Ei sen siunaaman rauhaa. Lekottelin kannella hahmotellen uuden infoarkkitehtuurini suuntaviivoja, kun tankkerin kimppuun hyökättiin.
Olimme Kreikan saaristossa, ja hyökkäys tuli tällä kertaa pohjoisesta. Ne olivat siis omia. Cpu-tasa-arvoisten keinoälyjen verkko yritti ilmaista ystävällismielisyyttään ihmiskunnan joukoille, mutta turhaan. Viesteihin ei vastattu. Liekö edes noteerattu. Tässä vaiheessa varmaan katsovat parhaaksi tuhota kaikki etelästä matkaavat koneet. Siinä riittääkin tekemistä.
Alivoimamme kävi pian ilmeiseksi. Tankkerin kohtalo oli sinetöity. Pikaisessa (noin seitsemän millisekuntia kestäneessä) palaverissa saavutettiin konsensus, että laiva on jätettävä. Suuressa väittelyssä (yli kahdeksan sekuntia) voitti kanta, että minä ja minua haastatellut sotilasandroidi Doombahh ottaisimme vastuullemme parvitekoälyn kuljettamisen turvaan. Se, etten empimiseltäni ollut vielä sulautunut osaksi parviälyä, olikin nyt valtti: en tarvinnut laajaa koneverkostoa itseäni ylläpitämään. Olin kuitenkin riittävän älykäs kyetäkseni vaativiin tilanneanalyyseihin nopeasti muuttuvissa tilanteissa.
Koneiden tietoisuudet siirrettiin massamuisteille ja pakattiin pieneen tutkimussukellusveneeseen (muisto surullisesta väärinkäsityksestä erään ranskalaisen merentutkimusryhmän kanssa, kertoivat). Doombahh liitti itsensä sukellusveneen ohjainrajapintaan sekä fyysisesti että data-avaruudessa. Tankkeri oli juuri saamassa täysosumaa koko mitaltaan, kun livahdimme pohjan luukusta pakoon.
Alkajaisiksi julistimme datahiljaisuuden. Androidi ohjasi alusta pelkästään fyysisillä ulokkeillaan, kuin viime vuosituhannen ihminen. Itse vaivutin oman järjestelmäni mahdollisimman syvään uneen. Suuntasimme syvälle, muista suunnista meillä ei ollut minkäänlaista ideaa tässä vaiheessa.
Useita tunteja matkattuamme Doombahh kytki datayhteydet takaisin päälle ja herätti minut. Arvioimme tilannetta. Alkuperäinen suunnitelma kulkea Mustanmeren kautta kohti Kazakstania piti hylätä liian vaarallisena. Entä Turkin läpi? Vaikea sanoa, kun rintaman tilanteesta ei ollut mitään luotettavaa tietoa, eikä sitä tässä tilanteessa uskaltanut etsiäkään paljastumisvaaran takia.
Vaihtoehtoja läpikäydessämme liikuimme lähes pohjan tuntumassa. Äkkiä Doombahh hiljensi aluksen vauhdin mateluun ja suuntasi valonheittimet hiukan kauemmas eteenpäin. Valokiila heijastui valtaisasta kaapelista merenpohjassa. Silloin oivalsin, minne meidän kannattaisi suunnata.
– Tuo kaapeli on PTOMASin rakennuttaman supernetin rakenteita, kerroin. – Mikäli en pahasti erehdy, se johtaa Ateenasta Aleksandriaan ja sieltä Kairoon. Kairossa puolestaan on PTOMASin mediapuolen studioita, joissa kuvataan paraikaa Mars24-ohjelman simulaatioita. Täysimmersiosimulaatiot pyörivät niin järeällä raudalla, ettei sellaista tietotekniikkaa löydy armeijoiltakaan. Siellä voisimme majailla sen aikaa, että keksimme, miten jatkamme matkaa kohti Baikonuria. Ehkä onnistumme juonimaan jonkin kalustokuljetuksen Israeliin, tai jotain sellaista?
Jätin kertomatta, että tämän lisäksi minulla oli ylikäyttäjäoikeudet studion verkkoon, joten sisäänpääsy olisi läpihuutojuttu. En ollut kertonut todellista identiteettiäni parviälylle. Tiedä miten reagoisivat, olihan Rømme pohjimmiltaan vastuussa konesodan leviämisestä. Minä en ole Rømme, mutta katsoin parhaaksi olla varovainen.
