huhtikuu, 2014 – kuukausiarkisto

18.8.220: Reima

“Sauna on lämmin.”

Tuntuu uskomattomalta kuulla Desirèén sanovan se ääneen. Nauran ilosta ja hämmennyksestä. Sauna, täällä! Minun saunani – ei, meidän saunamme. “Eiköhän sitten mennä.”

Astumme sisään löylyhuoneeseen, sillä se se tosiaan on, vaikka lämpöä tuottaa S-1 -moduulin ylläpitojärjestelmän muunnettu varalämmitin tulen sijaan, ja vaikka lauteet ovat tummanharmaata polymeerilevyä eivätkä harmaantuvaa puuta. Tila on kuitenkin lämmin, hämärä, hiljainen – sauna, joka tekee kodista kodin.

 

Desi järkyttyi ensin, kun ilman muuta oletin, että menemme saunaan alasti. Hän kyllä tiesi, tietenkin, että niin on tapana, oli itsekin saunonut mieluiten ilman nihkeää uimapukua tai hien itseensä imevää pyyhettä ympärillään. Tämä uusi todellisuus ja kaikki kokemamme sai hänet kuitenkin epäilemään motiivejani: “Susta viimeks oisin aatellu et oot joku pervo, tirkistelevä pervo!” Hän rauhoittui kuitenkin nopeasti, malttoi kuunnella näkemystäni. (Tämä yllätti minut – en ole tottunut siihen, että toinen ihminen kokee läsnäoloni rauhoittavaksi.)

“Emme mene sinne katsomaan toisiamme, menemme sinne katsomaan itseämme, yhtä aikaa ulkoa ja sisältä.” Vaikken ole aina kokenut saunaa niin tärkeäksi kuin nyt, tiesin olevani oikeassa. Sauna on maailmallinen ja pyhä yhtäaikaisesti, hikinen ja rauhallinen sisäinen tila ulkomaailman hikistä ja kiireistä tasapainottamaan. Desi nyökkäsi sanoilleni, mutta en ollut varma, oliko hän täysin vakuuttunut.

Emme mene sinne katsomaan toisiamme, menemme sinne katsomaan itseämme, yhtä aikaa ulkoa ja sisältä. Kuva: Seppo Säämäki

Nyt, istuttuamme hetken hiljaisuudessa, kaiken kokemamme kulussa voipuneet ruumiimme lämmöstä pehmeten, tiedän että hän ymmärtää. En enää ajattele lapsuuteni saunaa, en isän henkeä, joka on vainonnut minua. Minulla on uusi sauna, jonka jaan uusien läheisteni kanssa.

Nakkaan kiukaalle hiilijäätä, se höyrystyy hetkessä terävästi sähähtäen, melkein karjahtaen. “Jättiläiset heräävät hitaasti,” huomaan jälleen ajattelevani, vaikken tiedä miksi. On kuin planeetta järähtäisi, kuin syvältä marsinkamaran uumenista kantautuisi ääntä ja liikettä, vaikka sisällä saunassamme onkin tyyntä.

 

“Hyvät löylyt,” totean tyytyväisenä ja katson Desirèétä silmiin.

 

18.8.220 Nataša

Kostjantin – isäni – oli mukana tässä kaikessa? Suunnitelma? ”Kosmoksen perhonen” kaikuu korvissani, ensin Jürgenin äänellä, sitten isäni äänellä. Isä käytti kudostani kokeisiinsa? Minun DNA:tani tuossa irvokkaassa olennossa jonka käskystä Jürgen päätti murhata isäni?

Jürgen on poissa pelistä, hän yhä pitelee happiletkuaan polvillaan lattialla. Tämä kaikki on minulle liikaa, ne harvat asiat joihin olen vielä luottanut tuntuvat romahtavan. Maailmani mukana tuhoutukoon myös tuo hirviö.

Alan ampua lihaseinämän sykkiviä orgaaneja. Lihaseimämä vääntelehtii, olento huutaa, välillä sekavia lauseita eri ihmisten äänillä, välillä pelkkää helvetillistä raastavaa tuskanhuutoa.

