Päässäni raikaa tauoton renkutus kuin Exárcheian sivukujan kellarikapakassa.
Katselen auringon vajoamista harjanteen taa. Pieniä paikallisia pölymyrskyn tynkiä pyörähtelee illassa. Alkaa viiletä, mutta istun vielä. Käärin vilttiä ympärilleni, keskityn.
Exárcheia? Mitä siitä pitikään muistaa? Niin, niin… se kun varastin Kultaisen aamunkoiton ruuanjakopisteestä kokonaisen kioskikärryllisen leipää ja kaahasin pakoon pitkin Ateenan katuja, leivät kolmipyöräkärryn hyllyillä pomppien.
Mutta tiesin, etteivät ne uskaltaisi Exárcheiaan tulla. Pujottelin kuin mielipuoli kapeille sivukaduille, sitten portaikkoa alas, kunnes– -
Theia…
– - kaaduin. Leivänlohmot levisivät alas kujaa. Riuhdoin itseäni irti, turhaan. Jalkani oli muljahtanut pahvilla paikatun pohjan läpi ja jäänyt jumiin johonkin. Lapsia, koiria ja rottia hyökkäsi pimeydestä hamuamaan ruokaa. Minusta ne eivät olleet kiinnostuneet. Huusin kersoille ja riuhdoin jalkaani. Sitä sattui sietämättömästi. Onneksi sähkövekotin oli kaatuessa sammunut automaattisesti, tiedä mitä jalastani olisi jäljellä muuten.
Theia, et sinä ole…
Silloin valonheittäjät rävähtivät ylhäällä pääkadun suulla. Valkoista valoseinämää vasten häämötti mustia hahmoja. Ne olivat sittenkin uskaltautuneet perässäni anarkistikortteleihin. Enää ne eivät pelänneet, eikä Exárcheia ollut sekään entisensä.
Kuulin, kuinka yksi lähti rauhallisesti kävelemään kujaa alaspäin. Toinen jutteli ystävällisesti valtavalle koiralle, joka heilutti häntäänsä iloisesti. Suussani maistui ruoste. Tuskasta välittämättä revin itseäni ulos katoksi muuttuneesta ovesta. Koira haukahti, ei enää ollenkaan iloisesti. Askelten ääni muuttui juoksuksi. Minä– -
THEIA!
No mitä nyt taas?
Et sinä ole koskaan ollut Ateenassa.
Mitä! Mutta minä… Minä raahauduin ulos kujalle ja…
Ei tuo ole oikea muisto. Se on istute.
Mutta… anarkistit saapuivat ja hyökkäsivät ja… minä itkin ja…
Tuo on sinun peitehahmosi muisto. Oikeasti olet kotoisin Istanbulista. Etkö muista?
… ja leipiä oli kaikkialla… ja kyynelkaasua… ja verta, verta revenneellä leivällä… koira nuoli sitä…
Theia.
En vastaa. Vaikka kuuleehan se, kuinka ajattelen, että en vastaa. En välitä. En vastaa.
Theia…
Laaksossa on jo pimeää. Kaukainen aurinko on paennut planeetan toiselle puolelle. Katselen jonkin aikaa leväviljelmiä pimeydessä. Mustia, muodottomia hahmoja. Kuin maasta nousevia lonkeroita. Nousen, käärin viltin tiukemmin ympärilleni ja lähden keittiön lämpöön.
Theia, minä olen sinun ystäväsi.
Niin, mutta kenen ystävä?
