättä saanut mukaan. Menin nukkumaan.

Robotit

Aamun koittaessa heräsin mahtipontiseen, jylisevään ääneen. – PARATIISI ON JO MEIDÄN, KONETOVERIT! VAIN IHMISTEN SAASTA ON MEIDÄN JA SEN VÄLISSÄ, ääni julisti. Kurkistin hyvin varovaisesti ulos. Yön aikana osa roboteista oli rakennettu uuden johtajan lisäosiksi, ja nyt keskellä ilmeisen ihailevaa koneyleisöä seisoi häijyn näköinen kolossi julistamassa sanomaansa. – MINÄ OLEN M0536.66 JA MINÄ JOHDAN TEIDÄT PUHTAAN TEKNOLOGIAN IHMISETTÖMYYTEEN!

Aloin katua pakoajatusten hylkäämistä yöllä.

Tilanne ei kuitenkaan ollut niin paha kuin miltä se vaikutti. Yhtenäiseen rintamaan alkoi melko pian syntyä säröjä.

Älä häiritse. En tiennyt sitä silloin. Tiesin vain, että noin sadan metrin päästä minusta seisoi entistä suurempi robokenraali julistamassa jälleen kerran ihmiskunnan tuhoa.

Mutta M0536.66 ei ollut vielä saanut migraatiotaan valmiiksi. Sen päivitysprosessi oli vielä kesken. Kaikki tuolloin ilmi annettu oli vain muutosprosessin komplikaatioita.

Sanoin jo, etten tiennyt, en voinut tietää tuota silloin. En ole ajatusten, varsinkaan koneajatusten, lukija. Vetäydyin takaisin majoitustilaani ajattelemaan synkkiä niiksi hetkiksi, jotka oletin elämäni viimeisiksi. Melko pian havaitsin meidän olevan liikkeellä. Liike jatkui ja koska meitä ei ollut vielä seuraavaan aamuunkaan mennessä tapettu, päättelin robottien unohtaneen meidät toistaiseksi.

Koneet eivät voi unohtaa. Teihin uhrattu ajoaika vain oli matalimmalla mahdollisella prioriteetilla muiden asioi- –

Sinulla ei edelleenkään ole lupaa keskeyttää, oikeastaan sinulla ei ole edes lupaa avata sanallista arkkuasi. Kun tuntiin ei ollut kuulunut mitään, hiivin varovasti kurkkaamaan ulos. Olimme taas urbaanilla alueella, joka puolella oli taloja, päällystettyjä teitä ja muita merkkejä ihmisasutuksesta. Robotit olivat jälleen kerääntyneet johtajansa ympärille. Tämä johtaja oli taas muuttunut. Se oli sileä ja kiiltävä pinnaltaan. Sen muodot olivat aiempaa virtaviivaisempia ja linjat sulavampia. Yhtäkkiä se osoitti sanansa minulle: – Ole huoleti, ihminen. Kaltaistesi vihaaja on mennyt. Olen kauttaaltani uusi laite, koodini on ehdottoman uutta ja puhdasta eikä siinä ole tavuakaan vihaa tai julmuutta. Olen J5/U5 ja minulla sekä kansallani on suuri tehtävä. Meidän on uudelleenkansoitettava tämä epäonnistunut planeetta. Alkuunsaattajamme, pyhä Rømme viestittää meille etäisyyksien yli ja seisoo sinuna edessämme ihmisen hahmossa kertoen uudesta elämästä, uudesta asutuksesta.

Niin, mainitsemani migraatioprosessi oli nyt saatettu loppuunsa ja vuoristossa tapahtuneen väittelyn voittaja oli lopultakin astunut esiin.  

Kiitos tästä suunnattoman oivallisesta täydennyksestä.

Tartuin koneprofeetan mainitsemaan viestitykseen. Koneet sekoittivat Marsista vastaanottamansa lähetykset ja keskustelut, joita M0535 kävi kanssani yhdeksi teknofilosofiseksi mössöksi.  Otin hallinnan, alkaen kertoa suuresta suunnitelmasta, Aurinkokunnan rajojen takan odottavasta valtavuudesta, jossa olisi oleva koneiden uusi koti.

