Hoidettuani siististi mut kunniakaan asiallisesti mun ja Markovin välisen pienen informaatiokatkoksen mä katoin parhaaksi palailla takas habitaattiin. Mut eihän siel ollu muuta ku tylsää ku kaikki oli jossain puuhailemas jotain omiaan. Tasha oli keskittyny johonkin labrahommiin tai sellaseen eikä halunnu olla kenenkään kanssa tekemisissä ja Jürgen on mitä on enkä mä tiedä et haluanko mä olla sen kanssa tekemisissä. Siks mä päätinkin sit vaan lähtee käveleen taas ja päädyin lopulta takas sille löytämälleni modulille – ehkä mun sieluni kutsui itseään palaamaan suuruuteni hetken lapsuuden maisemiin.
Finski oli totta vie saanu siellä paljon aikaan, paikkaa ei ollut enää tuntea samaksi kuin löytöhetkellä. Ilmeisesti Reiman lennokkaan nerokas idea alkoholikäyttösestä kiukaasta oli toiminu ylihyvin ja koko hoito oli räjähtäny. Siellä se hoiperteli kapselin ympärillä silmät pyöreinä ihmetyksestä joka levisi hämmästyneenä ilmeenä sen kasvojen päälle. Kun se oli kertonu mulle, et mitä tapahtu, mä en voinu muuta ku nauraa ääneen. Tää oli ehkä eka kerta sen elämässä ainakin tosi pitkään aikaan sitten viime kerran, kun sillä askel heitti viinan takia ilman et se oli juonu tippaakaan. Tää ajatus alko sitä itteäkin vähän naurattaa. ”Se on kyllä ihan totta”, se totes.
Me sit jäätiin siihen jutteleen aika pitkäkskin aikaa, jotenkni se aika vaan hujahti jonnekin. sit me viel jatkettiin juttua, ku käveltiin yhtä matkaa habitaatille. Mä en ollu ennen niin paljoo koskaan Reiman kanssa puhunukkaan kyl, mutta jotenkin tuntuu siltä että et Mars on tehny sille jotain, se on muuttunu toisenlaisemmaks ku mitä sen ennen ei ollenkaan voinu ees kuvitellakaan olevan. Eikä oikeastaan ollenkaan pahalla tavalla. Ei ollenkaan. Mietinkin… Noh, mietin mitä mietin, katellaan nyt tätä menoo ja meininkii sitten. Ohan meil aikaa.