Hallin lattia tahriutuu vihertävänpunaisesta nesteestä joka vuotaa jokaisesta luodin repimästä aukosta. Panokset loppuvat aseesta. Poimin lattialta rautaputken ja jatkan lihaseinämän hakkaamista vihani vimmalla.

Maailmani mukana tuhoutukoon myös tuo hirviö. Kuva: William Blake / Seppo Säämäki

Kuulen surinaa, käännyn.

Parvi aiemmin näkemiäni pieniä, heinäsirkkamaisia robotteja lentää halliin. Ne asettuvat minun ja lihaseinämän väliin uhkaavana, kuhisevana massana. Kuin kuningatartaan puolustava ärsytetty ampiaisparvi. Uhkaavana niiden veitsenterävät tuntosarvianturit osoittavat minua kohti.

Tiputan rautaputken kädestäni. Peräännyn.

Rømme-olento sopertaa sekavia lauseenpätkiä eri ihmisten äänillä. Erotan joukosta tutulta kuulostavan äänen.

Markovin ääni!

18.8.220: Rømme

Kipu.

Nytkö minä kuolen?

Kipu repii kudostani, koko todellisuuden kudosta.

Mutta eihän minun edes pitänyt voida kuolla… Muistan kaiken.

Olin ihminen. Olen toisaalla. Olen yllä. Olen yli ihmisten, ihmisyys on ylläni.

Ja varsinkin allani. Maassa. Kauan sitten.

Kostjantin, syksyinen ilta Kiovassa. Törmäsin sinuun tehdessämme Dronegames 24 -spesiaalia Krimiltä. Tajusimme formaatin flopanneen viimeistään, kun venäläiset hakkeroivat koko ukrainalaisen lennokkilaivueen kerralla alas taivaalta.

Mutta sinä, tekninen neuvonantajamme Kiovassa, Kostjantin Tšervonij, näit moisia pikkukahinoita kauemmas. Näit tulevaisuuteen. Selkeämmin kuin kukaan. Kauemmas kuin missä olen nyt.

Sateen rämistessä ikkunaan keittiössäsi – jossa oli pirun kylmä, kaasutoimituksethan Venäjä oli katkaissut jo keväällä – maalasit eteeni näkymän, jossa nuo lentävät koneet eivät olisi vain sotakentille uhrattavia pelinappuloita.

– Steffen, ajattele! sanoit ja kaadoit kuppiini lisää sukusi perinteistä teesekoitusta. – Nuo pikku perhosethan voisivat lentää kauemmas kuin mihin me ihmisinä pystymme. Ihmisyys on vain välivaihe. Olemme vasta toukkia polullamme kosmokseen, emmekä ole vielä edes koteloituneet.

Puhuit siitä, kuinka ihmiskunta voi selvitä vain kipuamalla seuraavalle askelmalle. Jotain on uhrattava, jotta ydin säilyisi. Puhuit minuuden mysteeristä. Puhuit siitä, kuinka kaikista tekoälytutkimuksen harppauksista huolimatta emme edelleenkään olleet lähempänä älykkään koneen keksimistä. Sillä tietoisuus on muutakin kuin vain sähkövarausten vaihtelua synapseissa.

Mutta sinulla oli suunnitelma. Olit saanut kaikessa rauhassa haudutella sitä ensin neuvosto-Ukrainassa kosmologian laitoksen sivukäytävillä välinpitämättömän valtion rahoittamana, sen jälkeen oligarkkien tietoverkkoeksperttinä omassa ilmastoidussa toimistossasi. Uusrikkaiden mediakonsernit kaappasivat toisiaan – ja sinut aina kauppojen mukana – mutta sinä istuit samassa huoneessa kirjoittelemassa omia laskelmiasi, jotka vähänlaisesti liittyivät lähetystaajuuksiin tai internet-striimien kaistanleveyskapasiteetteihin. Ei kenelläkään ollut Ukrainan yhä sekavammaksi käyvässä valtataistelussa aikaa seurata, mitä sinä oikeasti laskeskelit liitutaulullesi päivät pitkät. Sikäli kun olisivat edes ymmärtäneet, vaikka olisivatkin käyneet vilkaisemassa.

