Istuimme hiljaa illallisella. Edellispäivältä jääneessä muhennoksessa oli aavistuksen multainen maku, mutta en jaksanut välittää. Olin kaivanut koko päivän perustuksia uudelle jätteenkäsittelysäiliölle. Minua väsytti ja käsiäni särki. Kwanzie istui vuoteellaan tukikaiteeseen nojaten ja söi, hiljaa hänkin. Thorstai naputteli lusikallaan syöttötuolia.
– Niitä tulee koko ajan lisää, Desirèé puuskahti yhtäkkiä.
Kwanzie lakkasi syömästä ja nosti katseensa. Minäkin käännyin katsomaan. Desirèé pälyili meitä otsatukkansa alta tuimana ja puristi haarukkaansa pienissä, luisevissa sormissaan.
– Koneita, hän jatkoi ja huitoi kohti ikkunaa. – Kuinka suurta tuhoa ne ovat Maassa aiheuttaneetkaan, ja nyt ne tulevat tänne, uuteen paratiisiimme! Tunkeutuvat lupaa kysymättä maailmaamme! Levittäytyvät joka puolelle kuin jokin kromiteräksinen romumetallirutto! Täällä me vain istua möllötämme ja syömme eltaantunutta vihreää puuroa, kun tuolla kukkulan takana on kaiken aikaa käynnissä röyhkeä invaasio!
Ei Desi aivan väärässä ollut. Havaintoja Marsiin saapuneista robottilentueista oli viime päivinä ollut todella paljon. Ne näyttivät kokoontuvan yhteen, mutta juurikaan muuta tietoa niiden toimista ei ollut. Nataša oli tutkinut asiaa, tietääkseni jopa käynyt kokoontumispaikalla, mutta toistaiseksi oli vielä turhan aikaista ennustaa, mitä tuleman piti.
Olin aikeissa keskeyttää Desirèén palopuheen sanoakseni jotain rauhoittavaa, kun jysähti! Kwanzie oli iskenyt nyrkkinsä habitaatin seinään, niin että pieni oleskeluhuoneemme kumahteli kuin kevätukkonen keilahallissa.
– Sharrap, nainen! Pikin go fear fear. Toi on pelkkää vainoharhaista misyarnia! Yritä olla tukehtumatta ennakkoluuloihis ja pidä colot mielipitees omana tietonasi! Täällä on tarpeeksi vaikeaa ilman, että yksi hullu yrittää sekoittaa puheillaan kaikkien päät!
Desirèé kimmahti pystyyn. Hänen huulensa olivat puristuneet valkoiseksi viiruksi. Hän tuijotti Kwanzieta, tarttui lautaseensa ja heitti sen suoraan kohti tämän kasvoja. Kwanzie ei ehtinyt väistää. Vihreä muhennos levisi hänen päälleen. Lautanen putosi lattialle ja pyörähteli hetken paikoillaan kuin yksinäinen pölykapseli asfaltilla öisen auto-onnettomuuden jälkeen.
Desi säntäsi ulos oleskeluhuoneesta ja paiskasi oven takanaan kiinni. Se olisi varmasti rämähtänyt dramaattisesti hänen poistumistaan alleviivaten, ellei olisi ollut automaattisella magneettivaimentimella varusteltu liukuovi. Kuului vain vaimea tussahdus ja Desi oli poissa.
Kwanzie pyyhki muhennosta kasvoiltaan ja puhisi raivoissaan. Nousin ylös ja nostin Thorstain syliini. Hän katsoi keltaisena loistavilla suurilla silmillään lattialle pudonnutta lautasta.
– Onko lapsi kunnossa? Kwanzie kysyi vuoteeltaan.
– Kaikki on hyvin. Poika rauhoittuu aina sylissäni. Minä olen ollut hänen kanssaan viime aikoina enemmän kuin Desi. En oikein tiedä, pitäisikö minun ihan tosissani huolestua.
– Pitäisi. Sun iawo on menettämässä järkensä. Tiedät kai, että Desirèé väittää Thorstain puhuvan hänelle?
Silittelin lapsen mustia hiuksia ja käännyin hymyillen Kwanzieta kohti.
– Se on ihan totta, Kwan-man. Tämä pikku kaveri osaa puhua. Olen kuullut. Älykäs napero.
Thorstai oli painanut päänsä olkapäätäni vasten ja sulkenut silmänsä. Lapsi hengitti hiljaa keinutellessani häntä uneen. Kwanzie kaapaisi muhennosta poskeltaan ja pani suuhunsa. Hän katsoi minua pitkään ja puisteli päätään.
– You dey mad, molemmat?
