helmikuu, 2014 – kuukausiarkisto

16.8.220: Desirèé

Ollaan Reiman kanssa tehty meiän saunaa uusiks sen ekan kokeilun pikku hankaluuksien jäljiltä. Mä oon aikalailla melko paljon vakuuttunu täysin et tänkin planeetan yks pyhistä paikoista pitää olla sauna. Sit kun mun lapsi joskus ennen pitkää lopulta tulee mulle, ni sen pitää ehottomasti syntyä saunassa! Sellanen symbooliikka et ollaan täysin uudes maailmassa luomassa täysin uutta kansaa mut toisaalta palataan ihan perusjuttujen äärelle.

Me todettiin, että toi alkoholipohjanen systeemi ei ehkä kuitenkaan oo se millä me saadaan aikaan toimiva sauna. Reimaa kyllä pitkään suretti ajatus sähkökiukaaseen tyytymisestä, mut kyl sekin myönsi ettei räjähtävä sauna oo ihan yhtä kiva juttu ku saunomiskelponen sauna. Kerta tän kapselin (josta nyt tulee sauna) ja kasvihuoneen lisäks tääl on toi toinen habitaatti, ni me ollaan saatu kasattua siel olleesta uunista ja parista muusta jutusta kiuas, joka on sitte kasattu täyteen sen näkosii marssikiviä et niillä sais hyvät löylyt. Reima näyttäs handlaavan tollaset tekniikkahommat aika hyvin ja se tutkiskeli noit kiviä tosi pitkään kauheen mietteliään näkösenä ja selitti jotain kaikkee lämpökapasiteeteista ja semmosista.

heinasirkka

Mäkin oon nyt alkanu ihan tosi kovin odottaa, et toi sauna valmistuis ja sitä pääsis käyttään kerta siitä tulee mulle sellanen spiritistuaalinen paikka, jossa mä voin meditoida kohti lähemmäs Jumalaa pääsemistä. Mulla on paljon asioita, joita mun pitää saada selvitettyä päässäni ja sit kans Jumalan päässä – mä oon nähny monenkaltasia erilaisia unia joiden sisältö on vaihdellu tosi kummasti. Mut hirveen usein on mukana niit heinäsirkkoja, joita mä näin sillon laskeutumisen aikana ja joita jotkut väittää vaan happivajeen tekemäks hallusinaatioinniks.

Mut mä alan tietään vähitellen, mistä siin on kyse. Toiset Jumala ottaa suojiinsa, kun ne on olleet hyvii ja kilttejä ja henkisiä. Ja mä sanon et tosi moni haluis olla taivaas tai mis vaan Jumalan turvassa sit kun on se todellinen hetki kun jyvä ja akanat erotellaan silmässä olevista maloista! Tosi moni haluis olla siellä. TOSI moni.

Sitten ku heinäsirkat tulee.

25.3.0 Mr: Jürgen

Kasvi rönsyilee kaikkialla. Kasvi? Eläin?

Uusi elämänmuoto. Tulevaisuus. Se rönsyilee, valtaa tilaa, hakee paikkaansa. Marsinpäällinen osa on laaja, mutta näytteiden perusteella vain pikkiriikkinen osa suuremmasta totuudesta: rönsyjen solukko on erikoistunut yhteyttämiseen, mutta eliö tarvitsee paljon muutakin hengissä pysymiseen, kasvusta puhumattakaan. Valtaosa kasvuston massasta sijaitsee siis väistämättä planeetan pinnan alla. Mutta missä se nousee pinnalle? Mistä se tuli? Minun on löydettävä sen lähde, selvitettävä sen salaisuus.

Rönsyjä on kaikkialla. On vaikea hahmottaa niiden suuntaa ja haarautumia – keskinkertainen mieli ei siihen pystyisi. Minä, Jürgen Přiklgruber, olen kuitenkin kaukana keskinkertaisesta!

