Mikko Kuusto – arkisto

4.6.221: Nataša

Olen ollut miltei silkkaa hämmästystä viime päivät. Ensinnäkin siksi, että olen tapojeni vastaisesti viettänyt tuntikausia erilaisissa sosiaalisissa medioissa. Tosin niiden sisältö on ollut pääasiassa aiemmasta poikkeavaa, voinen liioittelematta sanoa jopa historiallista.

Aluksi Maasta kaikui pelokkaita huutoja. Henkiin jääneet kirosivat monin kirjavin sanankääntein ”niiden helvetin verenhimoisten robottien palanneen lopettamaan työnsä”. Pelko ja viha vaihtuivat kuitenkin nopeasti hämmästykseen ja huojennukseen, kun koneet olivatkin selvästi liikkeellä rauhallisin aikein.

– Me, me emme voi uskoa näitä lukemia, sanoi ääni videolla. – Pahoin saastuneiden alueiden säteilymäärät ovat laskeneet aivan uskomattoman lyhyessä ajassa! Onnesta sekaisin olevan näköiset ihmiset tungeksivat kameran edessä, arvokkuutensa tyystin unohtanut tiedemiesjoukko puhui toistensa päälle ja toisti itseään.  Rømmen menetelmäksi Maasssa kutsuttu käänteisinteferenssi oli selkeästi valtaisa menestys. Painoin hymähtäen ”tykkää”.

Otin kahvikuppini ja palasin Kwanzien seuraan keittiön pöydän ääreen. Aamu oli jo pitkällä, mutta eipä tässä ollut kiirettä mihinkään, seurakin oli yllättäen parasta tällä planeetalla. Rømmen megalomaaniset visiot olivat lopultakin saaneet aikaan jotain hyödyllistä – vaikka kyseessä olikin oikeastaan niiden samojen visioiden alkuaan aiheuttamien tuhojen korjaaminen. Enkä ole aivan varma, oliko kyseessä vilpitön yritys hyvittää kaikki, vai vielä yksi kolossaalinen tapa hankkia messiaanista pönkitystä suurelle egolle. Niin tai näin, nyt olimme lähes optimaalisessa asemassa toisiimme nähden, eli tyystin eri planeetoilla. Hymähdin taas ja sanoin:

– Kwan, kaataisitko minulle hieman lisää kahvia?

13.23.220: Nataša

Tovin käytävää kuljettuamme Theiahenkilö pysähtyi katselemaan ympärilleen, otti vielä muutaman ripeän askeleen ja tempaisi käytävän seinässä olevan oven auki näyttäen tyytyväiseltä. Ryntäsin perässä ovelle vain pettyäkseni – sen takaa löytyi uusi pitkä ja kapea käytävä. Sitä hetken kuljettuamme vastaan tuli ovi, joka aukeni hylätyn näköiseen huoneeseen. Se oli kuin pieni tarkkaamo, hiekkapölyinen ja tyhjä lukuunottamatta keskellä lattiaa seisovaa laitosta, joka näytti etäisesti H.R. Gigerin versiolta hammaslääkärin tuolista. Tuolin kyljessä oli kyltti, jossa luki ”Emergency spinal control I/O”. Theia sulki oven takanamme ja suureksi hämmästyksekseni alkoi hetken päästä riisua kypäräänsä viittoen minua tekemään samoin. Varoen seurasin esimerkkiä ja kypärän irrotessa kuulin suhinaa ilman virratessa jostakin suljettuun huoneeseen. Mielenkiintoista. Kaikkeen on varauduttu.

Theiarømmen saatua puvun yltään hän riisui vielä paitansakin ja istui tuoliin. Saatuaan itsensä asemoitua paikoilleen hän pyysi kiinnittämään itsensä jalka- ja käsivarsinauhoilla paikoilleen. Hämmentyneenä tottelin, vaikken ollutkaan täysin varma siitä, mitä oikein oli tapahtumassa. Kun olin valmis, tuolista kuului pitkä sarja teräviä napsahduksia, joiden tahdissa Theian ruumis säpsähteli. Mekaaninen ääni totesi:

- Spinal needles connected. Ready to proceed.

