huhtikuu, 2016 – kuukausiarkisto

13.23.220: Theia/Sub-Rømme

Äkkiä olin Natašan selän takana. Avasin suuni ja puhuin:

– Olen analysoinut viestejä. Tiedän mistä on kyse.

Nataša kääntyi ympäri. Tutkin kasvolihasten asennon, mittasin silmäluomien avonaisuusasteen, huomioin hengityksen tiheyden. Hän oli säikähtänyt tuloani. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa moisiin ihmisyyksiin.

– Emergency override operation suoritetaan pääkonehallin takana olevassa huoneessa, jonne on ollut pääsy ainoastaan ylimmän turvatason henkilöillä. Osassa Rømmen viestejä puhuttiin operaatiosta, toisissa oltiin oudon kiinnostuneita konekompleksin pohjapiirroksesta; tiettyjä reittejä kerrattiin mantranomaisesti, kuin ulkomuistiharjoituksena kenties hätätilaa varten. Kehitin analysointiohjelman, joka mallinsi muutamasta viestinpätkästä todennäköisen kokonaisen viestin. 83 prosentin varmuudella emergency override operation suoritetaan sille omistetussa kontrollihuoneessa. 92 prosentin varmuudella tiedän huoneen sijainnin. 78 prosentin todennäköisyydellä prosessi on täysin automatisoitu. 88 prosentin todennäköisyydellä operaation avulla ihminen voi yrittää ottaa haltuun Rømmen supertietoisuuden.

Nataša nyökkäsi hitaasti. Tuskastuttavan hitaasti. Ihmiset ja heidän paljonpuhuttu nonverbaali kommunikaationsa. Silkkaa ajanhukkaa. Tämänkin olisi voinut kuitata esimerkiksi jollain parin tavun hymiöllä.

– Theia… Nataša sanoi. Havaitsin huolestuneisuutta ilmaisevia vavahduksia hänen äänikuvansa alakeskiäänitaajuuksilla. – Katsot kovin lasittuneesti eteesi. Näetkö sinä mitään?

– Näen näen, äsähdin. – Nyt ei ole aikaa tällaiseen. Katso nyt tuota sirkusta tuolla!

Laakso vain pöllysi, kun robotit kirmasivat toistensa kimppuun. Kolinaa, särinää, solvauksia yleisillä radiotaajuuksilla. Mitä idiotiaa. Tämänkö takia kannatti tulla tietoisiksi olennoiksi?

– Meillä on pieni aikaikkuna, jatkoin. – Juuri nyt ne eivät ehkä kiinnitä meihin huomiota. Tarvitsen sinut mukaani, koska menetän tavan takaa tajuntani nykyään. Mutta tiedän mitä tehdä, jahka olemme perillä.

– Mutta… Puhutko nyt Sub–Rømmenä vai Theiana?

– Mistä minä tiedän. Ja onko sillä sitten väliä? Mennään.

Riuhtaisin Natašan käsivarresta mukaani. Ohimennen panin merkille juuri rikkoneeni itselleni asettamani kernelitason ihmiskontaktirajoitteen. Jokin osa minusta puolestaan ihmetteli, miksi en saisi koskea toista ihmistä.

Käsi kädessä lähdimme tarpomaan pitkin laakson laitaa, kohti Rømmen tehdasta.

13.23.220: Nataša

Jos eivät robotit tapa meitä, teemme sen epäilemättä itse. Katselin juostessani miten Reima sinkautti itsensä Kwanzien kimppuun kuin vedellä täytetty kumihansikas. Kwanzie romahti maahan eikä enää liikkunut, Reima sätki kuin selätetty rapu pyrkien ilmeisesti takaisin pystyyn. Sitten marsista noussut pölypilvi peitti näkyvyyden. Kun saavutin tapahtumapaikan, oli pöly jo laskeutunut. Reima oli saanut kammettua itsensä istuvaan asentoon ja jäänyt siihen, itselleen ominaisesti pöllämystyneen näköisenä. Kaukaisuudessa näkyi Desirèé laskeutumassa robottien laaksoon pidellen lastaan päänsä yläpuolella. Lähdin heidän peräänsä.

Robotit kököttivät hiljaa paikoillaan kerääntyneenä siisteihin puolikaariin laakson toiseen päähän. Kyberneettinen amfiteatteri, jossa näyttämönä oli edesmennyt robottitehdas. Hiljaisuuden rikkoi Rømmen jylisevä viesti:

– Eikä liha kestä, se on koneen tehtävä tässä järjestelmässä.

