Mä tein mun liikkeeni Theian suhteen. Oltiin simulaatiossa harjoittelemassa Marsin kiertoradalle saapumista, ja siinä syntyi mukavan intiimi tilanne.
Samaan aikaan kun kaksi muuta tyyppiä – toinen joku vitun kyberboostattu eläkeläinen Belgiasta ja toinen marshihhuli pahinta sorttia Israelista (joka vaahtoaa jatkuvasti Marsista ihmiskunnan uljaimpana kibbutsina) – laittoi laskeutumismodulia kuntoon, me varmistettiin aluksen kiertoradalle jäävässä osassa tietokoneella, että ratalaskelmat vastasivat toteutunutta lentoreittiä.
Mä en tajunnut siitä kamasta hevon vittua, mutta osasin kyllä smoothisti hivellä Theian egoa chiksin eittämättä pätevästä laskupäästä. Jossa muuten sijaitsee Aurinkokunnan kikkeliystävällisimmät huulet.
Vaikutelma tosin hälvenee hiukan aina Theian aukaistessa suunsa ja nakatessa ilmoille seuraavan piikikkään kommenttinsa. Mutta tällä kertaa vittuilut ei tihkuneet sappea, joten siirryin vähän lähemmäs ja annoin mun luontaisen vetovoiman vetää chikito säteilykehäni sisälle.
– Kwanzie, mitä sä puuhaat? Theia sanoi, kun mä samalla kun näytin jotain satunnaista kohtaa ratavisualisoinnissa, laskin toisen käteni mimmin uumalle. – Jätä noi kahden nairan lähentely-yritykset sinne Makokon paskaojiin, joista säkin olet rämpinyt rannalle.
– Sheh kpe! mä huudahdin muka hämmästyneenä ja nostin käteni pois, mutta kun mimmi kerran hymyili vittuillessaan, hivelin hellästi sen hiuksia ja kuiskasin kuinka tähtienvälisen ihanat silmät sillä oli. Mikä on totta, btw, semmoset syvän ruskeat. Sattumoisin niissä kimmelsi jotain juuri sillä hetkellä, no, niinku jotain tähtösiä olis tuikkinu sen iiriksissä. No kiddin’! Mä näin ne oikeasti.
Theia räjähti nauramaan – mikä oli melko nöyryyttävää siinä kohtaa, kaiken sen pohjustuksen jälkeen – mutta sitten se vakavoitui yhtäkkiä, melkein säpsähtäen. Se kääntyi katsomaan mua silmiin ja näytti melkein säikähtäneeltä.
– Kwanzie… mä… mitä… se änkytti. Theian silmissä oikein vilisi nyt niitä tähtiä. Äkkiä se nappas mua kaksin käsin takaraivosta ja veti mut keskelle mun elämäni mielipuolisinta suudelmaa. Nainen suuteli mua kuin sen henki olis ollut kyseessä.
Sitten se lopetti yhtä äkisti kuin aloittikin ja kaatui taaksepäin vetäen paniikinomaisesti happea keuhkoihinsa.
– A-auta… Theia kähisi ja leijui ylös tuolista. Loikkasin perään.
Silloin näkökentän halki rullasi valtava teksti:
Virhetilanne! Simulaatio suljetaan välittömästi!
Koko todellisuus välähti viiltävän valkoiseksi, ja äkkiä mä istuin kypärä päässä simulaatiotuolissa. Hälytysääni tuuttaili tasaisin väliajoin. Sieraimissa tuntui savun haju.
Tempaisin kypärän päästäni ja loikin parin metrin päähän Theian tuolille. Mimmi tärisi kuin kouristuksissa, kädet veivasi outoja pakkoliikkeitä, kuin hajonneen robotin heiluttamina.
Irrotin kypärän ja nostin Theian alas lattialle. Sen silmät oli muljahtaneet ympäri, vaahtoa valui suupielestä. Taputtelin ensin sen poskia ja huusin sen nimeä, mutta pian jo ravistelin koko naista ja läiskin avareita.
– Gggghhhhhaaaaaaaaa! se viimein huusi ja silmät muljahti oikein päin. Se katsoi mua hyvin tietoisena ja kääntyi osoittamaan sitten muita tuoleja. – Entä muut? Irrota ne!
Säntäsin eläkeläisen luo ja irrotin kypärän.
– No helvetti soikoon, vihdoinkin, se mämisi kiitokseksi ja nousi itse lattialle.
Juoksin neljännelle tuolille, vaikka näin jo etäältä, ettei toivoa ollut. Israelilaisen korvista valui verta. Riisuin kypärän. Kieli ulkona ja koko rintamus vaahdonsekaisen oksennuksen peitossa. Kokeilin pulssin vielä varmuuden vuoksi. Kuollut. Se siitä kibbutsista.
Theia tarttui mua ranteesta ja osoitti simulaatiohuoneen tarkkailuikkunaa, jonka takaa loimotti liekkejä.
– Meidän on lähdettävä heti täältä. Ja sä myös, ukko, Theia lisäsi vanhukselle.
– Älä kuule tyttö ukot- – äijä aloitti käninänsä, mutta Theia keskeytti: – Pää kiinni ja seuratkaa!
Theia veti mut mukaansa ja sitten juostiin kohti hätäuloskäyntiä, pitkin savua ja paniikissa ryntäileviä ihmisiä täynnä olevia käytäviä, paloportaita ylös. Eläkeläinen loikki meidän perässä kuin gaselli. Ehkä omituisin näky kaiken sen keskellä.
Oltiin Kairon kuvausstudion katolla. Katsoin alas kaduille. Ne olivat mustanaan robotteja, jotka tuhosivat kaikkea. Koko kaupunki oli liekeissä.
– Pois sieltä reunalta, hullu! Theia huusi. Kuin varmemmaksi vakuudeksi alhaalta ammuttiin samalla hetkellä kohti kattoa. Juoksin takaisin paloportaiden ovelle.
– Mitä nyt? kysyin Theialta. – Mitä vittua tapahtuu?
– Se on alkanut, sanoi kybervanhus.
Theia syleili mua hellästi ja vastasi: – Älä huoli, kaikki järjestyy kyllä.
Sitten suudeltiin taas. – Onhan meillä toisemme, rakas, nainen jatkoi.
Rakas?
Mä en vittu tajua enää mitään.