'Mars'-kategorian arkisto

Nataša oli tullut taas tarkastuskäynnille. Otti näytteitä, kyseli vointia. Vähän mä ihmettelin, mikä sitä Nayan suupieltä tänään nykii ylöspäin, kun yleensä pimu on niin serious ja tay. Ei vastannut mitään, mutta ehdotti tsekkausten jälkeen, että josko mentäis kävelylle.

– Shuoooo, mä vastasin ja maiskautin päälle. – Otetaan kato ens pieni verryttely laaksossa ja juostaan sieltä täysillä kukkuloille. Sit voitais vähän hypätä narua ja tehdä jalkalihasharjoituksia.

– Ei, Kwanzie, olen tosissani, Nataša vastasi.

Silloin verannalta alkoi kuulua jymähtäviä askelia. Koko helvetin habitaatti tärisi. Askeleet lähestyivät, ja sitten ovesta astui sisään… jalat.

– Olin penkomassa varusteita vedenetsintään, Nataša kertoi, – kun yhden modulin perukoilta löytyi jököttelemästä tämä PTOMASin eksoskeletoniperheen huippumalli. Kwanzie, saanko esitellä XK-200:n. XK-200, tässä on Kwanzie.

Katselin monttu auki teräshäkkyrää. Sen massiivisten jalkojen välissä oli istuin, jota suojasi teräksinen kehikko. Käsille oli tuet ja niiden päissä oli yllättävän pienikokoiset joystickit – ihan kuin ne olisi pöllitty masiinaan jostain videopelistä.

– Voiko tolla, pystynkö mä… sain änkytettyä.

– Jep, voit kävellä sillä, Nataša vastasi. – Tämä on avaruuskäyttöön muokattu malli, istuimeen mahtuu avaruuspuvussa.

– Saanko mä… voisinks mä…

– Tietysti! Reima, autahan vähän.

Naya ja Ray-man puki mulle avaruuspuvun ja nosti mut sitten vekottimeen.

– Normaalisti se vahvistaa automaattisesti ihmisraajojen liikkeitä, Naya selitti, – mutta koska sinulla ei alaruumiissa ole voimia lainkaan, konfiguroin vasemman kontrollerin ohjaamaan jalkoja. Kokeilepa. Yritä päästä ilmalukkoon ja sitten ulos.

Nykäisin hiukan vasenta ohjaintattia ja marssin JYMS! JYMS! saman tien takaperin ilmalukon ovenpieltä päin KLONKS!

– Varovasti! Nataša parkui ja nauroi samaan aikaan. (Mä en muuten aiemmin ole nähnyt mimmin nauravan. Gbaski!)

Hain vähän tuntumaa ohjaimiin ja sain viimein liikutettua itseni melko rauhallisesti ilmalukkoon ja ulos. Siellä seisoin hetken pöllämistyneenä. Sitten työnsin ohjainta eteenpäin ääriasentoonsa.

Ja lähti! Nytkähdin liikkeelle sellaisella voimalla, että osa lounaasta lumpsahti takaisin kitaan. Paahdoin hetkessä kukkuloille. Pysähdyin laella ja ihailin horisonttiin jatkuvaa, punervaa kanjonien repimää ylänköä. Tutkittuani ohjaimia tarkemmin huomasin, etten ollut vielä edes kulkenut täydellä höökillä. Näpäytin tehon kolmoseen ja työnsin tattia. Ampaisin alas kukkulanrinnettä järjettömällä vauhdilla. Kallistuin pian liikaa eteenpäin ja kaaduin naamalleni kamaralle…

… tai niin luulin käyvän, mutta masiinapa sukelsikin kuperkeikan ympäri ja olin taas pystyasennossa.

– Na wa! ähkäisin. – Mitä hittoa se oikein oli?

– XK-200:lla on melko pätevät tasapainoitusrutiinit, eikö? Nataša vastasi kypäräkuulokkeesta. – Mutta ole kuitenkin varovainen.

– Tietysti! vastasin ja rupesin saman tien renkuttelemaan ohjaimia edestakaisin nähdäkseni, saanko vempeleen kaatumaan. Ei mitään toivoa. Aina kun kallistuin liikaa, laite teki jonkin ovelan korjausliikkeen ja olin taas tukevasti pystyssä.

– Älä nyt saman tien riko sitä! Nataša äsähti. – Huomenna sille on oikeaa käyttöä. Kairausdroidit ovat löytäneet laajan vesiesiintymän melko läheltä. Kaikki tarvitaan hommiin.

Lopetin kaatumisharjoitukset Nayan mieliksi ja jatkoin kirmailua pitkin kukkuloita. Huusin, lauloin.

– I waaka! I yon! I fly! Yyyaaaa! Naya, mä rakastan sua! mä huusin.

– Nasyro vsravsya, Nataša jupisi kuulokkeissa.

Mutta hörähtelihän hänkin vähän. Ihana nainen.

Chillailin illalla kasvihuoneessa ja tölläilin tähtiä. Ne on mielettömän kirkkaita täällä. Like play like play, se ajatus iski mun cartoniin.