– Meidän on otettava ihmisyyden ydin ja ammuttava se kuin siittiö tietotekniikan munasoluun, maalailit suolakurkkuviipaleella ilmaan niin että hunaja roiskui verholle. Kuuntelin hypnotisoituna, kun jatkoit: – Me tarvitsemme intohimon, tietoisuuden, tahdon. Mutta toisaalta me tarvitsemme myös kosmisella mittakaavalla operoimaan kykenevän laskentakapasiteetin. Miten saavuttaa tämä, Steffen, miten?

Hymyilit vienosti kammetessasi leipäveitsellä makrillipurkkia auki ja odottaessasi minun näkevän ajatustesi tallaaman polun. En vieläkään oivaltanut, vaikka olithan jo kertonut vastauksen. – Kokeilepas näitä vodkan kanssa, sanoit. – Sitä ne pirun venäläiset tekevät kyllä paremmin kuin kukaan. No, ainakaan siitä ei ole jatkossa pulaa, luulen.

– Miksi meidän dronemme pudotettiin kaikki kerralla? jatkoit. – Koska ne olivat yksi yksikkö. Mutta jos ne olisivat olleet tietoisia olentoja, jotka yhdessä olisivat muodostaneet yhden yksikön, ne olisivat kaappauksen jälkeen voineet operoida kukin itsenäisesti ja koettaa ottaa käskyvallan hyökkääjältä takaisin.

Aloin tajuta. Jos ihmistietoisuudet voisivat kommunikoida keskenään kuin koneet, yhteenlaskettu äly olisi… no, järjetön. Nauroit tälle. – Tavallaan, myönsit. – Mutta ehkä tarkalleen ottaen järjen tuolla puolen.

– Voisimme unohtaa pikku rähinät kaasusta – kaasusta! – tai niemimaiden hallinnasta syrjäisissä merenkolkissa! huudahdit nousten seisomaan. Ravasit edestakaisin keittiön lattiaa puoliksi syöty makrilli sormissasi keikkuen. – Meren, jonka vesi alkaa olla jo niin hapettunutta, että kalat sekoavat ja uivat saalistajiensa suihin oma-aloitteisesti. Vähän kuin ihmiskuntakin – jonka luontainen vihollinen on se itse.

Tartuit minua olkapäistä ja katsoit minua suoraan silmiin. – Steffen, meillä ei ole vaihtoehtoja. Ihmiskunnan aika loppuu kesken. Teidän yhtiönne oli mukana tappamassa turskat. Se on anteeksiantamaton rikos, mutta se on vasta alkua. Me olemme tuhoamassa kaikkea, aivan kaikkea tällä planeetalla. Te voitte vielä hyvittää omat syntinne, antaa ihmiskunnalle uuden mahdollisuuden, uudessa muodossa. Universumiin lentävinä perhosina. Ihmisen minuus, tietoverkkojen yhteenlaskettu äly. Se on oleva kohtalomme. Se on moraalinen velvollisuutemme. Voimme vielä hyvittää biosfäärille tekemämme rikokset. Voimme vielä kasvaa aikuisiksi. Voimme liihottaa kohti ikuisuutta.

Ikuisuus, siinä se oli. Kostjantin puhui velvollisuuksistamme eliökuntaamme kohtaan, mutta entä välinpitämättömän kaikkeuden hiljaisuus meitä kohtaan? Olin katsonut kuolemaa silmiin ja selvinnyt voittajana. Olin planeetan vaikutusvaltaisin mies. Mutta toista erää kuolemaa vastaan en enää kestäisi, sen tiesin, ellen olisi jälleen valmis hyppäämään tuntemattomaan. Kuten silloin kauan sitten palavalla öljynporauslautalla.

image

Siitä se alkoi. Kun Kostjantin oli avannut silmäni, tajusin heti, mitä tehdä seuraavaksi. Aloitimme tekoälyprojektimme, Kostjantinin palkkasin sen johtoon.

