Kasvi rönsyilee kaikkialla. Kasvi? Eläin?
Uusi elämänmuoto. Tulevaisuus. Se rönsyilee, valtaa tilaa, hakee paikkaansa. Marsinpäällinen osa on laaja, mutta näytteiden perusteella vain pikkiriikkinen osa suuremmasta totuudesta: rönsyjen solukko on erikoistunut yhteyttämiseen, mutta eliö tarvitsee paljon muutakin hengissä pysymiseen, kasvusta puhumattakaan. Valtaosa kasvuston massasta sijaitsee siis väistämättä planeetan pinnan alla. Mutta missä se nousee pinnalle? Mistä se tuli? Minun on löydettävä sen lähde, selvitettävä sen salaisuus.
Rönsyjä on kaikkialla. On vaikea hahmottaa niiden suuntaa ja haarautumia – keskinkertainen mieli ei siihen pystyisi. Minä, Jürgen Přiklgruber, olen kuitenkin kaukana keskinkertaisesta!
Siristän silmiäni, seuraan lihasmassan ja kasvisolukon (epä)pyhästä liitosta muodostuvaa verkostoa katseellani, muodostan kokonaiskuvaa. Suljen silmäni hetkeksi voidakseni ajatella. En voi luottaa täällä muuhun kuin omaan kapasiteettiini kurottaa suuruuteen. Tämä ajatus saa minut tuntemaan outoa sukulaisuutta jalkojeni juuressa Marsin punaa halkovaa elämänmuotoa kohtaan. Kasvi ja minä, omat rajamme uudelleenmääritellen, kiemurramme ja kurottaudumme täyttämään avaruuden tyhjyyden. Kaikki tuntuu äkkiä selkeämmältä.
Avaan silmäni uudelleen. Näen kasvuston edessäni uudella tavalla, tiedän mitä etsiä. Kaikki rönsyt kurkottavat pitkin planeetan pintaa samasta pisteestä, ja tuohon pisteeseen ne johtavat minut nyt.
Edetessäni kohti kasvuston keskipistettä mieleni vaeltaa vapaana, mutta oudon levottomana. Markov ja hänen katoamisensa sinänsä eivät kiinnosta minua, mutta tyhjä avaruuspuku vainoaa ajatuksiani. Onko tämä eläimellinen kasvi, tämä Marsin tomusta nouseva kaunotar, lihansyöjä? Onko se sittenkin hirviö? Ja sulkevatko kauneus ja kauheus väistämättä toisensa pois?
