huhtikuu, 2013 – kuukausiarkisto

17.4.2023: Nataša

24.04.13 | Seppo Säämäki | Matka

Jürgen Přiklgruber. Täällä. En olisi uskonut edes hänen pystyvän näin suuruudenhulluun ja häikäilemättömään toimintaan. Millaisessa mielessä syntyy idea piiloutua alukseen kuukausiksi? Ja ensimmäiseksi vaatia valitsemaan keskuudestamme yksi uhrattavaksi. Hapen takia jonka hän itse on salamatkustajana kuluttanut.

Olisi pitänyt tajuta tullessani valituksi että se mies ei koskaan hyväksy kakkossijaa.

Minun täytyi ottaa ohjat käsiini kun olimme vielä vangittuna säteilysuojaan. Viittasin muut neuvonpitoon pitäen huolen ettei ääneni kohoa kuiskausta kovemmaksi ja etteivät edes huulteni liikkeet paljasta sanojani mahdolliselle kameralle.

natkuiskaus

– Ehkäpä te muistatte tuon alukseen kaapanneen miehen osanottajien karsintakuvauksista mutta minä olen ainoa joka tuntee miten Jürgenin ajatuksenjuoksu kulkee. Olen varma ettei hän epäröi hetkeäkään teidän muiden kohdalla, mutta kohdallani tilanne saattaa olla toinen. Jos valitsette minut heitettäväksi ilmalukkoon, teille ehkä aukeaa pieni mahdollisuus yllättää hänet ja riisua aseista. Se on nyt ainoa mahdollisuus.

Katsoin muihin, tajusin heidän ymmärtäneen tilanteen. Vain Reima tuntui nieleskellen kapinoivan mielessään ehdotusta vastaan muttei hänkään sanonut mitään.

16.4.2023: //unauthorized login//

22.04.13 | Riku Ahlsten | Matka

Olen ottanut aluksen hallintaani. Skíðblaðnir-2 kuuluu nyt komentooni.

Asiat eivät sujuneet aivan niin kuin olisin toivonut. Säteilyhälytys mutkisti tapahtumien kulkua. Autoin kuitenkin ruotsalaisnaista pelastustoimissa ja saimme kaikki matkustajat ajoissa pukuihin ja säteilysuojaan. He ovat nyt lukkojen takana.

Puheyhteys säteilysuojassa oleviin matkustajiin avattu. Identifioin itseni – Jürgen Přiklgruber, aluksen komentaja. Aistin äänetöntä vastarintaa. Myös hämmennystä.

Aluksen ylläpitojärjestelmä osoitti Jürgenin pelot oikeiksi.

Sain sisäänkirjautumistunnukset aluksen ylläpitojärjestelmiin. Pelkoni osoittautui oikeaksi. Happivaranto on hälyttävän vähäinen. Ratkaisun löytäminen ensisijaista.

Kerroin tilanteesta muulle retkikunnalle. Esitin vaatimuksen: yksi matkustajista on poistettava, jotta muun retkikunnan pääsy Marsiin ei vaarannu. Valinta ja eliminointi on suoritettava 24 tunnin kuluessa. Vangit suorittavat valinnan, minä eliminoinnin.

Tunnen voimakasta varmuutta tekojeni oikeutuksesta. Vaikeat ja suuret päätökset vahvistavat johtajuuttani.

Siteeraan erästä toista suurmiestä:

”Ongelmaa, jota ei voi ratkaista ei ole olemassakaan.”
Sergei Pavlovitš Koroljov (1906 – 1966)

16.4.2023: Desirèé

20.04.13 | Mikko Kuusto | Matka

Nyt alkaa olla ihqut aika vitun vähissä. Mä oon ensinnäkin totaalisen kyllästynyt niihin hiton tehtäviin, tai oikeestaan ”viikon nolausoperaatioihin”, kuten mä oo alkanu niitä kutsua. Tää kananmunaralli oli intiimivahinkoineen jo sillai kaikki rajat ylittävä inhotus. Onneks kukaan muukaan ei enää tanssi Firman pillin mukaan. Sellast yllättävää yhteishenkimäistä fiilistä tulee, kun kaikil on sama yhteinen vihollinen.

