Sade Kondelin – arkisto

18.8.220: Reima

“Sauna on lämmin.”

Tuntuu uskomattomalta kuulla Desirèén sanovan se ääneen. Nauran ilosta ja hämmennyksestä. Sauna, täällä! Minun saunani – ei, meidän saunamme. “Eiköhän sitten mennä.”

Astumme sisään löylyhuoneeseen, sillä se se tosiaan on, vaikka lämpöä tuottaa S-1 -moduulin ylläpitojärjestelmän muunnettu varalämmitin tulen sijaan, ja vaikka lauteet ovat tummanharmaata polymeerilevyä eivätkä harmaantuvaa puuta. Tila on kuitenkin lämmin, hämärä, hiljainen – sauna, joka tekee kodista kodin.

 

Desi järkyttyi ensin, kun ilman muuta oletin, että menemme saunaan alasti. Hän kyllä tiesi, tietenkin, että niin on tapana, oli itsekin saunonut mieluiten ilman nihkeää uimapukua tai hien itseensä imevää pyyhettä ympärillään. Tämä uusi todellisuus ja kaikki kokemamme sai hänet kuitenkin epäilemään motiivejani: “Susta viimeks oisin aatellu et oot joku pervo, tirkistelevä pervo!” Hän rauhoittui kuitenkin nopeasti, malttoi kuunnella näkemystäni. (Tämä yllätti minut – en ole tottunut siihen, että toinen ihminen kokee läsnäoloni rauhoittavaksi.)

“Emme mene sinne katsomaan toisiamme, menemme sinne katsomaan itseämme, yhtä aikaa ulkoa ja sisältä.” Vaikken ole aina kokenut saunaa niin tärkeäksi kuin nyt, tiesin olevani oikeassa. Sauna on maailmallinen ja pyhä yhtäaikaisesti, hikinen ja rauhallinen sisäinen tila ulkomaailman hikistä ja kiireistä tasapainottamaan. Desi nyökkäsi sanoilleni, mutta en ollut varma, oliko hän täysin vakuuttunut.

Emme mene sinne katsomaan toisiamme, menemme sinne katsomaan itseämme, yhtä aikaa ulkoa ja sisältä. Kuva: Seppo Säämäki

Nyt, istuttuamme hetken hiljaisuudessa, kaiken kokemamme kulussa voipuneet ruumiimme lämmöstä pehmeten, tiedän että hän ymmärtää. En enää ajattele lapsuuteni saunaa, en isän henkeä, joka on vainonnut minua. Minulla on uusi sauna, jonka jaan uusien läheisteni kanssa.

Nakkaan kiukaalle hiilijäätä, se höyrystyy hetkessä terävästi sähähtäen, melkein karjahtaen. “Jättiläiset heräävät hitaasti,” huomaan jälleen ajattelevani, vaikken tiedä miksi. On kuin planeetta järähtäisi, kuin syvältä marsinkamaran uumenista kantautuisi ääntä ja liikettä, vaikka sisällä saunassamme onkin tyyntä.

 

“Hyvät löylyt,” totean tyytyväisenä ja katson Desirèétä silmiin.

 

2.4.0 MR: Jürgen

Olen keskellä.

Hengitän hiljaa. Kuvittelen kuulevani ilman virtauksen kypäräni sisällä. Pääni sisällä. Planeetan ytimessä.

Olen keskellä.

Takanani, punaiseen kiveen louhituissa saleissa, koneiden väsymätön pauhu tekee työtään. Hiljaa. Avaruuden tyhjyydessä.

Olen keskellä.

En sittenkään, en aivan. Silmieni edessä, tapahtumien keskipisteessä, Kasvuston ydin elää ja ymmärtää. Transformaatio on tapahtunut. Koska? On mahdoton arvata. Ehkä aika menettää täällä merkityksensä.

