Minä juoksen. Luulin jo harhauttaneeni ne, mutta ne ovatkin päässeet edelleni: kulman takaa kuuluu huutoja. Kompastelen jo omaan näppäryyteeni. Kirottu Exárcheia ja sen loputon katusokkelo. Nyt on parempi olla kompastelematta oikeasti.
Eresoulta pääsen pihan kautta Dervenionille, sieltä naapuritalon katolle ja sitten… mitä sitten? En tiedä, mutta sieltä voin arvioida tilannetta.
Tulen pihaportin suulle ja siinä ne taas ovat. Ihan kuin olisivat tienneet odottaa. Käännyn. Lisää natseja kävelee rauhallisesti vastaan. Jäykistyn, en pysty liikkumaan, vaikka kuinka riuhdon.
– Tänne! joku huudahtaa ja tempaisee minut sisään rappukäytävään. Säntäämme läpi huoneiston, toisen jonka olohuoneessa kesken leikin jähmettynyt hehkuvasilmäinen lapsi toljottaa minua kummissaan, parvekkeelta plataaninlatvukseen, kadulle, porttikongista seuraavalle pihalle. Kurkkaamme käytävän suusta peräämme.
– Ne taisivat nyt jäädä, Desirèé saa sanottua huohotuksen lomassa.
– Desirèé? ihmettelen. – Mutta sinuahan minä juuri pakenin. Sinua ja muita Kultaisen aamunkoiton katupartiolaisia.
– Taistelu on turhaa, Theia, Desirèé sanoo raivostuttavan lempeästi. – Hyväksy armageddon ja kadu syntejäsi.
Desirèé hymyilee kuin enkeli, mutta hänen silmäkuopistaan pursuaa matoja. Kirkaisen, juoksen taas. Tupsahdan porttikäytävästä suoraan rantapenkereelle, kaadun. Hetkinen, tuohan näyttää Bosporinsalmelta. Istanbulissako minä olikin? hämmästelen vieriessäni kohti vettä. Ilmankos koko ajan eksyn… Putoan rantatörmän reunan yli, putoan, putoan kuin hidastettuna, putoan.
Rojahdan johonkin mustaan, joka pölähtää pimentäen auringon. Nousen istumaan. Pilven hälvettyä totean olevani hiiliproomussa matkalla kohti Mustaamerta.
– Tämän täytyy olla unta, sanon ääneen itselleni. Yritän kaikin voimin herätä. Puserran silmät kiinni ja käsken itseäni: – Herää! Herää, idiootti. HERÄÄ!
– Tosiaan, sinun on aika herätä, kuulen Desirèén äänen läheltä. Avaan silmäni ja siinä hän taas on, kapuamassa jo puolivälissä hiilikasaa. Eikö hänestä pääse edes unissaan hetkesikään rauhaan? Se hullu nainen on tuppautunut seuraani viime aikoina koko ajan. Hiippailee perässäni, tupsahtaa nurkan takaa, lähettelee viestejä, näkyy ikkunasta tepastelemassa habitaatin ulkopuolella ”sattumalta” sinne päin poikenneena.
Viskaan Desirèétä hiilenlohkareella. Tosin nyt hänellä on ilkeän turkkilaisen äitipuoleni kasvot. Hän nauraa, suu aukeaa isommaksi kuin pää.
Koksinpala katoaa Desirèé/äitipuolen kitaan ja halkaisee kallon. Aivonpärskeitä lentää ympäri hiilikasaa. Desirèé ei ole moksiskaan. Hän vilkuttaa minulle iloisesti ja jatkaa kiipeämistä. Kita julistaa: – On koko ihmiskunnan aika herätä! Herätä! Herätä! Herätä! Herätätätätätätätätätätätät-t-t-t-t-t-t-t-t-t-t-ttttttttt
Desirèé jämähtää ylärinteeseen nytkyttämään keskenjäänyttä askelta. Bosporinsalmi venähtää vinoon ja halkaisee taivaan. Myös muu maisema revähtää viistoiksi viiruiksi. Kaikki tärisee, siellä täällä näkyy harmaita, mustia ja kirkkaan violetteja laatikoita. Yhdestä mustasta aukosta putoaa valtaisa tekstihymiö, joka pomppii mustaksi lattiaksi muuttuneella hiilikasalla hetken, kunnes puhkeaa puhumaan samalla ruumiittomalla äänellä kuin Rømme muissa unissani. (Ja silloin laaksossa. Tapahtuiko se oikeasti?)
– Theia, on aika herätä. Herätä aika on. Aika on. On. Aika. On-n-n-n-n-n-nnnnnnnnnnnnnnnnkkkkk-k-k-k-k-kaksi kaksikymmentä kolme kolmekymmentä seitsemän nolla nolla nolla yksi nolla nolla yksi yksi nolla yksi nolla yksi yksi yksi-i-i-i-1-1-1-1-
111 0 1011001 11101101 11010011 1110010001111010111100111111100111110100100111001111 01111111001111101110010001111000011001101001001111001101001111001011010111
Sitten heräsin.