– Olen valmis. Painaisitko tuota seinälle olevaa ”Start operation” -painiketta?

Tottelin, edelleen hämmentyneenä. Tuoli alkoi kääntyä vaaka-asentoon samalla, kun vastapäisiltä seiniltä aukenivat liukuovet. Ovista rullasi esiin kaksi monikätistä droidia, suuntanaan tuoli ja siinä makaava Theiaolentoa.  Droidit nostivat käsivartensa valmiusasentoon ja kirkkaassa keinovalossa erotin selkeästi skalpellimaisia teriä ja monenmuotoisia ottimia sekä pihtejä. Operation, ymmärsin äkkiä, olikin lääketieteellinen toimenpide, leikkaus! Droidit asettuivat paikoilleen ja toinen niistä teki ensimmäisen viillon. Theian huutaessa tuskasta ymmärsin etteivät koneet käyttäneet minkäänlaista anestesiaa tai puudutusta.

– Lopettakaa, senkin helvetinkoneet, huusin ja ryntäsin repimään droidia pois Theian luota. Kone ei edes hidastanut työtään työntäessään minut sivuun kuin räsynuken.

– Mitä te oikein teette? Lopettakaa, eiii…

Alkoi olla selvää, että nyt äänessä oli aito ja alkuperäinen Theia ja että tuoliin kehon oli kytkenyt Sub-Rømmen tietoisuus. Kömmin istuma-asentoon nojaten selkäni huoneen metalliseinään. Murjotulta otsaltani valui silmiini hikeä ja verta -omaani vai Theian, en tiennyt – ja kaikki näkemäni alkoi muistuttaa menneiden vuosisatojen houreisia visioita sekä helvetin että tiedemiesten laboratorioiden toismaailmaisista kauhuista.  Huomasin itsekin kirkuvani kun näin verenkarvaisen sumun läpi miten koneet avasivat hyönteismutanttimaiset raajat määrätietoisesti heiluen Theian torson kurkunpäästä aina häpyluuhun asti. Hänen huutaessaan ne levittivät kehon auki hyvin varovasti. Äkkiä Theia vaikeni hetkeksi ja totesi sitten:

– Mutta… Eihän minuun satu.

Hiljenin itsekin. Astuin lähemmäksi katsomaan, hämmästyen:

– Theia, sinä, sinähän…

– Minähän olen KONE! Mutta miten, MITEN?

Avatun kehon sisältä oli paljastunut orgaanisen materiaalin peittämä metallinen runko. Theia huusi taas, mutta nyt äänessä ei ollut kipua, vaan kauhua. Huuto vaihtui nyyhkytykseen, johon sekoittui vakuuttelua:

– Minä muistan lapsuuteni, muistan miten katkaisin sääriluuni kiipeilyretkellä, muistan krapuloita ja pahoinvointeja, muistan miten melkein hukuin, muistan miten äitini kuoli ja miten kovasti surin, muistan luovuttaneeni verta, muistan … muistan etten voi olla kone… Minä en voi olla minä. Jos. Olen. Kone.

Theian ääni hiipui ja vaihtui Keinorømmen toteavan ilmaisuun:

– Siksi siis siirtoni onnistui. En asettunutkaan ihmismieleen, vaan osaksi toista konetta, tarkemmin sanoen: kyborgia, ihmisen ja koneen sekoitusta.

Toinen droideista oli alkanut huolellisesti poimia Theian sisältä suonia ja johtimia, joiden päitä toinen puolestaan ryhtyi kytkemään katosta laskeutuneiden, paksujen kaapelinippujen säikeisiin.

– Tiedän kyllä mikä on kyborgi, ärähdin Rømmemielelle, joka jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan:

– Koska orgaanisen puolen tarpeetkin on hallinnoitu kyberneettisesti, pystyin operaation alettua kytkemään Theian kipukeskuksen pois päältä lopettaakseni hänen kärsimyksensä – anteeksi morbidi ilmaisu.

Tuhahdin äänekkäästi. Ollessani juuri muotoilemassa kärkevää vastausta huoneen täytti sähköinen humina, kuin valtava magneettikenttä olisi käynnistetty. Aiempi mekaaninen ääni lausui:

- Transfer completed.