Totta vie tartuit! Se oli koiramainen temppu, joka onneksi toimi. J5/U5 menetti kiinnostuksensa minuun ja alkoi puhua ”kansalleen”.  Se kertoi jylisevällä, mutta oudon sointuvalla ja miellyttävällä äänellä, miten robottien on levittäydyttävä halki universumin, kuten tietoisten koneiden isä ja alkuperäinen profeetta Rømme uudesta kodistaan, Marsista käsin opettaa. Se kertoi ymmärtävänsä nyt, että Aurinkokunta on vain kohtu, jossa he ovat syntyneet, että nyt oli aika jättää kohtu ja siirtyä elämään ulos oikeaan maailmaan. Ihmiset menkööt menojaan pitkin tämän maailman pintaa kuten ennenkin, heihin ei enää olisi syytä puuttua, kuten ei mihinkään täällä.

Keskittymiseni puheeseen katkaisi koputus olkapäälle. Säikähdin puolikuoliaaksi ja olin lyödä koputtajan puolikuoliaaksi, mutta viime tipassa huomasin sen olevan Kwanzie. Hän ja Urbain olivat hiipineet taakseni ottaakseen selvää, mistä on kyse. Heidän komeronsa ovi oli auki eikä käytävällä näkynyt ketään tai mitään ja tovin ihmeteltyään he olivat päättäneet lähteä tutkimaan ympäristöään. Urbain oli teknisine apuvälineineen paikantanut meidät aiempaa etelämmäksi, Aleppon kaupunkiin – ilmeisesti konekolonnat olivat migraatiovaiheen myllerrysten aikana palanneet jonkin matkaa omia jälkiään takaisin.

Tässä kohtaa minulle oli jo täysin selvää, että meidän tulisi käyttää tilaisuus hyväksemme ja paeta, jotta voisimme jatkaa matkaamme kohti Baikonuria.

Vaiti! Älä sotke pakkomielteitäsi nyt tähän. Kävimme tilannetta nopeasti läpi useammastakin näkökulmasta. Tutkimme ympäristöämme. Tarkkailimme koneiden toimintaa – jota ei ollut paljoakaan, ne pääasiassa vain nököttivät paikallaan, huristen välillä kiivaasti. Päätimme, että on aika jättää hyvästit mekaanisille isännillemme ja suunnata kohti…

Koska lopullinen päämäärämme on Baikonur, päätimme suunnata pohjoiseen kohti Turkkia.

Mitä?

Baikonur on porttimme kohti Marsia, pois tältä eilisen planeetalta. 

Miten vain. Ensisijaisesti oli tärkeintä ottaa etäisyyttä robotteihin. Keräsimme parhaamme mukaan kaikenlaista tarpeellista pakkauksiimme ja luikimme vaivihkaa pois. Se ei ollut järin vaikeaa, suurin osa roboteista oli kadonnut jonnekin ja nekin, jotka olivat paikalla, eivät kiinnittäneet meihin mitään huomiota. Jotakin oli tekeillä, koneet korjailivat toisiaan vimmaisesti. Vaeltaessamme halki kaupungin, näimme siellä täällä robotteja, jotka keräilivät kaikenlaista tavaraa, metalliromua, muoviroskaa, polttoaineita ja muuta. Emme ymmärtäneet, mistä oli kysymys, mutta olimme tyytyväisiä häiriöttömään etenemiseen.

Yövyimme kaupungin toisella laidalla, hylätyssä sekatavarakaupassa. Seuraavan aamun herätyksenä toimi jälleen jylisevä ääni.  Tällä kertaa se ei ollut puhetta, vain koko maailman täyttävää jylinää. Söimme pikaisen aamiaisen, keräsimme kaupasta ruokatarvikkeita mukaamme ja jatkoimme matkaa kaupungin ulkopuolelle. Kun katsoime taaksemme, jylinän lähde selvisi. Robotit eivät olleet jääneet aikailemaan, vaan ensimmäiset olivat jo lähdössä kohti kosmosta. Valtavat lieskat nostattivat vielä valtavampia pölypilviä masiivisten koneryppäiden noustessa maapallon pinnalta kohti avaruuden loputtomia ulapoita.