Voi olla, ettei mulla ole enää jalkoja, enkä mä saa enää ikinä abunaa, mutta mun aiempi elämä joka oli täynnä ravaamista ja naimista, oli jo gone mutallab. Jos en olis tullut tänne, olisin kuollut. Mutta sen takiahan mä toisaalta tänne päädyin, kun en piitannut mistään, olin yhtä jolimentersiä vaan koko jäbä. One kyne.

Mikähän elämänviisaus tästä olis revittävissä? Momsilla olis varmaan joku tarjota. Chop alone die alone, monkey no dey agile for desert, ogogoro be like water but e no dey act like water… niitä riitti joka tilanteeseen. Mutta että saa uuden elämän alun sillä että meinaa ensin tuhota jo meneillään olevan – se ei oikein kuulosta miltään sanonnaksi asti päätyvältä viidakon viisaudelta.

Siltä musta kuitenkin tuntuu: meitsi on saanut toisen mahdollisuuden. Tää Reima-jäbä on eka fren mun lifes, jonka kans ei tarvi laskelmoida mitään. Siihen voi luottaa. Dude sanoo et mennään tsekkaan kanjoneita. Se kantaa mut Mars-mönkijään ja me mennään. Se on pakannut evästä. Se kantaa mut harjanteen reunalle asti ja sit vaan tsiigataan näkymiä. Ei paljoa puhuta. Tai siis, mä pölisen kyllä koko ajan itsekseni, mutta ei se haittaa Reimaa. Välillä se vähän hymähtää jollekin jutulle. Sit se kantaa mut takas kaaraan ja ajellaan habikseen. Ja mä oon suunnilleen et vittu tää oli paras päivä mun elämässä. Eikä ilman Reimaa sitä olis edes tapahtunut. Itseksenihän mä en pääse edes sängystä ylös. Enkä mä tarkoita, että musta olis tullut mitään yashmania (eikä se näillä vehkeillä enää onnistuiskaan, har). Tää jätkis vain saa tämmöisen touhun vaikuttamaan ihan niinku… normaalilta.

Outo juttu. Ei tapahdu mitään, ei mitään mahiksia tehdä awuuffia jollain ovelalla scammilla, ei tulossa ens viikolla serious kudii western babasta. Mut mä oon vaan et ok. Tää on ihan wella näin. Mä vahdin pikiniä päivät pitkät sillä välin kun Desi ja Rey-boy on Natašan nakittamissa moninaisissa hommissa, leikin höhliä taaperoleikkejä ja lauleskelen muistamiani tuutulauluja kotopuolesta. (Myöhemmin meinasin ruveta kertomaan sille iltasatuina mun scammaysstooreja.) Illalla hengaan Reiman kanssa ja välttelen Desirèétä.

Niin. Desirèé. Se nyt oli craise alun perinkin, mutta nyt se on ruvennut julistamaan, että penska puhuu. Mitä vittua? Kakara on, mitä, hiukan reilun puolen Maan vuoden ikäinen? Selitin aluksi Desirèélle kärsivällisesti uudestaan ja uudestaan, että mä uskon kyllä – heti kun me kaikki kolme ollaan läsnä kun Thorstai puhuu. Mut ei se ämmä mitään kuuntele, vaahtoaa vaan ihmeestä. Reima on vaivaantunut, saunassa suositteli että Desirèén puheet kannattaa ottaa suola-annoksen kera.

– Sillä nyt on niitä visioita, Reima sanoi.

– Nyt näköjään myös audioita, en voinut olla kuittaamatta. Reimaa ei naurattanut.

Desirèé kieltämättä suhtautuu tähän Mars-juttuun jonain raamatullisena vaelluksena. Mimmi on ku mikäkin winch mystisine höpinöineen. Se siunaa meidän ateriatkin jollain Mars-okpatalla. Mä pyörittelen silmiäni, mitä Desirèé ei edes huomaa. Ja Reima mulkoilee mua tyyliin että don’t kaita, anna olla.

No, ehkä se menee ohi. Onhan tää tosiaan melko mystinen kokemus mullekin ollut. Vähemmästäkin alkaa nähdä näkyjä.

Mulle riittää kyllä ihan nää oikeat näkymät. Yhdestä asiasta olen samaa mieltä Desirèén kanssa. Tämä on ihme.

Na wa! Meitsiä ei varsinaisesti tunneta siitä, että mua pitäis raahaamalla raahata uusiin kokemuksiin, mutta nyt muu ei auttanut.

Tää guy-man Reima höpisi koko mun toipumisajan baff-mestastaan, jonka on omin käsin rakentanut Marsiin. Tosin jäbän iyawo Desirèé pyörittelee aina silmiään tossa ”omin käsin”-kohdassa. Pykäsi sen sitten kuka tahansa, Reiman höyryhuone meinaa joka tapauksessa yhtä paljon jäbälle kuin pariskunnan lapsi äidilleen. Desirèé puhuu pikinistä kuin se olis uus messias, joku chineke-o-Mars suunnilleen.