Tottakai sit just kun oli saatu kunnon lakko aikaan, ni käy hölmösti. Valot alko vilkkumaan ja kauhee tuuttaus tulee et: ”SÄTEILYVAARA! SÄTEILYVAARA!” No mehän pysyttiin lujina, kerta on aika tasan opittu nää Firman kikkakolmoset millä meit huiataan tekeen kaikkee ylimäärästä hupii katsojille. Tosin tää sit olikin ihan OIKEE hälytys ja kaikista mahollisista sit ilmeisesti Reima hokas mis mennään. Yhtäkkii ovesta leiahtaa avaruuspukuhemmo sisään, näyttää lappua jos lukee et ”Tämä häly on totta!” ja alkaa viittoo ovel päin. Mä ponnahin saman tien säteilysuojaan sonnustautumaan kans avaruuspukuun, kerta treeneis ennen lähtöö hakattiin päähän sitä, kuin pitää säteilyn tullessa ehottomasti olla sekä suojas puvussa että suojas säteilysuojas.

Me saatiin kaikki sisään just kun tappava hiljasuus alko.

Sit ku puku oli päällä, mä älysin et ei ne muut oikeen kyl osaa leiuu ku ne ei treenannu sitä ollenkaan niin paljoo kun mä sillon alkumatkasta. Ne tykkäs vaan lojuu soffaan köytettynä ja nauraa mua. Finski tuliki sit jo ovella vastaan ja tönäs yhen tyypin suojaan ku mä lähin hakeen seuraavaa. Me saatiin kaikki sisään just kun tappava hiljasuus alko. Sillai meille opetettiin: Et jos sä oot ilman suojaa kun hälytys vaikenee eikä loppuun oo tullu ”vaara ohi” -merkkiä ni se hiljasuus on sitte tappava.

Me istuttiin kylki kyljes ja kusi sukas, ilmeet olis varmaan ollu näkemisen arvosia – jos kypärävisiirin läpi ois jotai nähny. Ja sit kaikki vissiin alko laskee samoihin aikoihin, joku oikeen sillai sormen kans sohimal. Meit oli nimittäin siel suojassa VIIS!

Sit hälytettiin et vaara oli ohi ja eka meist lähti ulos ku ohjus ja löi oven kii perässään. Vaiks ei se kyl ollu yks meist koska kaikki meist on täällä, niinku kävi ilmi kypäriä riisuessa. Se oli Joku ja se telkes meiät säteilysuojaan.

25.3.2023: Markov

16.04.13 | Jarmo Lundgren | Matka

Nollapainovoima nyrjäytti touhun hölmöläisyysasteen mielipuolisuuden puolelle.

Olkoon sitten, paskat minäkään tehtävistä. Kaikki muut ovat jo lopettaneet niiden tekemisen. Oli tarkoitus olla pussijuoksukisa, mutta eipä taida olla.

Pussijuoksua? Painottomuudessa?

Olisihan se sentään hitusen järjellisempää ajanvietettä kuin sen hiton kananmunan raijaaminen suulla Desirèén kanssa. Nollapainovoima nyrjäytti touhun hölmöläisyysasteen mielipuolisuuden puolelle.

Juuri kun muna oli hajoamassa, huulemme koskettivat. D säpsähti kuin olisi saanut sähköiskun. Itseä tämä huvitti ensin, mutta tarkemmin ajatellen se tästä nyt vielä puuttuisi – joku minuun silmänsä iskenyt eukko.

Lääkitys on pitänyt omat hormonini kurissa, luojan kiitos. Tokko voisin antaa itselleni ikinä anteeksi, jos löytäisin itseni tuijottelemasta R:n pakaroita kuola suupielestä valuen (vähän kuin Reimalla itsellään, siis, miesparka näyttää yhä enemmän rapajuopolta päivä päivältä (mistä hemmetistä se löytää aina vain lisää alkoholia, muuten?))… Vaan miten käynee Marsissa? Lähettävätkö ne lisää lääkkeitä? Aionko olla loppuelämäni selibaatissa?

Lähettänevätkö ylipäätään mitään tarvikkeita, on toinen kysymys. Emme ole järin tunnollisesti täyttäneet sopimusvelvoitteitamme viime aikoina.

Itsekään en ole vastaillut Baikonurin viesteihin pariin päivään. Kärttävät videokoostetta. Kärttävät miehistön henkisen tilan raporttia. Kärttävät sitä ja tätä.