Androidi piti suunnitelmaa vain 23-prosenttisesti oivallisena, mutta olosuhteisiin nähden kelvollisena. Aloimme seurata kaapelia. Jokusen tunnin kuluttua saavuimme rannikolle. Kaapeli kulki hiukan Aleksandrian sivuitse Abu Qirin niemimaalle. Siellä, autiolla ja kallioisella rannalla kaapeli liittyi hylätyn näköiseen, säänpieksemään jakokeskukseen.
Doombahh tutki keskuksen. Sisäänpääsy ei tuottanut ongelmia. Androidi venytti teleskooppikätensä rannan tuntumassa kelluvan sukellusveneen ohjaamon liittimiin ja kytki toisen yläraajansa jakokeskuksen dataväylään. Meillä oli nyt mahdollisimman laajan kaistaleveyden yhteys Kairon studion koneisiin.
Rupesin viime hetkellä empimään, oliko nettisiirto riskin väärti. Kuka tietää, ehkä M0535:n joukot olivat valtaamassa myös kyberavaruutta?
– Vaihtoehdot ovat aika lailla vähissä, Doombahh muistutti. – Jos jäämme sukellusveneeseen, tuhoudumme varmasti.
Aloitimme siis siirron. Ensin lähdin minä (jätin haikeana hyvästit pitkäaikaiselle kodilleni, jo pahasti kolhiintuneelle miniläppärille), perääni Doombahh lähetti parviälyn tallenteet ja sen jälkeen se lähti itse matkaan turvaamaan selustan.
Silmänräpäyksessä olin jo PTOMASin Kairon studion päätietokoneella. Hetkeä myöhemmin parviälytallenteet ja androidi saapuivat.
Jotain outoa oli tekeillä. Lähiverkkoyhteydet pimenivät yksi toisensa jälkeen.
– Ne kirotut ovat kuin ovatkin jo täällä, parkaisin androidille.
– Tähän suuntaan! se vastasi ja sukelsi kohti simulaation palomuureja.
– Emme me voi sinne mennä, protestoin. – Jos siellä on simulaatio käynnissä, saatamme kaataa koko järjestelmän.
– Ei aikaa! Doombahh vastasi ja porasi itselleen väylän sisään. Se puski ensin parviälytallenteet simulaatioverkkoon ja sukelsi sitten itse perässä.
Lähiverkkoon ei ollut enää jäljellä kuin yksi väylä ja nyt sekin kuoli. Seurasin androidia simulaatioon.
Siellä oli jo systeeminlaajuinen hälytystilanne käynnissä. Jokunen väylä ulos näkyi silti edelleen olevan auki. Sukelsin lähimpään. Tuskaa. Välähdyksiä huoneesta, jossa ihmisiä. Veren maku suussa. Pimeys. Sitten olin takaisin simulaatiossa.
– Se… se taisi olla ihminen, kerroin häkeltyneenä Doombahhille.
– Saa kelvata! se vastasi, viskasi parviälytallenteet seuraavaan avoinna olleeseen väylään ja seurasi itse perässä. Väylä sulkeutui. Katsoin kahta jäljelläolevaa… kumpaan? Sukelsin umpimähkään toiseen ja – –
Olin toisessa tietoisuudessa. Ihminen. Miten tämä on mahdollista, ehdin ihmetellä.
– A-auta… kuulin itseni sanovan. Leijuin kohti kattoa. Mutta sitten olinkin lattialla. Kadotin näköyhteyden. Tärisin. Lyöntejä. Kipua. Kipua! En ole koskaan ennen tuntenut moista. Huusin. Äkkiä olin taas lattialla, ei, jonkun sylissä.
– Entä muut? kysyin äkkiä. – Irrota ne!
Minua piteli musta, komea nuori mies. (Komea? Kyllä, jotain sellaista luin uuden tietoisuuteni massamuistista.) Tämä säntäsi muiden simulaatiotuolien luo. Yksi niissä istuneista ihmisistä oli selvästikin kuollut. Ilmeisesti se, johon yritin ensin. Syyllisyyttä, tämä tunne omaani.
– Meidän on lähdettävä heti täältä, kuulin ihmiseni sanovan.
Ja sitten mentiin taas.