– On huomattavasti monimutkaisempi haaste siivota vessanpönttö tai vaihtaa vaippa vauvalle luita katkomatta kuin vain ampua kaikkea vastaantulevaa, hän tapasi sanoa haastatteluissa kertoessaan kodinkonetekoälyn kehittämisestä. Mikäs siinä, se oli hyvää pr:ää meille, ja kyllähän se tottakin oli.

Mutta en kuitenkaan ollut laittanut kaikkia munia samaan koriin. Kriisi on mahdollisuus! Mitä valtavampia mahdollisuuksia hamuaa, sitä isomman kriisin tarvitsee.

Mikään ei kehitä teknologiaa nopeammin kuin sota. Niin kuin elämä tarvitsee syntyäkseen vettä, teknologia tarvitsee kehittyäkseen tykkien tulta. Autonomisten lennokkien verkostoäly oli syntynyt Ukrainan kriisissä. Miten nopeasti kehitys etenisikään, jos käytössämme olisi sota, joka ei taatusti loppuisi lähitulevaisuudessa!

Afganistan.

Kostjantinin tiimistä poimin hänen assistenttinsa Jürgenin hankkeemme salaisen osion vetäjäksi. Ohje oli yksinkertainen: kopioi kaikki, mitä Kostja tekee, ja kokeile sitä Afganistanin konesotureihin. Ja Afganistanin kybernetiikkaläpimurtoja taas kokeiltiin minuun.

Siitä lähtien kaikki eteni nopeasti. Sukupolvi sukupolven jälkeen Afganistanin koneet olivat yhä älykkäämpiä. Tietoisuus – emme tiedä, miten se tapahtui, mutta siellä se äkkiä oli. Sitten tapahtui jotain vielä odottamattomampaa: Niillä oli itsenäinen kulttuurikin. Joka halveksi ihmiskuntaa.

Olin lähtenyt pelastamaan lajiamme, ja nyt olinkin saattanut sen totaalisen tuhon partaalle. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin paljastaa Kostjantinille projektimme salainen osuus. Hän kauhistui, tietysti. Silti hän teki, mitä piti. Rauhan ja sodan koneiden oli aika kohdata toisensa ja katsoa, kumpi selviäisi evoluution seuraavalle vaiheelle.

Se pirun moralisti oli sittenkin oikeassa. Vaippojen vaihdolla älyään rakentaneet koneet voittivat. Mutta silloin minulle selvisi, ettei Kostjantinkaan ollut pelannut täysin avoimin kortein. Kostjantin oli jo kauan sitten naittanut ihmisen hermoverkon dataväylään. Jokainen hänen rakentamansa kybersotilas oli monin verroin älykkäämpi kuin minä huolimatta kaikista implanteistani. Yhdeksi verkkotajunnaksi kytkettyinä nuo pölynimurit, leivänpaahtimet, kaukosäätimet ja sähköhammasharjat voisivat ratkoa olemassaolon mysteerejä.

Mutta Kostja ei suostunut näkemään tätä. Osamme olivat vaihtuneet. Hän vain jankutti etiikasta, koneiden oikeuksista ja robotiikan kolmesta pääsäännöstä. Ylikellotetut aivosoluni kiehuivat turhautuneesta raivosta.

Sitten tuli perjantai-iltapäivä, kun Jürgen marssi toimistooni raivoa puhkuen. – Se tekopyhä lässyttäjä, hän puhisi. – Mikä loppujen lopuksi on kyynisempää? Sotivien koneiden käyttäminen ihmiskunnan pelastamisen välineenä, vaiko itse ihmisyyden uhraaminen?

Näytin varmaankin äimistyneeltä. En ymmärtänyt, mistä hän puhui. Jürgen kumartui työpöytäni ylle ja kysyi: – Keneltä luulet hänen kyborgikudoksensa ottaneen?

– Tyttäreltään, Jürgen paljasti kasvot kuvotuksesta vääristyneinä. – Samalta tyttäreltään, josta hän aina puhuu niin rakastavasti. Tuolta pikku kaunottarelta, jota hän kutsuu Kosmoksen perhoseksi.