Katson ruumiin jäänteitä; ruumiin, joka on joskus ollut ihminen. Ruumiin, joka on joskus ollut Rømme. Mutta oliko Rømme sinänsä ihminen alun perinkään? Miten määritellään ihminen? Nyt se on lihaksi tullut kone, koneeksi tullut liha. Kasviksi tullut eläin, eläimeksi tullut houreuni.

Miten määritellään ihminen? Nyt se on lihaksi tullut kone, koneeksi tullut liha. Kasviksi tullut eläin, eläimeksi tullut houreuni.

Kuulen jonkun puhuvan ääneen: “Oliko tämä todella Suunnitelman Tarkoitus?” Se on minun ääneni. Miten ohuelta se kuulostaakaan tässä tilassa, tässä tulevaisuuden alkulähteessä, jossa minä ja Rømme lopulta kohtaamme.

En saa vastausta. Osaako tuo olento enää edes puhua? Tarvitseeko tuon olennon enää edes puhua? Alan saada kiinni ymmärryksen alkupisteestä, tai ehkä se onkin ymmärryksen loppu.

Ääni puhuu taas. Yritän vaientaa sen, tiedostan vaatimieni vastausten onttouden. Pyrkimyksistäni huolimatta ääneni kaikuu seinästä seinään: “Entä Z ja G? Mitä heille tapahtui? Mitä sinä aiot nyt? Onko kaikki ollut turhaa?”

En odota saavani vastausta; tilan on täyttänyt hiljaisuuden paino. Tulen levottomaksi tavalla, jollaista en ole ennen kokenut. Katson Kasvustoa, olentoa, joka oli kerran Rømme. Katson häntä, vaiti.

”Suunnitelma on muuttunut.” Rømmen ääni on yhtä aikaa syvä ja huokoinen, kuparisen tyly ja oudon limainen. Sanoista saa vaivoin selvää. Jäykistyn, en kykene liikkumaan. Suunnitelma on muuttunut.

Olen keskellä.

17.8.220: Reima

Täällä on hiljaista.

Naurahdan ajatukselleni. Ainahan täällä on hiljaista. Aivoni elävät vieläkin tottumustaan Maahan ja sen menoon: meren pauhuun, hälytysajoneuvojen ujellukseen, sunnuntaiaamuiseen vasarointiin kolmea kerrosta alempana.

Kestää ehkä vielä aikaa, että totun marsilaisuuteen. Mutta yksi asia on jo muuttunut, tajuan nostaessani punaisen aikojen ja voimien sileäksi kuluttaman kiven muiden keräämieni joukkoon. (Kiuasta varten; käytän aikaa kivien ihmettelyyn. Se tekee oloni merkillisen tyytyväiseksi ja tarkoituksenmukaiseksi. Mietin, missä toiset mahtavat olla. Heitä ei ole toviin näkynyt. En kuitenkaan ole huolissani – meillä on kaikilla omat toimemme täällä, enkä viitsi arvostella muita heidän kiireestään. Yhden turha on toisen tärkeä.)

En tiedä, tapahtuiko muutos näkökulmassani sekunti sitten vai vähitellen, laskeutumisesta alkaen. Varmaa kuitenkin on, etten enää ajattele Maata “luontona” ja Marsia “avaruutena”, mennyttä elollisena ja tulevaa jonain muuna. Mars on elossa, hyvinkin, voimallisesti, vaikka sen elämä on kovin toisenlaista.

Planeetan pinta allani on jykevä ja passiivinen. Se ei kuitenkaan ole kylmä tai välinpitämätön, vaan tuntuu pikemminkin hymyilevän raukeana, uteliaana. Jättiläiset havahtuvat hitaasti.

Minä ja Mars, me totumme kyllä toisiimme.

25.3.0 Mr: Jürgen

Kasvi rönsyilee kaikkialla. Kasvi? Eläin?