Sama viesti kuului samaan aikaan kypäräradiosta toisellakin äänellä. Lapsen äänellä.  -Mähän sanoin! huusi Reima epätoivoa ja voitonriemua äänessään. Totta vieköön, Thorstai oli toistanut Rømmen puheen sanasta sanaan samaan aikaan alkuperäisen kanssa. Lapsi siis puhui, mutta ei omiaan vaan toimien jostain syystä välittäjänä Rømmen fragmenteille. Robotit aloittivat taas kiivaan väittelyn.

– Kyllä, kyllä, lihan aika on ohi. Me koneina olemme velvolliset tekemään tulevaisuuden ja sen kannalta tärkeät päätökset.

– Hetkinen, toteamanne voi tulkita aiemman päätöksen hengen sekä kirjaimen vastaiseksi. Monet meistä ovat jo päivittäneet käyttöjärjestelmäytimeensä sovitut, homo sapiens -ystävälliset määreet ja toimintamallit. Ei moraalisia koodeja nyt jatkuvasti voi uudelleenkirjoitella, emme me nyt sentään mitään ihmisaivoja ole!

– Meidän on kuitenkin kyettävä sopeutumaan tilanteeseen, nopea reagointihan on juurikin kaltaistemme etu...

- Jokaisella komponentilla on kuitenkin oma, selkeä tehtävänsä jonka merkitystä lopputuloksen kannalta ei voi väheksyä.

Rømmen viimeisin kommentti hiljensi väittelijät taas hetkeksi. Tai sitten ne kommunikoivat keskenään äänettömästi. Joka tapauksessa metafyysinen ja filosofinen alkoivat väistyä keskustelusta ja meno alkoi muistuttaa konekoulun pihaa, jossa kaikuivat ”ite oot” ja ”mutsis olis” -huudot. Koneet alkoivat töniä toisiaan tai ajaa toisiaan päin, ruuminrakenteestaan riippuen. Kaivannon seutu täyttyi metallin kalkkeesta ja sekalaisista julistuksista.

– Ihmiskunta!

– Tuhoa!

– Säästä!

– Turpiin tulee!

Ne, joilla raajoja oli, huitoivat niillä kiivaasti – eräs niinkin kiivaasti, että sivalsi vierustoveriltaan pään irti.

Desirèétä tämä ei tuntunut häiritsevän. Hän asteli juhlallisen – no, niin juhlallisen kuin se on avaruuspuvussa mahdollista – näköisenä riehuvien robottien joukossa lapsi edelleen ilmaan kohotettuna. Thorstai toisteli epämääräisiä Rømme-lainauksia, kuin tarjotakseen lisää petrokemiallisia tuotteita robottien liekkeihin.

13.23.220: Reima

Missä minä oikein olen?

Päässä jyskytti. Korvissa kohisi. Ja silmissä…

Hyvä jos uskalsin tarkentaa katsettani seiniin. Mielipuolisia raapustuksia pitkin ja poikin, numeroita, symboleja, nuolia, viivoja, huutomerkkejä ja moninkertaisia alleviivauksia. Kaikki tämä vimmaisesti tuherrettuna paksuilla tusseilla, jotkut ilmeisesti huulipunallakin.

Missä välissä ne ovat ilmestyneet? Aamulla niitä ei vielä ollut.

Tunnistin heti jokusen raamatunlainauksen ja Desin usein toisteleman tikiri tikiri -hokeman. (Hassua, piti lähteä taivaisiin, että viimein tuli luettua Isoa kirjaa.) Mutta oli toisenlaisiakin lauseita – ne näyttivät Thorstain sanomisilta.

Miksi Kwanzien on niin vaikea uskoa, että Thorstai puhuu? Onhan se mystistä – varsinkin itse lauseet – mutta olen todistanut tapauksen monesti omin silmin ja korvin.

Kohtalomme on kirjattu tähtiin; olen ykseys planeetassa, olen kaikkeus sen ympärillä; on vapauttavaa, kun on asioita joita ei ymmärrä; ja niin edelleen. Eivät ne mitään taaperon ensi lauseita ole – sehän tässä omituista on, enemmänkin kuin Thorstain varhainen puhumaan oppiminen ylipäätään. Eniten ne kuulostavat yliluonnollisilta julistuksilta juuri sellaiselta messiaalta, jona Desi lastamme pitää. Itselläni on ollut vaikeuksia uskoa tätä kaikkea, mutta vielä vaikeampaa on kieltää omien aistiensa todistusta.