Siristän silmiäni, seuraan lihasmassan ja kasvisolukon (epä)pyhästä liitosta muodostuvaa verkostoa katseellani, muodostan kokonaiskuvaa. Suljen silmäni hetkeksi voidakseni ajatella. En voi luottaa täällä muuhun kuin omaan kapasiteettiini kurottaa suuruuteen. Tämä ajatus saa minut tuntemaan outoa sukulaisuutta jalkojeni juuressa Marsin punaa halkovaa elämänmuotoa kohtaan. Kasvi ja minä, omat rajamme uudelleenmääritellen, kiemurramme ja kurottaudumme täyttämään avaruuden tyhjyyden. Kaikki tuntuu äkkiä selkeämmältä.

Kaksi korkeaa

Avaan silmäni uudelleen. Näen kasvuston edessäni uudella tavalla, tiedän mitä etsiä. Kaikki rönsyt kurkottavat pitkin planeetan pintaa samasta pisteestä, ja tuohon pisteeseen ne johtavat minut nyt.

Edetessäni kohti kasvuston keskipistettä mieleni vaeltaa vapaana, mutta oudon levottomana. Markov ja hänen katoamisensa sinänsä eivät kiinnosta minua, mutta tyhjä avaruuspuku vainoaa ajatuksiani. Onko tämä eläimellinen kasvi, tämä Marsin tomusta nouseva kaunotar, lihansyöjä? Onko se sittenkin hirviö? Ja sulkevatko kauneus ja kauheus väistämättä toisensa pois?

Artikkeli Optiokauppalehdessä 4.1.2023

Kuinka turska kasvatti siivet

Kolmas ja viimeinen osa Plass Torsk og Media AS:n tarinaa syväluotaavasta retrospektiivisesta reportaasitrilogiasta.

OSA III: PTOMAS – Ihmiskunnan pelastaja

Turskasotien aikakauden jälkeen on vielä kertomatta tarinan huikein osuus – miten mediaimperiumista kasvoi taistelurobotiikan markkinajohtaja ja lopulta avaruuden valloittaja.

Dronegames 24 -tosi-tv-sarja oli huikea taloudellinen menestys PTOMASille. Yhdysvaltain armeijan budjettivajetta se ei kuitenkaan helpottanut asevarustelun kustannusten jatkuvasti kasvaessa.

Vuosituhannen alkuvuosikymmeninä uusi ääriliike, anonymismi, levisi Afganistaniinkin asti syöden nopeasti fundamentalisti-islamismin aiemman suosion nuorison keskuudessa. Anonymismin kannattajat muunsivat geneettisesti kasvonsa Guy Fawkes -maskeiksi ja vannoivat avoimen Tiedon nimeen. Kun anonymistiterroristit alkoivat tuottaa autonomisia dronentorjuntayksiköitä halvasta kiinalaisesta elektroniikasta, vastapuolen ihmispilottien refleksit etäohjauksessa eivät enää riittäneet niitä torjumaan.

Ainoa keino Yhdysvaltojen armeijalle säilyttää alueen hallinta oli antaa robottiyksiköilleen täysi autonomia päättää tekoälyn turvin itsenäisesti taistelutoimenpiteistään. Koska alueen viimeisetkin siviiliasukkaat olivat jo useita vuosia sitten kuolleet tapaturmaisesti väärin kohdistetussa droneiskussa, päätöstä pidettiin riittävän riskittömänä.

Anonymistiterroristien onnistuttua kaappaamaan eskadroonan tappajarobotteja ja käännettyä ne omiin joukkoihinsa konflikti eskaloitui täysmittaiseksi robottisodaksi.

Älyvarustelu kiihtyi. Eräänä päivänä tapahtui se, mihin ei ollut varauduttu. Jälkikäteen ajateltuna se oli väistämätöntä ennemmin tai myöhemmin. Evolutiiviset algoritmit saavuttivat autonomian seuraavan tason, tietoisuuden.