Uusi elämänmuoto. Tulevaisuus. Se rönsyilee, valtaa tilaa, hakee paikkaansa. Marsinpäällinen osa on laaja, mutta näytteiden perusteella vain pikkiriikkinen osa suuremmasta totuudesta: rönsyjen solukko on erikoistunut yhteyttämiseen, mutta eliö tarvitsee paljon muutakin hengissä pysymiseen, kasvusta puhumattakaan. Valtaosa kasvuston massasta sijaitsee siis väistämättä planeetan pinnan alla. Mutta missä se nousee pinnalle? Mistä se tuli? Minun on löydettävä sen lähde, selvitettävä sen salaisuus.

Rönsyjä on kaikkialla. On vaikea hahmottaa niiden suuntaa ja haarautumia – keskinkertainen mieli ei siihen pystyisi. Minä, Jürgen Přiklgruber, olen kuitenkin kaukana keskinkertaisesta!

Siristän silmiäni, seuraan lihasmassan ja kasvisolukon (epä)pyhästä liitosta muodostuvaa verkostoa katseellani, muodostan kokonaiskuvaa. Suljen silmäni hetkeksi voidakseni ajatella. En voi luottaa täällä muuhun kuin omaan kapasiteettiini kurottaa suuruuteen. Tämä ajatus saa minut tuntemaan outoa sukulaisuutta jalkojeni juuressa Marsin punaa halkovaa elämänmuotoa kohtaan. Kasvi ja minä, omat rajamme uudelleenmääritellen, kiemurramme ja kurottaudumme täyttämään avaruuden tyhjyyden. Kaikki tuntuu äkkiä selkeämmältä.

Kaksi korkeaa

Avaan silmäni uudelleen. Näen kasvuston edessäni uudella tavalla, tiedän mitä etsiä. Kaikki rönsyt kurkottavat pitkin planeetan pintaa samasta pisteestä, ja tuohon pisteeseen ne johtavat minut nyt.

Edetessäni kohti kasvuston keskipistettä mieleni vaeltaa vapaana, mutta oudon levottomana. Markov ja hänen katoamisensa sinänsä eivät kiinnosta minua, mutta tyhjä avaruuspuku vainoaa ajatuksiani. Onko tämä eläimellinen kasvi, tämä Marsin tomusta nouseva kaunotar, lihansyöjä? Onko se sittenkin hirviö? Ja sulkevatko kauneus ja kauheus väistämättä toisensa pois?

2.8.220: Reima

Rakennan saunaa tyhjään laskeutumismoduuliin. Siitä on kauan, kun viimeksi hitsasin. Se rauhoittaa mieltä. Tarkasti, tarkasti metallinpalat kiinni toisiinsa. Saumat hehkuvat marsinpunaista ennen kuin jäähtyvät harmauteen.

Lauteet kuumenemattomasta polymeerilevystä. Puuta täällä ei ole, ei tuulta rantakoivikossa. Ehkä onkin hyvä niin. Niin moni asia on täällä toisin.

Kaipaan kyllä kuuman vesihöyryn rikastamaa puun ja savun ja puhtaan hien tuoksua. Sitä tunnetta, kun tuijottaa samean pienen ikkunan lävitse laskevan, nousevan kesäyön auringon punaa ja hengittää löylyä. Noina hetkinä kaikki tuntui olevan kohdallaan tästä ikuisuuteen, maailma valmis ja hyvä. Ne hetket olivat lyhyet, lyhyemmät vielä kuin lyhyt lapsuuteni. Ennen kuin isä alkoi juoda.

Sauna, juhannus ja viina. Suomen suven ydin. En väitä, ettei itsellenikin olisi maistunut – sitä oppi nopeasti kestämään muiden humalaa paremmin, kun otti vähän huikkaa. Ja pitkään oli tietysti helppo kuvitella, että osaa itse paremmin, ettei se minulla menisi yli. Mutta miten olisi voinut olla menemättä? Miehet oppivat miehiksi isiltään.

Tähän uuteen saunaani, tähän uuteen maailmaani en tee tilaa viinalle. Tai sittenkin…

Täällä ei tosiaan ole puuta. Jollain minun on saunani lämmitettävä.