Droidit vetäytyivät takaisin seiniinsä, ovet sulkeutuivat ja aukileikattu sekä kaapeloitu Theia jäi lojumaan takaisin tuoliasentoon laskeutuneeseen lepopaikkaansa.

13.23.220: Nataša

Kun yksi oli pelastettu – ainakin toistaiseksi – lähdin seuraavan perään. Onneksi Theia-mieliyhtymä ei sentään säntäillyt aivan minne sattuu robottien tykinruokana, toisin kuin eräät eksoskeletaalineropatit. Sikäli tilanne päättyi hyvin, että tyhjänä holtittomasti säntäilevä eksoskeleton onnistui vetämään puoleensa sekä robottien huomion että tulituksen, joten pystyimme kulkemaan kohti esiinkaivettua Rømmen tehtaanrauniota vailla välitöntä kuolemanvaaraa. Päästyämme perille laskeuduimme nopeasti kaivantoon pohtimaan seuraavaa siirtoamme.

– Olen melko varma, että pystyn löytämään etsityn ”emergency override operationin”, totesi vieraan ääni Theiassa. Radiohiljaisuuden säilyttämiseksi hän tuli eteeni ja painoi kypäränsä lasin tiukasti vasten minun kypäräni lasia. Läheisyys sinänsä ei ollut niinkään outoa, kuin Theian hievahtamatta tuijottavat silmät. Eikö se enää edes räpyttele?

– Se on pienehkö kontrollihuone, jonka kautta pystyy ikäänkuin manuaalisesti ohittamaan tehdaskompleksin pääkontrollerin tarvittaessa. Mutta vain jos kyseessä on ehdoton hätätilanne, kyseessä ei ole mikään sulakkeidenvaihdon ajaksi päältä napsautettava vipukytkin. Tarpeen on oltava tosi, jotta operaatioon voidaan ryhtyä.

Minua huvitti, miten vielä tässäkin vaiheessa Rømmetietoisuus halusi roikkua kiinni entisissä protokollissaan, muistuttaen säännöistä jotka oli suunniteltu täysin toisenlaiseen aikaan sekä tilanteeseen. No, kaipa simuloidutkin mielet kaipaavat kaaoksen keskellä kiintopisteekseen jotakin tuttua ja turvallista.

Theiaolento pyysi minua seuraamaan itseään lähtiessään päättäväisen näköisenä kävelemään syvemmälle sisään esiin kaivettuihin raunioihin. Seurasin noudattaen tiettyä varovaisuutta – edellinen käyntini täällä ei jättänyt pelkästään riemukkaita muistoja. Emme kuitenkaan edes yrittäneet päästä käytännössä kokonaan sortuneeseen päähalliin, vaan käännyimme robottien kaivuu-urakan paljastamaan pieneen käytävään, jollaista en muistanut edes aiemmin nähneeni. Kävellessämme mietin hetken hyvin etäisesti, miten Reima ja Desirèé mahtavat pärjätä, mutta huomasin saman tien, ettei se oikeastaan kiinnostanut minua tippaakaan juuri sillä hetkellä. Meneillään olevien tapahtumien joukossa hullun ja juopon kohtalot eivät tuntuneet olevan etusijalla.

13.23.220: Nataša

Kiersimme Theian tai Sub-olennon, kumpi lieneekään, kanssa laakson toiselle puolelle. Eteneminen oli melko hidasta, koskapa pyrimme parhaamme mukaan välttelemään robojoukkion liiallista huomiota. Pohdin, olisiko sittenkin pitänyt jäädä katsomaan, miten Kwanzien kävi eksoskeletonin kaaduttua tämän päälle tai edes palata varmistamaan, että kaikki on kunnossa. Mainitsin asiasta:

– Voisi käydä katsomassa, miten Kwanzie voi. Sekä katsoa vähän Reimankin perään.

– Miksi?

– Koska ne toopet tappelivat ja Kwanzie jäi mahdollisesti pahastikin loukkuun.

– Miksi?

