Me oli saunottu ja se oli pitkään kestävä ja tosi monellakin tavalla kauheen hämmentävä ja ajatuksiaherättävä ja uudenlainen kokemus. Ja pelottavakin. Oikeestaan me ei oltu ihan varmoja, et lopetettiinks me saunominen jo vai ei, mut joka tapaukses piti hakee lisää vettä habitaatilta jos halus jatkaa.
Me sit vedettiin puvut päälle ja lähettiin kanistereiden kanssa käveleen hiljalleen, mut ei päästy pitkällekään. Reima nimittäin pysähty yhtäkkiä ja alko nykimään mua hihasta oikeen voimalla. Mä olin ihan et mitä sä teet, ei oo kivaa jos revit mun puvunhihan irti tääl ulkona! Mut se osotteli taivaanrantaan ja kyseli – joku multa tai ihan vaan iteltään tai ehkä sit molemmiltakin, en tiiä – et voiks Marsissakin olla ukkospilviä. Eikä se kuvitellu, siellä oli tosiaan taivasta kohti noussu huikeen korkee ja iso tornimainen tumma pilvi, ihan erilainen ku mikään mitä oli aiemmin tääl näkyny. Me jäätiin molemmat sitte siihen seisoon ja katteleen sitä pilvee ihan ihastuksen ja pelon sekasotkuina.
”Se liikkuu.” Kuiskas Reima. Mä olin ihan silleen et: ”Ainahan pilvet liikkuu, toope”, mut sit mäkin huomasin et se pilvi liikku kohti! Se ei ollukkaan enää varsinaisesti torni, vaan se alko näyttää levyltä joka leiju lähemmäks maanpintaa. Marspintaa. Eikä se ollu pilvi. Eikä se leijunu. Se lensi. Ne lensi. Niit oli MILJOONIA ja niiden vauhti oli hirmuinen. Heinäsirkkoja, niitä niiden täyty olla, niitä mä näin silmissäni mun näyissäni. Se pilvi… Se parvi oli enää noin metrin korkeudella ja tuli kauheen kovaa vauhtia meit kohti. Ainoo mitä me kyettiin tekeen oli tarrautuun toisiimme ja polvistumaan, suojaan me ei olis millään ehditty ku oltiin kuiteskin niin pitkän matkaan päässä saunasta.
Näky oli hirvittävän pelottava, mut samalla kiehtova, enkä mä voinu olla kattomattakaan koska mut oli varmasti tarkotettu näkemään mitä tapahtu, tapahtu mitä tapahtu. Silmät auki kuolemaan, silmät auki taivaaseen!
Mut sit kun parvi oli jo ihan lähellä, se nousikin haaraantuu lukemattomiks osiks ja nousi uudestaan ylös taivaisiin. Taivasta vasten heinäsirkat muodosti jonkinlaisen viestin, jotai outoo kirjotusta. Reima kaatu selälleen katteleen kirjotusta ja mä kaaduin sen viereen. En mä tuntenu kieltä enkä kirjaimia, mut varmasti mulle näytetään viestin merkitys, kun aika on ja mä oon valmis aikaan. Kargiast iänglääs! Iä iä, lama sabaktani! Tikiri, tikiri, tikiri liia!