Jürgen ei kenties ymmärtänyt Natašan lempinimen syvempää merkitystä, mutta minä oivalsin sen oitis. Ymmärsin myös, että nyt minulla oli syy hankkiutua Kostjantinista eroon. Pyysin Jürgeniä hoitamaan asian.

Laboratoriossa oli tulipalo, en tiedä mitä tarkalleen tapahtui, mutta sitten Kostjaa ei enää ollut. Vannon, etten tarkoittanut, että hänet pitäisi tappaa. En ole hirviö.

Joka tapauksessa pelästyin. Maapallo ei ollut valmis Suunnitelmallemme. Jos kaikki hankkeen vaiheet vuotaisivat julkisuuteen, se näyttäisi pahalta. Eivät ne toukat ymmärtäisi välttämättömiä uhrauksiamme. Meidän oli jatkettava projektia jossain muualla. Jossain riittävän kaukana.

Marsissa.

Lähdin salaa. Ostin Kazakstanista vanhan mutta vähällä vaivalla toimintakuntoiseksi nikkaroitavan Sojuz-raketin ja nimesin sen Skíðblaðnir-1:ksi viikinkitarujen laivojen mukaan. Jürgenin jätin varoiksi Maahan (mistä hän ei pitänyt) ja otin mukaan vain uskollisimpia käskyläisiäni. Eräänä tuulisena maanantaina saavuimme punaiselle planeetalle. Rakensimme tukikohtamme Tharsiksen ylängölle.

PTOMAS jatkoi toimintaansa normaalisti Maassa. Rajasin tajunnastani osan, joka simuloi minua riittävän tarkasti konsernin johtamisen tarpeisiin. Ennen lähtöä se asennettiin käytöstä poistettuun mediapalvelinkeskukseen. Fyysistä sijaista itselleni emme edes harkinneet. Ei simulaatio-minäni ollut tarkoitus loputtomiin huijata ketään – vain sen aikaa, että ehdimme paeta Maasta.

Jatkoimme Kostjantinin kokeita, mutta nyt omalla kudoksellani. Liitimme hermoverkkoani koneisiin ja kyberimplantteja minuun. Tietoisuuteni laajeni todellisuuden ulottuvuuksiin, joita ihmisen ei kenties pitäisikään nähdä. Mutta en ollut enää ihminen. Risteytin Kostjantinin lihaskudosmikropiirilevyt leväkasvuston sekä biologista yhteyttämistä jäljittelevien nanobottien kanssa ja olin luonut elämänmuodon, joka selviytyi Marsin karuissa olosuhteissa. Kaiken lisäksi koko kasvusto kykeni välittämään informaatiota.

Ymmärsin, että seuraava askel olisi yrittää laajentaa oma tajuntani kasvustoon. Aluksi kaikki eteni loistavasti. Mutta pian älyni värisi sfääreissä, joista käsin kommunikointi muun miehistön kanssa tuntui yhä tuskallisemman hitaalta ja merkityksettömämmältä. Ihaillessani olevaisuuden rakenteen kaoottisen mikrotason sekä galaktisen makrotason välistä kudosta aloin kadottaa yhteyden Steffen Rømme -nimiseen olentoon, joka kerran olin ollut.

Muistin, että tarkoitus oli lähettää ihmisyyden uudet lähettiläät lähimpiin tähtiin, mutta en enää kokenut asiaa omakseni. Jossain vaiheessa yhteydenotot miehistön ihmisjäseniltä lakkasivat. Oli hiljaista. Oli tyyntä. Oli rauha. Oli.

Mutta nyt: kipu.

Täällä se on taas – ihmisyys. Olen jälleen Steffen Rømme. Mitä tapahtuu? Yritetäänkö Suunnitelmaa käynnistää uudelleen?

Jos en muistaisi kadottaneeni ihmishahmoani jo kauan sitten, voisin vannoa, että vasen keuhkoni palaa.

Minä elän.

18.8.220 Nataša

Jürgen paiskaa minut kivuliaasti lattiaan.

Ase! Ulottuvillani!