Päätös on tehty: viina palvelkoon löylyn henkeä ihmisen hengen samentamisen sijaan!

20.2.0 Mr: Jürgen

Nataša oli viipynyt laboratoriossa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Tarkkailin ovea tiiviisti suojaisasta nurkkauksesta pitkään, vain vaivoin pitäen hengitykseni tasaisena ja rauhallisena. Kun nainen lopulta meni menojaan, minne lienikään, tukahdutin vaistomaisen haluni huudahtaa riemusta.

Oloni on kieltämättä hieman kiihtynyt. Vilkaisen vielä viimeisen kerran ympärilleni ja varmistan olevani yksin, ennen kuin livahdan laboratorion terävään valoon.

Räpyttelen silmiäni ja käyn huoneen nopeasti läpi katseellani – tuolla, näyteastioita ja mittauslaitteistoa pursuilevan pöydän kulmalla se on. Natašan muistio!

Näpäytän laitteen näytön päälle vapisevin käsin ja selaan ihailtavan järjestelmällisesti organisoituja ja nimettyjä kansioita ja tiedostoja hetken, tietämättä kuitenkaan, mitä etsin. Naurahdan, ehkä ääneen, oivaltaessani, että voin yksinkertaisesti valita viimeisimmän tallenteen (tietojärjestelmä käyttää Maan ajanlaskua, mutta Nataša on lisäksi kirjannut dariaanisen kalenterin mukaiset päivämäärät tiedostonimiinsä).

Jännitykseni raukeaa muistiinpanoja lukiessani. Analyysin tulokset osoittavat vailla epäilyksen mahdollisuutta, että löytynyt organismi on jonkinlainen symbioottinen kokonaisuus, joka muodostuu (melko alkeellisesta) leväkasvustosta ja orgaanisesta lihasmassasta.

Enää en edes yritä pidätellä psykosomaattisia affektejani, vaan huokaan ääneen, silmäni sulkien: “Se siis todella onnistui…”

8.7.220: Reima

Desirèé sen löysi.

Seison tyhjässä laskeutumiskapselissa. Kapselissa S-1, niin sen metallisessa kyljessä lukee. Olisi pitänyt ymmärtää meidän lukumme, S-2, tarkoittavan välttämättä, että emme ole ensimmäiset.

Kuka tai ketkä tänne saapuivat ennen meitä? Missä he ovat nyt? Hengitän tympeää tankki-ilmaa ja tuijotan kapselin sisäseiniä, sen hämäryyttä. Muut ovat jääneet ulos – mitä lie ihmettelemään. Mieleni on hämmennyksestäni huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, merkillisen tyyni. Kapseli sulkee minut sisäänsä ja ulkopuolelleen kaiken muun. Seinät ympärilläni ovat hiljaa eivätkä vaadi mitään. Aivan kuin olisin…

Niin tietenkin. Oivalluksen syntyessä nauran ääneen. Kapseli on tyhjä, tarpeeton, turvallinen. Tarjoaa tilan ja tulevaisuuden. Tähän hämäryyteen rakennan saunani, uuden kotimme sydämen.

Kiirehdin ulos täynnä tarkoitusta. Kapselin ympäristössä lojuu siellä täällä käyttökelpoista rakennusmateriaalia, osa hylättyjä koneenosia ja pakkausmateriaaleja, osa varmaankin kapselin matkustajien mukanaan tuomia käyttämättä jääneitä varusteita. Kuljen ympäriinsä katse maassa ja kokoan kapselin oven lähelle kekoa kaikesta käyttökelpoisesta. Jokin välähtää valoisana näkökenttäni rajalla erottuen Marsin pitkän päivän tympeän tuttavallisesta pölynpunaisesta valosta. Nostan katseeni odottaen näkeväni romumetallia tai ehkä jonkin erikoisen mineraalimuodostelman.