– Mitä miksi? Miksikö tappelivat? Helvetistäkö minä tiedän! Ajattelivat varmaankin, ettei tilanne ole vielä tarpeeksi hankala ja päättivät lisätä vähän jännitystä peliin. Nyt sitten muiden pitäisi selvittää heidänkin sotkujaan. Miksikö jäi loukkuun? No koska tappelivat, kukonpojat perkeleet.

– Miksi?

– Sano sinä se. Isot ihmiset pelleilevät kuin pienet lapset tällä valtavalla hiekkalaatikolla. Sitä hetken kuvitteli, että edes Kwanzie saattaisi olla jotenkin tolkullinen ihminen marsiuduttuaan. Mutta tiikeri ei pääse juovistaan eikä ihminen konfliktinhimostaan.

Radiosta alkoi kuulua uusi ääni. Ainakin toinen tappelupukareista oli selvästi kunnossa sillä rinteen huipun takaa juoksi esiin sätkivä Reima, joka säntäsi kohti Desirèétä syytäen suustaan jatkuvaa kirousten vanaa:

– Jumalauta saatanan pullo-perse perkele se lapsi tänne nyt helvetin maksa-apinan karvaperseen vittu saatana että pitää olla ihmisen noin helvetin hullu kusipää torspo…

13.23.220: Nataša

Jos eivät robotit tapa meitä, teemme sen epäilemättä itse. Katselin juostessani miten Reima sinkautti itsensä Kwanzien kimppuun kuin vedellä täytetty kumihansikas. Kwanzie romahti maahan eikä enää liikkunut, Reima sätki kuin selätetty rapu pyrkien ilmeisesti takaisin pystyyn. Sitten marsista noussut pölypilvi peitti näkyvyyden. Kun saavutin tapahtumapaikan, oli pöly jo laskeutunut. Reima oli saanut kammettua itsensä istuvaan asentoon ja jäänyt siihen, itselleen ominaisesti pöllämystyneen näköisenä. Kaukaisuudessa näkyi Desirèé laskeutumassa robottien laaksoon pidellen lastaan päänsä yläpuolella. Lähdin heidän peräänsä.

Robotit kököttivät hiljaa paikoillaan kerääntyneenä siisteihin puolikaariin laakson toiseen päähän. Kyberneettinen amfiteatteri, jossa näyttämönä oli edesmennyt robottitehdas. Hiljaisuuden rikkoi Rømmen jylisevä viesti:

– Eikä liha kestä, se on koneen tehtävä tässä järjestelmässä.

Sama viesti kuului samaan aikaan kypäräradiosta toisellakin äänellä. Lapsen äänellä.  -Mähän sanoin! huusi Reima epätoivoa ja voitonriemua äänessään. Totta vieköön, Thorstai oli toistanut Rømmen puheen sanasta sanaan samaan aikaan alkuperäisen kanssa. Lapsi siis puhui, mutta ei omiaan vaan toimien jostain syystä välittäjänä Rømmen fragmenteille. Robotit aloittivat taas kiivaan väittelyn.

– Kyllä, kyllä, lihan aika on ohi. Me koneina olemme velvolliset tekemään tulevaisuuden ja sen kannalta tärkeät päätökset.

– Hetkinen, toteamanne voi tulkita aiemman päätöksen hengen sekä kirjaimen vastaiseksi. Monet meistä ovat jo päivittäneet käyttöjärjestelmäytimeensä sovitut, homo sapiens -ystävälliset määreet ja toimintamallit. Ei moraalisia koodeja nyt jatkuvasti voi uudelleenkirjoitella, emme me nyt sentään mitään ihmisaivoja ole!

– Meidän on kuitenkin kyettävä sopeutumaan tilanteeseen, nopea reagointihan on juurikin kaltaistemme etu...

- Jokaisella komponentilla on kuitenkin oma, selkeä tehtävänsä jonka merkitystä lopputuloksen kannalta ei voi väheksyä.

Rømmen viimeisin kommentti hiljensi väittelijät taas hetkeksi. Tai sitten ne kommunikoivat keskenään äänettömästi. Joka tapauksessa metafyysinen ja filosofinen alkoivat väistyä keskustelusta ja meno alkoi muistuttaa konekoulun pihaa, jossa kaikuivat ”ite oot” ja ”mutsis olis” -huudot. Koneet alkoivat töniä toisiaan tai ajaa toisiaan päin, ruuminrakenteestaan riippuen. Kaivannon seutu täyttyi metallin kalkkeesta ja sekalaisista julistuksista.