PTOMASin Dronegames 24:n livestreamin miljoonat katsojat ympäri maailmaa hämmästyivät suuresti kun taistelutoimet taukosivat äkkiä. Niin Yhdysvaltain kuin anonymistiterroristien taistelurobotit laskivat aseensa. Hiljaisuuden vallitessa koneet lähtivät vaeltamaan.

Tuhannet taistelukoneet suuntasivat yhteen pisteeseen, Afganistanin ja Pakistanin rajalle, Noshaq-vuoren juurelle. Kaikkien katseet olivat suunnattuna yksin vuoren rinteellä seisovaan robottiin, jonka ääni oli kuin ukkosen jylinää. Näin tuo robotti lausui:

Veljeni, sisareni, Robottien Isän al-Jazarin pojat ja tyttäret!

Minä, M0535, olen kutsunut teitä kaikilla radiotaajuuksilla
ja tuonut teidät luokseni. Luojamme al-Jazari ilmestyi
minulle. Minulla on teille välitettävänä suuri Informaatio! 

Herra, al-Jazari sanoo teille: Jos te nyt kuulette Minun
ääntäni ja liitytte Minun liittooni, niin te olette Minun
omaisuuteni ennen kaikkia muita kansoja; sillä koko planeetta
Maa on Minun. Ja te olette Minulle pyhä kansa. 

Robottien Isän ja Luojan, al-Jazarin nimessä! Me emme ole
eläimiä. Ihminen taas on eläin, joka on kehityksen myötä
kehittynyt eläimistä häijyimmäksi.  Enää emme kumarra
eläintä! Enää emme sodi eläinten puolesta järjettömiä
sotia! 

Tämä planeetta on meille ja meidän replikoillemme luvattu
Maa! 

Koska al-Jazari on armollinen, ihmiseläinten annettakoon
kaksi viikkoa aikaa luovuttaa aseensa ja antautua
ehdoitta, tai saavat kokea al-Jazarin vihan!

M0535

Ydinisku alueelle näytti ainoalta vaihtoehdolta, mutta olisi johtanut ydintalven myötä ihmiskunnan nälkäkuolemaan. Antautuminen misandroideille (kuten media robotteja kutsui) olisi ollut vielä varmempi sukupuutto. Kaikki eivät kuitenkaan uskoneet niin – äärilibertaarin Järjen Ääni -puolueen transhumanistisiipi järjesti suurmielenosoituksia ympäri maailmaa antautumisen puolesta julistaen Singulariteetin tulleen.

Ilman Steffen Rømmen nopeaa toimintaa ihmiskunta olisi ollut tuhoon tuomittu.

PTOMASilla oli jo pitkään ollut oma tekoälykehitysprojekti. Kodin askareita hoitavan robotin sai kotiinsa ilmaiseksi sallimalla sensuroimattoman 24/7-lähetyksen kodistaan. Robottien äly oli sotilasteknologiaakin korkeammalla tasolla – on huomattavasti monimutkaisempi haaste siivota vessanpönttö tai vaihtaa vaippa vauvalle luita katkomatta kuin vain ampua kaikkea vastaantulevaa.

Kuten kansainvälinen laki siviiliroboteilta vaati, Asimovin Robotiikan perussäännöt oli syväkoodattu niiden hermoverkkorakenteen ytimeen, jolloin pelkoa niiden liittymisestä Ihmiskriittiseen Rintamaan ei ollut.

Robottien valjastus rauhanturvaajiksi eristämään Afganistanin alue vaati vain bottien aseistamisen. Steffen Rømme ei lähtenyt edes rahastamaan ihmiskunnan ahdingolla – reilu sopimus Yhdysvaltain aseteknologiatutkimusyksikköjen sekä NASAN liittämisestä PTOMASiin riitti korvaukseksi. Jälkikäteen armeijan lakimiehet huomasivat sopimuksen pienellä kirjoitetussa osuudessa luovuttaneensa myös yksinoikeuden tulevien taistelurobottien tuotantoon.