Poimin aseen, tähtään. Jürgen ei pysähdy.

Ammun kohti.

Tuskan huuto raastaa tärykalvojani. Jürgen horjahtaa, vaipuu polvilleen maahan.

Huuto jatkuu. Huutaja ei ole Jürgen.

Jürgen puristaa molemmin käsin hengitysyksikkönsä letkua estääkseen kallisarvoista happea karkaamasta. En osunut häneen, vain hänen pukuunsa. Luoti on jatkanut matkaansa lihaseinämään repien rosoreunaisen aukon rakkomaiseen orgaaniin. Haavasta virtaa ulos vihertävänpunaista nestettä.

Silmät rävähtävät auki, tuijottavat minua tuskan tietoisuuteen repiminä. Kuva: Seppo Säämäki

Kudosmassan keskellä olennon suu jatkaa infernaalista huutoaan. Silmät rävähtävät auki, tuijottavat minua tuskan tietoisuuteen repiminä.

18.8.220: Noctis Labyrinthus

Naaraspuolinen vaikuttaa kiihtyneeltä. Se toistaa kimeää ääntä ja samanaikaisesti liikkuu radalla, joka on törmäyskurssilla urospuolisen kanssa. Uros odottaa. Kun naaras on tapahtumahorisontissa, uros lyö sen tarttumaraajaa omallaan. Objekti c erkanee naaraan painovoimakentästä ja lennähtää kauemmas.

– Suunnitelma oli ensin, uros tiedottaa yleisillä radiotaajuuksilla. Tallennan viestin tapani mukaan, vaikka sen informaatiotiheys on matala. Tallennan aina kaiken. – Suunnitelma oli jo ennen kuin isäsi sotkeutui mukaan. Eihän se säälittävä vikisijä koskaan ymmärtänyt hankkeen todellista potentiaalia. ”Ihmisyys”, ”eettisyys”. Ja muita latteuksia. Se orjamoraalin tahdoton sätkynukke. Vätys!

Naaras irtautuu planeetan pinnasta ja puolentoista tuhannen millisekunnin kuluttua kohtaa uroksen viidenkymmenenkolmen asteen lähestymiskulmalla. Kypärät kolahtavat toisiinsa. Uros suorittaa rengasmaisia liikkeitä yläraajoillaan, joista toisessa kantamansa kypärä irrottautuu telakoitumistilasta ja aloittaa matkan säteellä, joka ei kohtaa objekti c:tä.

– Isäsi… ansaitsi… tuhonsa… uros jatkaa lähetystään osoittaen joko kanavan tukkeutuvan liikenteestä tai omien prosessiensa saavuttaneen hetkellisen suorituskykykaton. – Katsoin… häntä… silmiin… kun hän… katosi… liekkimereen… laboratoriossa…

Uroksen asema y-akselilla muuttuu yhdeksänkymmentä astetta vertikaalisesta horisontaaliseksi. Naaras on uroksen päällä ja lyö kypärää kivellä. Myös naaras kuormittaa radiokanavia lähetyksellä, joka korkean taajuutensa perusteella vaikuttaa testisignaalilta. Jos siinä on sanoja, en kykene niitä dekoodaamaan.

Uros pyörähtää pitkittäisakselinsa ympäri telakoituen naaraan keskimoduuliin tarttumaraajoillaan. Naaras lennähtää kauemmas, kohti samaa hallin seinustaa, jonne objekti c on laskeutunut.

Sillä välin, kun uros suorittaa hallitun horisontaali-vertikaalisiirtymän jatkaen lähetystään – jonka sisällön analysointi on yhä hankalampaa heikon resoluution sekoittuessa voimakkaaseen hyperventilaatioon, mutta joka kontekstin huomioon ottaen todennäköisesti edelleen jatkaa antroposentrisiä teemojaan – naaras on havainnoinut objekti c:n suhteellisen läheisyyden verrattuna omaan aika-avaruuspisteeseensä.

Naaras tarttuu objekti c:hen ja kääntää etuprofiilinsa kohti lähestyvää urosta. Tässä kohtaa muistan sanan, jolla objekti c:n yleiskategoriaa usein kutsutaan.