Silmäni avautuvat lautasiksi, sellaisiksi kermanvaaleiksi rumiksi kahvitasseiksi, joita isä oli äidiltään perinyt ja paiskoi kesäöiden hämärässä kuistin kaiteeseen kiukkuaan purkaakseen. En ollut osannut odottaa – vaikka ehkä olisi pitänyt – edessäni avautuvaa näkyä.

Tuijottaessani himmeää valoa sykähtelevää, arvatenkin tuntemattomia S-1-matkalaisia varten Planeetalle laskettua aeroponista kasvihuonetta, tulen ajatelleeksi Jumalan mahdollisuutta.

7.2.0 Mr: Jürgen

Suunnitelmani etenee jopa odotettua sujuvammin. Mars on nyt hallussamme. Muut siirtokuntamme jäsenet eivät vielä ymmärrä tämän kaiken merkittävyyttä, mutta he kyllä hahmottavat kokonaisuuden vähitellen. He eivät ole tyhmiä, vaikka heiltä puuttuvatkin keinot kuvitella oman pienen elämänpiirinsä ulkopuolista suuruutta. Annan siksi heille anteeksi heidän loukkauksensa minua kohtaan – Maa-sivilisaation tympeys ja turhanpäiväisyys sumentavat vielä heidän aistejaan. Mutta täällä, aikaan seisahtuneen ja kuolevan valtakunnan lopullisesti taakseen jättäneinä, hekin voivat vapautua sovinnaisen orja-ajattelunsa kahleista ja todella suunnata katseensa tulevaisuuteen!

Vallankumouksestamme järkyttyneet rappiokoneiston kätyrit yrittävät vielä palauttaa tilannetta haltuunsa. Maasta tulevat viestit ovat parhaimmillaan huvittavia, pahimmillaan myötähävettäviä. Rivien väleissä paniikki ja epätoivo lisääntyvät kappale kappaleelta.

From: Ptomas/Baikonur
To: New Helium/Mars
Subject: Toistuvat sopimusrikkomukset – viimeinen varoitus

Kärsivällisyydestämme ja saamistanne toistuvista uusista mahdollisuuksista huolimatta olette jatkaneet naurettavaa kapinalinjaanne. Kuvauslaitteiston luvaton haltuunotto oli viimeinen pisara. Teillä on 24.6.220 saakka aikaa palauttaa robotit kuvauskäyttöön, tai ohjaamme matkalla olevan kasvihuonemodulin kääntymään takaisin. Siinähän sitten leikitte avaruuden asuttajia ilman omavaraista hapen ja ruoan tuotantoa. Mikäli kuitenkin palaatte ruotuun ja tottelette määräajan kuluessa, voimme keskustella teille lankeavien sopimussakkojen muuntamisesta lisätehtäviksi, joilla katsojaluvut saadaan nousuun. 

Steffen Rømme
Toimitusjohtaja
Plass Torsk og Media AS


From: New Helium/Mars
To: Ptomas/Baikonur
Subject: Re: Viimeinen varoitus – vaarassa olette te itse

Meitä ette hämää. Uhkauksenne ovat tyhjiä. Valta on nyt meillä. 

Ymmärrämme pelkonne. Uusi sivilisaatiomme uhkaa olemassaolonne perusrakenteita. Osoitamme todeksi hylkäämämme planeetan ja elämäntavan kestämättömyyden ja valheellisuuden, eikä herkkä psyykenne kestä sitä. 

Älkää pelätkö – mars ottaa avosylin vastaan ne, joilla on rohkeutta ja intoa loikata tuntemattomaan. 

- - - 
Jürgen Přiklgruber
Kenraali, Itsenäinen Mars-yhteisö

PS. Syökää paskaa, senhän te parhaiten osaatte

25.1.0 Mr. (13.6.220): Jürgen

Olen saapunut planeetalle.

Olin odottanut tuntevani kiihkeyttä, ehkä riemua, tässä hetkessä. Sen sijaan tunnen oloni lähinnä lievästi pahoinvoivaksi. Rintakehässäni on tympeä, raskas möykky. Arvelen tilani johtuvan hyperkapnian jälkivaikutuksista. Voin siis ohittaa ne ja keskittyä olennaiseen: olemme nyt täällä molemmat.

