Termostaatit ovat taas reistailleet. Hiekka on jatkuva riesa. Sain makuukammion lämpötilan kuitenkin viimein hieman laskemaan ja Desirèé nukahti. Hän on vieläkin kovin väsynyt ja heikko, vaikka synnytyksestä on jo kohta kaksi kuukautta aikaa.
Se yö oli pitkä ja hirvittävä. Viisitoista tuntia suoraa huutoa ja polttavaa tuskaa. Vapisen, kun muistelen Desin käheää ja itkuista ääntä hänen rukoillessaan minua lopettamaan sietämättömän kipunsa, vaikka olin pumpannut hänet niin täyteen fentanyyliä kuin vain suinkin olin uskaltanut. Lopulta lapsi syntyi, auringon noustessa. En ole koskaan nähnyt niin suurikokoista vauvaa.
Rakentamani pinnasänky on käynyt jo nyt liian pieneksi. Nostin lapsen varovasti nukkuvan Desirèén viereen ja sammutin valot. Pyöreät, kellertävänpunaiset silmät jäivät hehkumaan pimeään. Katsoimme toisiamme pitkään, niin kuin katsomme joka ainoa ilta. Hän nukahtaa vasta, kun poistun ovelta.
Lapsi kasvaa uskomattoman nopeasti. Desi on alkanut antaa sille äidinmaidon sekaan soseutettuja kasvattamiamme kasviksia, juureksia, levää ja etenkin Natašan keräämää marssammalta. Se on ihmeellistä tavaraa! Kuivakkaa, jäkälämäistä ja vähän vastenmielisen tuntuista, mutta hämmästyttävän maukasta ja ravitsevaa. Todellista orgaanista lähiruokaa. Minkälaisia mahdollisuuksia tuollaisella ihmekasvilla olisikaan oikein tuotteistettuna, markkinoituna ja myytynä!
Makuukammiosta kuuluu tasaista tuhinaa. Ponteva marsilaisemme on nukahtanut uupuneen äitinsä viereen. Katselen kotiplaneettani horisontin ylle kurottuvaa tähtitaivasta. Suutani kuivaa.