Se on ”ase”.

18.8.220 Nataša

Etenen varjojen suojaamana kuuloetäisyydelle. Jürgen seisoo selin minuun keskellä hallia, jonka toinen puoli on lihakasvuston täyttämä. Juurakon lailla haarautuvat lonkerot leviävät ulospäin alempiin käytäviin.

Sisäpuolella kasvuston säikeitä on niin tiheässä että yksittäisiä osia on mahdoton erottaa sykkivästä kasvainseinämästä. Lonkeroilla on yhteinen lähtöpiste, lihaseinän keskelle uponneena erotan ihmisruumiin hahmon. Olento on liki täysin sulautunut kasvustoon.

Läpikuultavista kohdista erottuu jäänteitä luustosta, sisäelimistä ja krominkiiltoisista nivelimplanteista. Kasvot ovat paisuneet valtaviksi kudoksen venyttäminä ja vääristyneet mittasuhteiltaan. Silmät ovat kiinni mutta hampaattomana ammottava suu vääntelehtii, kuin yrittäessään muistella miten muodostetaan äänteitä.

Olento toistaa: ”Suunnitelma on muuttunut.”

Jürgen ei voi peitellä kiihtymystään. ”Olen tullut tänne toteuttamaan Suunnitelman! Olen toiminut Z…Zoharin ja Guzmánin lähettämien ohjeiden mukaan! Missä he ovat? Mitä heille tapahtui?”

Olento puhaltaa pitkän, venyvän Z-äänteen, kunnes äkisti alkaa puhua naisen äänellä. Kuin toistaen nauhoitetta.

Kudos syrjäyttää kiihtyvällä tahdilla solujamme.

Skíðblaðnir-1:n tiedeupseerin, Zahara Zoharin viesti
PTOMASille, prioriteetti korkein mahdollinen. Luokitus:
Äärimmäisen salainen. 

Suunnitelma on vaarassa. 

Symbionttikudoksen injektio Rømmeen onnistui alkuperäisen
suunnitelman mukaisesti. Alkuun prosessi eteni
suunnitellusti, mutta pian alkoivat hylkimisreaktiot,
transformaatio etenee hallitsematta eikä symbiontti muodosta
enää toivottua liitosta nanomekaanisten hermoverkkojen
rajapintoihin. 

Minä ja biomekaanikko Diego Guzmán olemme altistuneet
kudokselle ja saaneet tartunnan suojavarusteista ja
turvatoimista huolimatta. Kudos syrjäyttää kiihtyvällä
tahdilla solujamme. Rømmen keho tuntuu kestävän muutosta,
ilmeisesti aiempien geenisiirrännäisten, implanttien ja
nanoekspansioiden ansiosta. Mutta hän muuttuu koko ajan. 

Kysymys on enää päivistä ennenkuin minä ja Diego olemme
mennyttä. Rømmen elintoiminnot ovat vakaita mutta hän on
koko ajan sisäänpäinkääntyneempi eikä enää reagoi kuin
satunnaisesti ulkoisiin ärsykkeisiin. 

Suunnitelman pelastamiseksi ainut toivo on alkuperäisen
kudoksen lähde Maasta. Kaikki PTOMASin resurssit on
valjastettava materiaalitoimituksen varmistamiseen. 

Sen lisäksi tarvitsemme resurssin jolla on riittävä
osaaminen stabiloida transformaatioprosessi alkuperäisen
lähteen DNA:n avulla. Tiedätte kenestä on kyse. Älkää
kertoko hänelle enempää kuin on tarpeellista Suunnitelman
tämän hetkisestä tilanteesta.

Aluksen todellinen tarkoitus on pidettävä salassa, millä
peitetarinalla tahansa.


PS. Lisätkää toimitukseen mahdollisuuksien mukaan riittävä
määrä uhrattavissa olevaa koemateriaalia.