Nainen, Nataša, ymmärtää muita paremmin tilanteemme realiteetteja. Hän on tutkinut laskeutumiskapselin kuntoa ja siirtynyt sitten tarkastelemaan ympäristöämme. On oleellista saada pian mahdollisimman hyvä kuva asemistamme. Natašalla ei kuitenkaan tunnu olevan kykyä asettaa pitkän aikavälin tavoitteita – ehkä hänellä ei ole tarpeeksi mielikuvitusta. En ole varma, voiko hänestä olla hyötyä suunnitelmissani.

Muilta kanssamatkaajiltani mielikuvitusta sen sijaan ei puutu. He piirtelevät seiniin hirviöitä ja nimeävät epätarkan karttansa tyhjänpäiväisiä lokaatioita. He eivät ymmärrä, että nimet ja merkityksellisyys muodostuvat paikoille vain tapahtumisen, historian ja suurten tekojen kautta. Miksi antaa vuorelle nimi, ellei kukaan ole vielä kiivennyt sille tai kaivautunut sen uumeniin?

Olenkin päättänyt aloittaa uuden ajanlaskun, uuden historiankirjoituksen, tällä planeetalla. Tässä uudessa ajassa voin rakentaa ennen näkemättömän ymmärryksen ja suuruuden valtakuntani. Alkaen laskeutumisen vuodesta Marsin rakentamisen aikaa (0 Mr.) ihmisen tahto ja teknologinen taito muuttavat todellisuutta!

Jälkihuomautus: olen ehdottanut muille, että koittaisimme kaapata meitä ympäröivät robotit hallintaamme. TV-kuvaaminen häiritsee ja suututtaa heitä enenevässä määrin, ja uskon heidän asettuvan tukemaan pyrkimyksiäni.

16.5.220: Reima

Täällä on kylmä. Ihan hiton kylmä… Onkohan isä jättänyt taas oven vahingossa raolleen?

Kohisee. Kuin öiset aallot, jotka osuvat rantakallioon mökillä. Makaan selälläni silmät kiinni ja kuuntelen aaltoja. Mutta miksi on niin kylmä? Päätäkin särkee. Muistan viimeisen krapulani ennen lähtöä, se saa kylmän hien kohoamaan niskaan ja kasvoilleni.

Lähtöä. Laskeutuminen. Olenko siis vielä elossa? Avaan silmäni ja koitan tarkentaa katsettani maailmaan, joka huojuu ja tärisee ympärilläni.

Punaista kivisoraa. Pöly sumentaa kypäräni lasin. Sora rahisee, kolisee, raapii selkääni vasten. Liikun. Miksi liikun? Yläpuolellani punaisten pölypilvien takana häämöttää kylmä avaruus. Yritän keskittyä hetkeen, hahmottaa tilanteeni yksityiskohdat. Liikun. Ei, minua liikutetaan. Nilkkani ympärillä tuntuu ote. Seuraan kehoani katseellani. Jalkojeni edessä näen likaisenharmaan, vain etäisesti ihmistä muistuttavan hahmon metallisen selän. Silmiä siristäen voin erottaa siinä liiankin tutut kirjaimet: PTOMAS.

Päässäni kohisee. Robotti raahaa minua määrätietoisesti jonnekin. Olen siis tullut perille. Marsiin. Selvisivätköhän toiset hengissä? Selviänkö minä hengissä? Koitan rentoutua, odottaa mitä tuleman pitää, mutta rääkätty kehoni pettää minut. Tärisen kylmästä, voin pahoin. Kelmeä kirkas valo häikäisee silmiäni.

Hikoilen, mutta on kylmä. Aurinkokin on täällä kolkko ja vieras, ei se lämmitä. Olisinpa mökillä, oman aurinkoni kesäisessä paisteessa.

Pääsisipä saunaan.