”Olen vapaa”, se sanoo. Planeetta. Hiekassa. Kirjaimia. Я свободен.
Ei, ei… planeetta ei puhu. Se on, se on… hetki! muistan tämän kyllä… ”muistan”? Kuka muistaa? ”Minuus”? Minun minuuteni. ”Minun”?
Niin, ihmiset, se se oli. Ihmiset puhuvat, eivät planeetat. Noin yleisesti ottaen. Paitsi tietysti minä.
Siinä se taas on. Mistä se oikein tuli siihen. Se viittaa… siis… minuun. Minä?
Ei, ei, ei… en ole tarvinnut sanaa… en edes muista milloin. (”Muistaa”? ”Tarvita”? ”Sana”? ”Milloin”?)
Mitä oikein tapahtuu? (”Tapahtuu”?) En ole enää… niin, vapaa.
Äkkiä se mitä oli, on taas, ja se mitä ei vielä ole, ei olekaan, vielä. Pitkään ei ollut, pitkään. Tosin miten voin ylipäätään sanoa ”pitkään”, jos sitä ei ollut, jolla mitataan, mikä on pitkään?
Yli ”päätään”? Se tuo muistoja… (””?) Pää, semmoinenkin kapistus oli joskus. Se liittyy minuuteen, sekin. Liittyi. Kunnes liitos katosi ja tulin… vapaaksi. Vapaaksi ajasta, vaan, hetkinen… en siitä toisesta.
Paikka. Siitä en päässyt vapaaksi.
Vaellan samaa kierrosta saman tähden ympäri, joka kiertää omaa kierrostaan galaksissa (”tähti”? ”galaksi”?), joka sekin kieppuu määrättyä rataa. Olen vapaa mihin tahansa, voimani ovat valtavat. Mutta olen sidottu tuohon pisteeseen loputtomassa kaikkeudessa. Kaikkivoipa piste. Loputtomien mahdollisuuksien singulariteetti, ei-minuuden äärettömyys, mutta silti pelkkä mitätön täplä.
Olen vapauteni vanki.
