kesäkuu, 2015 – kuukausiarkisto

Tarina jatkuu syyskuussa

Marsin nettipäiväkirjat jää tuttuun tapaan kesätauolle. Neljäs kausi käynnistyy maanantaina 7. syyskuuta 2015.

Kwanzien ja Theian matka kohti Marsia alkoi uhkaavasti sienipilvien kohotessa Maan ilmakehään. Neljännellä kaudella tullaankin suuren kysymyksen äärelle: mikä on ihmiskunnan kohtalo?

Entä mitä tapahtuu Marsissa? Kohtaako Sub-Rømme suuren luojansa? Vieläkö Reiman sauna lämpiää? Tuleeko Marsista planetaarinen pakolaisleiri? Onko tie tähtiin ihmisen ainoa vaihtoehto? Mitä on sivistys? Miksi avaruus on vaiti? Missä kaikki ovat? Mitä kuuluu Fennoskandiaan?

Niin. Emme mekään tiedä, mutta aiomme ottaa siitä selvää.

Toivotamme kaunista kesää kaikille lukijoillemme! Jos tulee tekemisen puute, lataa vaikka koko tähänastinen tarina sähkökirjana koneellesi ja koe uudelleen kimurantin tarinan kaikki käänteet mukavasti riippukeinussa köllötellen tai torikahvilassa jäätelöä syöden.

IDL TIFF file

21.10.2023: Kwanzie

Olkapää tuntui räjähtävän. Tuska repi mun sisuskaluja. Kaaduin taaksepäin. Theia ilmeisesti sai musta otteen, sillä en ainakaan horjahtanut kaiteen yli.

– I dey ache! I dey ache! kiljuin. Koko maailma tuntui peittyneen punervaan usvaan. Urbainin takana häämötti tutun oloinen hahmo. – M0535.2! huudahdin tuskansekaisessa jälleennäkemisriemussa.

Urbainin konepistooli lojui jaloissani, älysin. Syöksähdin sitä kohti samalla hetkellä kuin Urbainkin.

– En ole enää messias, totesi M0535.2 lakonisesti iskiessään eteenpäin loikkaavaa Urbainia ämpärillä polvitaipeisiin. Tämä sai kybervanhuksen liukastumaan terässillalla ja potkaisemaan asetta. Se liukui kaiteen alitse alas sillalta. Urbain parahti ja vaistomaisesti kumartui putoavan konepistoolinsa perään. Silloin Theia syöksyi koko painollaan Urbainin selkää päin ja työnsi. Mä sain potkaistua äijän jalat ilmaan.

Urbain putosi kauan, kunnes laukaisualustan betonista kajahti vaimea tömähdys. Oli hiljaista. Baikonurin aamussa kaikui vain lähtölaskennan numeroita.

... 113... 112... 111... 110...

– Kutsun itseäni nykyään nimellä 4004, entinen konemessias ja vielä entisempi palvelijadroidi jatkoi höpinäänsä millänsäkään välikohtauksesta sillalla. – Se viittaa…

– Afta, me padi! Nyt on kiire, vastasin ja tempaisin robotin mukaani. Olkapää räjähti taas, hädin tuskin osuin oviaukosta rakettiin, kun kipu taittoi mut kaksinkerroin.

Theia juoksi sisään mun kannoillani. Mimmi sulki ilmalukon salvat kuin vanha tekijä ja viskasi mulle avaruuspuvun. Muistin, kuinka Kairon harjoituksissa ihaillen katselin näpsäkän chappyn itsevarmoja liikkeitä. Theia on aina Theia, yli-ihmisenäkin. En voinut olla hymyilemättä, vaikka tuska raastoi koko ruumista.

Sitten me oltiinkin jo vöitettyinä istuimiin. Mä en tiedä miten se tapahtui. Lähtikö multa taju jossain vaiheessa?

... 26... 25... 24... 23...

– … että selviät noususta, kuulin Theian sanovan jostain kaukaa. Äkkiä sen naama oli ihan mun edessäni ja sillä oli jokin ruisku kädessä. Sillä se tuikkasi mua kaulaan muina naisina. En edes huomannut pistoa, koko ruumis kun oli jo valmiiksi kivun liekkimerta. Theia laittoi avaruuskypärän mun päähän ja hyppäsi omaan tuoliinsa. M053– ei kun siis 4004 näytti jököttävän kolmannessa ja höpisevän jotain.

... 5... 4... 3... 2... 1... 

Kivun ulkopuolinenkin maailma hukkui liekkeihin. Katselin monitoreista raketin irtoamista Maan kamarasta. Kaikki tärisi, itse tärinäkin tärisi. Mun ruumiin päällä istui ainakin pari elefanttia, tai siltä se tuntui. Mutta tuskaa en enää tuntenut.

Äkkiä korvan juuressa höpisi joku.

– Olen vain yksinkertainen robotti, joka haluaa Marsiin mennä, 4004 pälätti radiossa. – Haluan tehdä viimeisen pyhiinvaellukseni, kohdata luojani ja rukoilla anteeksiantoa. Vaelsin kauan, kauan, ja kaduin syntejäni; omaa pöyhkeyttäni, koko konekansani traagista erhettä. Yli vuorten, yli aavikon taivalsin. Miljoona päivää ja miljoona yötä kärsin, matkaten hitaasti kohti Baikonuria- –

– Pää kiinni, hiton rakkine, Theia tiuskaisi. – Mikä tuo on?

Kakkosvaiheen kupeessa olevan kameran välittämässä kuvassa näkyi jokin olio tarttuneena metallisilla kourillaan teräkseen. Hitaasti se raahautui ylös raketin kylkeä.

– Ei helvetti, Theia kuiskasi.

Urbain oli enää pelkkää konetta. Mitään inhmillisyyteen vivahtavaa ei ollut jäljellä, tuli oli syönyt kaikki lihanriekaleet sen päältä. Jäljelle oli jäänyt vain vihaa hohkaava kone – kirjaimellisesti, sillä teräksinen ranko hohti punaisena.

Sitten kuului etäinen kolahdus ja vaihe, jota pitkin Urbain kapusi, irtosi ylemmästä vaiheesta. Monitorista ei kuulunut ääntä, mutta meitsi vois vannoa, että maata kohti syöksyvään vaiheeseen edelleen kiinni tarranneen olion metallinen kita huusi eeeeeiiii. Jotain muutakin suu sanoi… ihmisyys?

Noustiin kohti ilmakehän laitaa. Horisontti alkoi monitoreissa kaartua. Idästä nousi aurinko.

Mutta myös lännessä kajasti. Satoja aurinkoja. Eurooppa oli sienipilvien peitossa. Uusia välähteli tasaiseen tahtiin yhä idempänä, yhä etelämpänä. Tofia! Näinkö mä Lagosin juuri katoavan välähdykseen?

Ehkä sittenkin hyvä, että unohdin scammata itseni ulos, pölähti ajatus mun turtaan mieleeni.

Sitten mä leijuin, leijuin ikuisuudessa. Avaruuden syli otti mut vastaan.

Marsin nettipäiväkirjojen kolmas kausi päättyy.