Jospa lähettäisin niille ekspressionistisia lähikuvatutkielmia siitä kananmunasta, joka hajonneena edelleen leijailee täällä pitkin pääkäytävää? Valkuainen kiertyy hitaasti keltuaisen ympärille omituisina, toismaailmallisina rihmoina. Läheltä katsottuna näyttää aika paljonkin 2001: Avaruusseikkailun loppujaksolta.

Ehkä olemme edenneet omassa avaruusseikkailussamme psykedeeliseen tajunnanvirtajaksoon?

Tai sitten tämä on se alku, jossa on apinoita.

11.3.2023: Reima

11.04.13 | Riku Ahlsten | Matka

Vajaa kaksi kuukautta Marsiin. Voisi yhtä hyvin olla kaksi vuotta, niin toivottoman pitkältä ajalta se tuntuu. Olen entistäkin ahdistuneempi, enkä taida olla ainoa.

Desirèé ja Markov pelasivat eilen illalla jotain käsittämätöntä kananmunaviestiä – he kuljettivat kananmunaa suussaan edestakaisin ja toisen piti suullaan ottaa kananmuna toisen suusta käsillä auttamatta. Ptomasin lähettämät viikkotehtävät ovat olleet älyttömyydessään samaa tasoa alusta alkaen. Joka tapauksessa, M yritti kovasti pitää riemua yllä. D taas vaikutti lähinnä vaivautuneelta. Kun sitten tuli taas Markovin vuoro hamuta huulillaan muna Desirèén suusta, se rasahtikin rikki. Raakaa kananmunaa levisi joka paikkaan.

Kun tuli Markovin vuoro hamuta huulillaan muna Desirèén suusta, se rasahtikin rikki.

En voinut sille mitään, mutta nauroin kuin heikkopäinen! Natasa pillastui täysin. Hän huusi, kuinka järjetöntä on tuhlata arvokkaita ruokavaroja tilanteessa, jossa kaikki on kortilla. Hän on tietenkin täysin oikeassa. Desirèé huusi puolestaan takaisin, ettei olisi halunnut osallistua koko typerään kananmunaviestiin, ja ettei halua tehdä idiottimaisia viikkotehtäviä enää koskaan. Hän pyyhki munan suupielestään ja vetäytyi makuuhyttiinsä – vaikuttaen suoraan sanottuna aika… seesteiseltä. Ajattelin melkein mennä juttelemaan hänen kanssaan. En kuitenkaan mennyt.

Markov istuskeli hänkin loppuillan ihmeen hiljaa, eikä tehnyt mitään. Tunnelma täällä on nyt entistä odottavampi – jos ei nyt suorastaan jännittynyt, niin mietteliäs ainakin.

En haluaisi myöntää sitä itselleni, mutta minulla on koti-ikävä. Vaikka ei niin voi olla. Minun kotini odottaa Marsissa.

21.2.2023: //unauthorized login//

08.04.13 | Riku Ahlsten | Matka

Tämä jatkuva epävarmuus kuluttaa mieltä. On pakko yrittää keskittyä tehtävään ja pysyä niin tyynenä kuin mahdollista. Olen käyttänyt mielenhallintaharjoitteita jo lähes päivittäin. Niistä on suuri apu. Luotan itseeni vahvasti. Tulevaisuus on täysin kirkas.

Lähestymme määränpäätä. Mikä painovoimajärjestelmän taannoin hajottikin, se ei voinut olla vaikuttamatta aluksen lentorataan. Toivon hartaasti, että miehistö on saanut radankorjauslaskelmat ja aluksen kurssin korjattua. Tekevätkö he mitään muuta kuin ryyppäävät ja rellestävät? Se on suorastaan surkuhupaisaa. Olin vähällä paljastaa itseni, kun näin ruotsalaisnaikkosen tanssivan heidän juhliessaan jotain… mitä he nyt sitten ikinä juhlivatkaan. Tanssivan!? Täällä! Tässä pienessä painottomassa tilassa, keskellä planeettainvälistä mustaa avaruutta! Tuntuu hieman nurinkuriselta ajatella näin, mutta kun katselen tuota porukkaa, vakuutun yhä uudelleen siitä, että tein täysin oikean ratkaisun hankkiutuessani mukaan tälle matkalle. Toivon vain, että Z. ja G. ovat turvassa. En olisi täällä ilman heidän suurenmoista apuaan.

PSuuri tavoite, suuri päämäärä, suuri tulevaisuus.