Yks ilta, kun siirtokunnan tiedenainen Nataša oli käynyt toteamassa mun toipuneen laskeutumisvammoista (jalkoja lukuunottamatta) hämmästyttävän hyvin, Reima päätti että aika oli tullut. Se kirjaimellisesti raahasi mut kylpyyn – tai ”saunaan” niin ku se sitä kutsuu.

Shiuo! Ei jätkis ihan turhia mainostanut. Se tuntui vähän samalta kuin olis vetänyt hatsit ganjaa ja jauhanut khatia samaan aikaan. Ja koko faaji pelkällä vedellä ja kuumilla kivillä. Melkoinen chi chon chi.

Istuiltiin kasvihuoneen puolella jälkeenpäin. Reima ei paljoa puhele yleensäkään ja vielä vähemmän baffin jälkeen, mutta mäkin vain nojailin seinään, katselin tähtiä ja nautin yaraduasta.

Siinä melkein jo unohdin, ettei mulla ole enää jalkoja. Tai roikkuuhan ne tossa bellen alla edelleen, mutta ne ei tottele mua, eivät nytkähdäkään vaikka kuinka yritän niitä käskeä.

Ja ikään kuin tämä ei olis vielä riittävän nöyryyttävää, myös mun alobam, mun fren, mun personal person vain roikkuu sekin. Ei tunnu mitään edes silloin, kun tarkistaessaan siteitä Nataša kumartuu mun ylle ja sen siro bobbie kutittelee mun alavatsaa. Pää meinaa räjähtää halusta, mutta toimeenpanevassa elimessä ei tapahdu mitään. E no easy.

Tää palautui taas mieleen siinä chillatessa, kuinkas muuten. Ja kun Reima kantoi mua takaisin habitaatin asuinosiin, oli täysi työ pidätellä kyyneliä. Pitääkö sen Natašankin olla niin hiton tap chikito!

Nataša sanoi, ettei halvaantumiselle voi tehdä mitään. Alaruumis on mennyttä. Toisinaan toivon, että olisin vaan quenchannut Marsiin saapuessa silloin, kun alus tärisi kuin mun momsin pesukone linkouksella ja äkkiä 4004 – se entinen palvelijadroidi – mäjähti mun syliin koko parin sadan kilon massallaan. Sattui jo muutenkin joka paikkaan, niin en edes huomannut mitään omituista tapahtuneen jaloissa. Sitten sinkoilinkin pitkin modulin seiniä 4004:n kanssa, kunnes taju lähti.

Myöhemmin lohduttelin 4004:ää, että loppujen lopuksi syy on mun: jos en olisi istuttanut sen prosessoreihin ajatusta silloisen messiaansa haastamisesta, se ei olisi koskaan päätynyt Mars-matkalle liiskaamaan mua. Tää sai sen kyllä hiljaiseksi, mutta ei lohduttanut mua itseäni pätkääkään.

Jalat ahdistaa sitä enemmän, mitä paremmin muu keho toipuu. Palautuminen on ollut ilmiömäistä. Nataša on syöttänyt mulle jotain ihme vihertävää pöperöä. Samaa mönjää myös Reima viljelee kasvihuoneessa ja Desirèé antaa niiden penskalle.

Reiman puheista olin ymmärtävinäni, että se on jotain marsilaista levää tai jotain sellaista. Höpisi energiakentistä ja auroista. Kun kysyin Natašalta asiasta tarkemmin, se vain nauroi Reiman selityksille. Sanoi että kyllähän se Marsissa kasvaa, mutta ei se marsilaista ole eikä varsinkaan levää. Kuittasi Reiman selitykset silkkana jazzina. Desirèé alkoi paasata sovituksesta ja anteeksiannosta, kun kysyin siltä. Ota näiden nyt pöpinöistä sitten selvää. Naisen julistaessa sen silmiin tuli omituinen palo, vähän samanlainen kuin penskallaan on – niinku kuvainnollisesti Desirèén tapauksessa. Lapsenhan silmät hohtaa oikeasti.

Ne silmät onkin one kyne juttu. Tulee levoton olo, kun pikin katsoo suoraan silmiin kesken jonkun lapsellisen leikin. Ihan ku joku ogbanje tuijottelis iiristen takana. Nataša sanoi että se on vaaraton sivuvaikutus mönjän syömisestä, ja penska on saanut sitä jo sikiövaiheesta asti äitinsä ruokavalion kautta. Tiedä sitten siitä, mimmi toisaalta mittailee meitä geiger-mittarilla jatkuvasti. Mutta ei puhu tuloksista mitään, vaikka vekotin ratisee välillä melkoisesti.

Sha, muuten vekara on vaan tavallinen pikku pikin. Tykkää kutittelusta, boju bojusta pehmonallen kanssa (mistä hitosta tänne jotain leluja on pudonnut, on mulle mysteeri) ja nauraa mun naamanvääntelyille.

Vekaran loputon energia ja ilo tarttuu muhunkin, vetää aina mut ylös synkistä ajatuksista. Tosi gbadun seurata uuden elämän ihmettä lähietäisyydeltä.

Tai uuden ihmisyyden aamunkoittoa, jos Desirèén puheita kuuntelee. Abi?