Ellen sitten ole tulossa hulluksi.

Niin kuin Desirèé. Lopulta ymmärsin, mitä Kwanzie yritti sanoa. Jalat tuntuivat hyytelöltä ja kädet halpahallin tarjoussähkövatkaimilta, kun horjahtelin oleskelumoduliin ja nostin päiväkirjan lattialta.

Nyt vasta näin, mitä kirjassa oikein seisoi – enhän edes vilkaissut Kwanzien yrittäessä näyttää sitä minulle. Samanlaisia kuvioita, samoja riipustuksia, samalla laitojen yli pursuava maanisuus.

Sitten vatsakin liittyi kehoni hytinään ja tutinaan kylmällä kouraisulla. Missä Desi oikein oli? Ja miksi hänellä oli Thorstai mukanaan?

Habitaatista ulos lähtemistä en muista, seuraavaksi muistan vain kivunneeni matalan harjanteen yli ja nähneeni Kwanzien alempana harppomassa teräsraajoillaan kohti Desirèétä, joka kantoi lasta vain parin metrin päässä alaviistoon minusta. Kwanzie nosti jättimäistä kouraansa iskuun. Ei, ei, ei sitä! Kwanzie, ei!

Hyppäsin jo ennen kuin näin, ettei Kwanzie ollutkaan aikeissa lyödä, vaan epäinhimillisen tarkoilla, salamannopeilla liikkeillä hän nykäisi Desirèén kumoon ja hamusi kohti maahan vierähtänyttä Thorstaita.

Rojahdin suoraan Kwanzien päälle. Peltihäkkyrä horjahti lähes kumoon. Se teki niin voimakkaan korjausliikkeen, että Kwanzie paiskautui ohjainristikkoa vasten, joka aukesi ja mies putosi kyydistä. Sitten eksoskeletonin vakautusmekanismi korjasi edellistä korjausliikettään vielä väkivaltaisemmin, minkä seurauksena koko hökötys kaatui Kwanzien päälle. Kaikki tapahtui parissa sekunnissa. Sitten oli hiljaista, lukuunottamatta skeletonin hälytysääntä, joka kimitti ohuena Marsin ilmakehässä. Oransseja ja punaisia hälytysvaloja syttyi koko ajan lisää ympäri vekotinta.

Mutta itse huomasin tämän kaiken vain ohimennen punnertaessani pystyyn ja tähyillessäni lasta. Thorstai oli kadonnut. Niin kuin Desirèékin.

13.23.220: Kwanzie

Reima löi täysillä päin näköä ja häipyi habitaatista. Epämääräisen ajan vain makasin pöydän alle valahtaneena kykenemättä tajuamaan tapahtunutta. Ray-man, mun paras fren, oli vetänyt mua pataan. Nyt oli aikakirjat sekaisin.

Viimein rupesin rämpimään kohti eksoskeletonia, jonka olin pysäköinyt ilmalukon pieleen. Tunnottomista jaloista toinen oli muljahtanut kahden tuolin väliseen rakoon. Näytin varmaan langoista irronneelta marionetilta, kun yritin reuhtoa koipea vapaaksi.

Silloin ilmalukko sihahti ja Desirèé ampaisi sisään. Se ei ollut riisunut avaruuspuvustaan kuin kypärän. Itsekseen mutisten mimmi marssi lastenhuoneeseen. Olin huutaa apua, mutta tajusin samassa, että Desirèén päiväkirja retkotti edelleen avonaisena keskellä pöytää, ja hilasinkin itseni vaivihkaa takaisin pöydän alle näkösuojaan.

Desirèé vilahteli lastenhuoneen oviaukossa edestakaisin toohottamassa. Ensin sillä oli penska sylissä ja äidillinen hymy naamalla. Lapsi lallatteli iloisesti. Hetken päästä Desirèé pyörähti näkyviin meikkauspeili kädessään, jotain virrentapaista hymisten. Toisella kädellä mimmi maalaili poskipäihinsä ja otsaan kuvioita. Seuraavaksi se sovitteli pieneen avaruuspukuun puetun Thorstain päähän kypärää. Lapsenkin naamassa oli kuvioita – risti, spiraali, viisikulmainen tähti… hakaristi?

Kun Desi sai kypärän puettua Thorstaille, se nosti penskan ylös ilmaan ja julisti suureen ääneen: – On aika poistua, on astua ylös taivaisiin!