Olen säännöstellyt syömistäni ja juomistani entisestään. En osannut odottaa, että elintarvikevarannot täällä olisivat näin niukat. Miehistö on ilmeisesti huomannut saman asian ja säännöstellyt omaa syömistään myös. Hyvä niin, mutta se tietenkin kiristää tunnelmaa entisestään. Mahtavatko he arvata, mistä on kysymys? Ehdimmekö Marsiin, ennen kuin aikani astua tämän spektaakkelin näyttämölle koittaa? Toivon niin.

[>>_ _|acces.code<<#>>?..

Hemmetti! En pääse aluksen ylläpitojärjestelmään! Mieleeni juolahti eräs asia… haluaisinpa vain tietää… jos elintarvikevarannot on mitoitettu näin tarkasti neljälle matkustajalle, onko happi yhtä tarkasti laskettu..?

Tarkastan ja huollan pistoolin heti syvähengitysharjoitukseni jälkeen. On oltava valmiina. Virheisiin ei ole varaa – ei myöskään epäröintiin. Jos tilanne sitä vaatii, uhrauksia täytyy olla valmis tekemään. Suuri tavoite, suuri päämäärä, suuri tulevaisuus. Koko maailma. Sinun, J. Sinun.

8.2.2023: Nataša

02.04.13 | Seppo Säämäki | Matka

Isäni menehtyi kun olin kuusitoista. Äitiäni en muista, hän lähti ollessani vuoden ikäinen. En tiedä onko hän elossa. Isälleni äitini lähtö oli arka paikka, siitä ei koskaan puhuttu. Sen jälkeen hän keskittyi tutkimustyöhönsä, ympärivuorokautisesti. Lapsuuteni asuin laboratoriossa, minulla oli oma pieni sänky kaasukromatografimittauksiin käytetyn huoneen kulmassa.

Isäni kohtaloksi koitui tutkimuslaboratoriossa syttynyt tulipalo. Hänen assistenttinsa Jürgen Přiklgruber pelasti minut savun keskeltä mutta isääni hän ei ehtinyt auttaa. Näen yhä painajaisia tuosta yöstä.

Päätin seurata isäni jalanjälkiä ja vihkiä elämäni tieteelle. Yliopiston ensimmäisellä vuosikurssilla aloin viettää aikaa radikaalipiireissä ja pian tutustuin naisasiajärjestö FEMENin aktiiveihin. FEMEN oli sopiva toimintaympäristö vihaiselle nuorelle naiselle. Halveksimme mediaa joka toimi täysin ennalta-arvattavasti – jokainen protesti mistä toimittajat saivat kuvia paljaista rinnoista ylitti poikkeuksetta kansainvälisen uutiskynnyksen.

Naisten asema Ukrainassa on masentavan heikko. Verh’ovna Radan, Ukrainan parlamentin kokoonpanon epäsuhtaisuus ei ole vieläkään parantunut 2010-luvun alusta jolloin kansanedustajista naisia oli 13%. Yhtä vähän kuin Iranissa. Naisten palkkataso on keskimäärin 30% matalampi miesten palkkoihin verrattuna ja urakehitysmahdollisuudet heikkoja.

Väitöskirjani valmistuttua sain huomata sen omakohtaisesti. Tieteellinen urani oli umpikujassa. Aktivistitaustani leimasi minut.

Jürgen taas oli opiskeluaikanani noussut nopeasti tieteenalan huipulle. Hänen julkaisutahtinsa on ollut niin nopea, että epäilen vahvasti että isäni tutkimusaineisto ei tuhoutunutkaan tulipalossa niinkuin hän väittää. Todisteita minulla ei kuitenkaan ole.

Vuosikausia turhaan hakiessani virkoja ja tultuani aina ohitetuksi tajusin ettei kotimaallani ole minulle mitään annettavaa. Eikä sen puoleen koko planeetalla.

Siksi päätin hakea PTOMASin Mars-matkalle. Hakijoiden joukossa oli kuitenkin kova haastaja – Jürgen. Viime metreillä PTOMAS kuitenkin päätyi valitsemaan minut hänen sijastaan. Olen varma että keltaisen lehdistön arkistoista esiin kaivamat FEMEN-mielenosoitusten paljasrintaiset kuvat kallistivat vaa’an. Median toimintatavat eivät koskaan muutu.