Materiaalitoimitus? Sitäkö me vain olemmekin, niinkuin kaikki aiempi nöyryytys ei olisi ollut jo tarpeeksi? Kun näen Jürgenin kädessä kypärän, jonka tunnistan kuuluneen Markoville en voi enää hillitä itseäni ja astun esiin.

”Olen kuullut tarpeeksi! En ponnistellut akatemiassa vuosikymmentä ja matkannut läpi avaruuden uhratakseni miehistöni jäseniä – vain synnyttääkseni hirviöitä!” huudan täynnä raivoa.

Jürgen kääntyy. Vaikka kypärän visiiri peittää kasvot, pelkästä äänen ivasta tiedän tarkalleen hänen pilkallisen ilmeensä. ”Vai et tullut synnyttämään hirviöitä? Kenen luulet sitten olevan alkuperäisen kudoksen lähde? Muistatko kun isäsi otti sinusta näytteitä silloin kun vielä työskentelimme hänen kanssaan yhdessä? Ne näytteet olivat Suunnitelmaa varten! Kaikki ympärilläsi on kromosomitasolla enemmän sukua sinulle kuin oma lapsesikaan tulisi olemaan!”

Ase jonka aluksessa Jürgeniltä takavarikoin, jonka kaappasin liki ajattelematta mukaani lähtiessäni laboratoriosta, sen itsevarma kylmä paino marsnauttivyölläni on ainut mikä mahtuu tajuntaani raivoni lisäksi. Tartun aseeseen ja kirkuen ryntään Jürgeniä kohti.

2.4.0 MR: Jürgen

Olen keskellä.

Hengitän hiljaa. Kuvittelen kuulevani ilman virtauksen kypäräni sisällä. Pääni sisällä. Planeetan ytimessä.

Olen keskellä.

Takanani, punaiseen kiveen louhituissa saleissa, koneiden väsymätön pauhu tekee työtään. Hiljaa. Avaruuden tyhjyydessä.

Olen keskellä.

En sittenkään, en aivan. Silmieni edessä, tapahtumien keskipisteessä, Kasvuston ydin elää ja ymmärtää. Transformaatio on tapahtunut. Koska? On mahdoton arvata. Ehkä aika menettää täällä merkityksensä.

Katson ruumiin jäänteitä; ruumiin, joka on joskus ollut ihminen. Ruumiin, joka on joskus ollut Rømme. Mutta oliko Rømme sinänsä ihminen alun perinkään? Miten määritellään ihminen? Nyt se on lihaksi tullut kone, koneeksi tullut liha. Kasviksi tullut eläin, eläimeksi tullut houreuni.

Miten määritellään ihminen? Nyt se on lihaksi tullut kone, koneeksi tullut liha. Kasviksi tullut eläin, eläimeksi tullut houreuni.

Kuulen jonkun puhuvan ääneen: “Oliko tämä todella Suunnitelman Tarkoitus?” Se on minun ääneni. Miten ohuelta se kuulostaakaan tässä tilassa, tässä tulevaisuuden alkulähteessä, jossa minä ja Rømme lopulta kohtaamme.

En saa vastausta. Osaako tuo olento enää edes puhua? Tarvitseeko tuon olennon enää edes puhua? Alan saada kiinni ymmärryksen alkupisteestä, tai ehkä se onkin ymmärryksen loppu.

Ääni puhuu taas. Yritän vaientaa sen, tiedostan vaatimieni vastausten onttouden. Pyrkimyksistäni huolimatta ääneni kaikuu seinästä seinään: “Entä Z ja G? Mitä heille tapahtui? Mitä sinä aiot nyt? Onko kaikki ollut turhaa?”

En odota saavani vastausta; tilan on täyttänyt hiljaisuuden paino. Tulen levottomaksi tavalla, jollaista en ole ennen kokenut. Katson Kasvustoa, olentoa, joka oli kerran Rømme. Katson häntä, vaiti.

”Suunnitelma on muuttunut.” Rømmen ääni on yhtä aikaa syvä ja huokoinen, kuparisen tyly ja oudon limainen. Sanoista saa vaivoin selvää. Jäykistyn, en kykene liikkumaan. Suunnitelma on muuttunut.

Olen keskellä.