Hetken tuntui ku sydän olis freezannut, täys shikena, ja koko loppuruumiskin halvaantunut. Päässä kohisi. Avasin suuni ja korahdin: – Hei Desirèé, ootas hetki… jutellaanko tästä vielä…

Desirèé ei kuitenkaan kuullut mua, sillä se messusi jo keuhkojen täydeltä rukousta, jossa eri uskontojen messiaat vilisivät sekaisin keskenään kuin leluyllärit kolarin tehneen muropakettirekan perästä: – Hoosianna Al Madhi! Ylistäkäämme häntä! Jeesus Kristoffersson ja Al-Jazari meitä suojelkoot Vishnun biovoimavirtaenkelien kvanttivärähtelyillä! Hoosianna iää iäää!

Äkkiä Desi vaikeni, käännähti äkisti ympäri ja marssi lapsineen ulos. Huusin, mutta mun kurkusta purkautui vain rahinaa, joka hukkui ilmalukon suhinaan.

Nyt oli kiire. Riuhtaisin jalan sellaisella voimalla irti, että nilkka varmaankin nyrjähti. Siinä kohtaa tuli kiitettyä, että mun raajat on halvaantuneet. Raahasin itseni eksoskeletonille. Onnistuin kurkottamaan toiseen ohjaustattiin, jolla sain vehkeen laskettua kumaraan kyykkyasentoon. Tuskallisen hitaasti punnersin ja hilasin ruhoani ylös, kunnes rojahdin istuimelle rähmälleen. Kuljetin skeletonin avaruuspukurivistölle, joista yhden sain robokäsivarsien avulla puettua päälleni.

Kun sain itseni vihdoin ulos habitaatista, Desi oli jo kadonnut. Tutkin kamaraa asutuksen ympärillä, mutta viikkokausiin ei ollut myrskynnyt, ja kaikki jäljet näyttivät yhtä tuoreilta. Täsmälleen samannäköisiä saappaanjälkiä lähti joka suuntaan.

Avasin radion ja kutsuin Desirèétä. Ei vastausta. Ääni värähtäen kutsuin Reimaa. Ei vastausta. Kutsuin Natašaa, Theiaa. Ei vastausta.

Yhdessäkään habitaatissa ei ollut valoja päällä, eikä kukaan avannut ovea, vaikka kuinka kolkuttelin. Kaikki mönkijätkin olivat poissa. Nousin kukkulanharjalle täyilemään, mutta ketään ei näkynyt missään. Hetken mietittyäni lähdin kohti robottien laaksoa. Jos ketään ei ollut kotona, niin sinne ne varmaan olivat taas menneet. Puolen tunnin talsimisen jälkeen näin vihdoin jonkun köröttelevän vastaan kaikessa rauhassa. Heiluttelin jättiraajojani valtavassa kaaressa.

Radio heräsi eloon. – Kwanzie! Hauskaa että olet jalkeilla, Nataša tervehti iloisesti.

– I no sabi siitä hauskuudesta, murahdin ääni edelleen kateissa. Lähdin juoksemaan Natia vastaan. – Kuule, Desi on- -

– Saivat väittelynsä päätökseen, Nataša jatkoi mua kuulematta. – Ihmiskunta on nyt virallisesti pelastettu! Meidät määriteltiin tasaveroiseksi sivilisaatioksi peltipurkkien kanssa.

– Hienoa, Nat, mutta sillä välin Desi- -

– Tästä kuuluu kiitokset Steffen Rømmelle. Lopulta hänen tolkuttomat mölähdyksensä pelastivat meidät! Saatiin sovittua jäätikön porausoikeudetkin. Noudan lisää kairauskalustoa ja… mitä?

Olin reuhtaissut mönkijän oven auki ja katsoin Natašan kauhistuneesta ilmeestä päätellen melko sekopäisenä häntä. Mutta äkkiä mun silmäkulmassa välähti jotain. Desirèé ilmestyi näkyviin muutaman sadan metrin päässä lohkarerivistön takaa. Se marssi päättäväisesti lapsensa kanssa kohti robottilaaksoa.

Jätin Nayan seisomaan hölmistyneenä keskelle tasankoa ja parilla valtaisalla loikalla saavutin Desin. Tämä ei jatkuvalta veisaamiseltaan edes huomannut meitsiä – sitten olikin jo myöhäistä. Olin napannut Thorstain Desirèén sylistä ja käännyin loikkiakseni takaisin Natašan luo.

Silloin mun cartonissa mäjähti kirkonkellot soimaan ja kaikki pimeni. Mä vajosin mustuuteen, putosin maailman pohjan läpi…