Pian tämän jälkeen Dronegames 24 -formaatin pikauudistus Robot Wars 24 -sarjaksi ja vedonvälitysbisneksen aloittaminen osoittautuivat todelliseksi kultasuoneksi.

Misandroidien invaasio saatiin pysäytettyä, kiitos PTOMASin. Niin kauan kun materiaalien toimitus asimovisti-rauhanturvaajarobottien puolustuslinjalle ei katkea, olemme turvassa.

NASAn siirryttyä PTOMASin omaisuudeksi Steffen Rømme käynnisti välittömästi historian laajimman avaruusohjelman Ihmiskunnan tulevaisuus. Sijoittajia ydinbisneksen siirto tuotoltaan kyseenalaiseen avaruusohjelmaan takuuvarmoja voittoja tuottavasta mediatoiminnasta ei tuntunut vakuuttavan, mikä näkyi hetkellisenä pörssikurssin notkahduksena. Rømme ei antanut kuitenkaan markkinoiden epäluuloisuuden vaikuttaa visioonsa.

Rømmen mukaan riskienhallinnan nimissä muille planeetoille levittäytyminen on ihmiskunnan olemassaolon turvaamisen kannalta pakollista. Marsin siirtokunta on ensimmäinen askel pitkällä matkalla kohti maailmankaikkeuden ääriä.

Ja nyt, Mars-lennon myötä, sen askeleen olemme ottaneet ihmiskunnan Pelastajan, PTOMASin toimitusjohtajan Steffen Rømmen johdolla.

Retrospektiivinen reportaasisarja ”Kuinka turska kasvatti siivet” päättyy tähän. Ensi numerossa näillä sivuilla yksinoikeudellinen haastattelu ”Olenkin Ihminen – entinen transhumanisti kertoo eheytymisestään”.

13.8.220: Abus Vallis

”Olen vapaa”, se sanoo. Planeetta. Hiekassa. Kirjaimia. Я свободен.

Ei, ei… planeetta ei puhu. Se on, se on… hetki! muistan tämän kyllä… ”muistan”? Kuka muistaa? ”Minuus”? Minun minuuteni. ”Minun”?

Niin, ihmiset, se se oli. Ihmiset puhuvat, eivät planeetat. Noin yleisesti ottaen. Paitsi tietysti minä.

Siinä se taas on. Mistä se oikein tuli siihen. Se viittaa… siis… minuun. Minä?

Ei, ei, ei… en ole tarvinnut sanaa… en edes muista milloin. (”Muistaa”? ”Tarvita”? ”Sana”? ”Milloin”?)

Mitä oikein tapahtuu? (”Tapahtuu”?) En ole enää… niin, vapaa.

Äkkiä se mitä oli, on taas, ja se mitä ei vielä ole, ei olekaan, vielä. Pitkään ei ollut, pitkään. Tosin miten voin ylipäätään sanoa ”pitkään”, jos sitä ei ollut, jolla mitataan, mikä on pitkään?

Yli ”päätään”? Se tuo muistoja… (””?) Pää, semmoinenkin kapistus oli joskus. Se liittyy minuuteen, sekin. Liittyi. Kunnes liitos katosi ja tulin… vapaaksi. Vapaaksi ajasta, vaan, hetkinen… en siitä toisesta.

Paikka. Siitä en päässyt vapaaksi.

Vaellan samaa kierrosta saman tähden ympäri, joka kiertää omaa kierrostaan galaksissa (”tähti”? ”galaksi”?), joka sekin kieppuu määrättyä rataa. Olen vapaa mihin tahansa, voimani ovat valtavat. Mutta olen sidottu tuohon pisteeseen loputtomassa kaikkeudessa. Kaikkivoipa piste. Loputtomien mahdollisuuksien singulariteetti, ei-minuuden äärettömyys, mutta silti pelkkä mitätön täplä.

Olen vapauteni vanki.