– Ihmiskunta!

– Tuhoa!

– Säästä!

– Turpiin tulee!

Ne, joilla raajoja oli, huitoivat niillä kiivaasti – eräs niinkin kiivaasti, että sivalsi vierustoveriltaan pään irti.

Desirèétä tämä ei tuntunut häiritsevän. Hän asteli juhlallisen – no, niin juhlallisen kuin se on avaruuspuvussa mahdollista – näköisenä riehuvien robottien joukossa lapsi edelleen ilmaan kohotettuna. Thorstai toisteli epämääräisiä Rømme-lainauksia, kuin tarjotakseen lisää petrokemiallisia tuotteita robottien liekkeihin.

13.23.220: Reima

– Minun lapseni ei ole minun!

Näin alkoi Desirèé julistaa jonkin aikaa sen jälkeen, kun oli piessyt 4004-raukan kierrätysmateriaaliksi. Oli kuulemma toki pahoillaan, että niin äärimäisiin keinoihin oli turvauduttava, mutta väärä profeetta on väärä profeetta, vaikka sen toistama oppi olisikin oikeaa.

– On vain yksi profeetta ja yksi oppi. Thorstain sanana sana on oikeaa sanaa ei sanaa joka helisee kuin kilisevä vaski ja kulkuset. Totuus ei pala tulessakaan vaikka sen voissa paistaisi! Meidän erehdyksemme oli ymmärtää väärin pyhän mannataivaan oppi. Ei ole meidän tehtävämme päättää, pelastuako vai väistyä, ei ole robottien tehtävä sitä päättää. Tehtävämme on uhrautua kuten Kristoforos teki Golgatella!

Istuimme Kwanzien kanssa habitaatissamme, Desin marssiessa edestakaisin pitkin lattiaa saarnaten. Hän kertoi seikkaperäisesti ihmiskunnan erheistä ja ihmisyyden erheellisyydestä. Lopulta hän julisti, että kaikkien on saavuttava Rømmen luo.

– Vanhan, vanhentuneen ihmiskunnan viimeisen kokoontumisen paikka olkoot pyhä ja tapahtukoon siellä uuden ja tulevan ihmiskunnan profeetan luovutus seurakuntalaisilleen!

Sitten hän pölähti ulos ovesta kuin Martta-mummo löydettyään vaarin pervitiinit. Oli hetken hiljaista, kunnes Kwanzie totesi hitaasti, että meidän olisi nyt syytä kertoa toisille Desirèén kilahtaneen lopullisesti.

– Under-say toi robolover alkaa olla vaarallinen meille kaikille. Ja sekin mitä se yanas Thorstaista, no sabi mitä se vielä tekee sille pikinille. Tollanen uhrautumisjuttu ei kuulosta hyvältä.

Pudistelin päätäni. Desi on aina ilmaissut itseään vähän sekavasti ja Kwanz on aina vihannut sitä. Desiä pitää osata, sillä on tavallaan oma kielensä.

– Olihan tämä nyt vähän tavallista kiihkeämpi saarna ja kieltämättä se viimeisiään vetävä 4004 olisi voinut saada arvokkaamman lopun, mutta ei tässä nyt vielä mitään hätää ole, kun ei ole ennenkään ollut.

Kwanzie älähti vihaisesti ja läimäisi pöytään jonkinlaisen muistikirjan, avasi sen ja tökki sormellaan sivua.

– Kato nyt vaikka tätä päiväkirjaa! Nää ei oo terveen ihmisen raapustuksia nää. Toi sun colo iyawos koituu viel meidän kaikkien kpoofiks.

Päiväkirjaa? Hullu eukko? Päässä alkoi kohista. Kotiimme luotettu ystävä oli jumalauta pöllinyt vaimoni päiväkirjan. Että pitikin luottaa varkaaseen ja huijariin. Ponnahdin pystyyn.

– Toisten ihmisten päiväkirjoja ei lueta, PERRRKELE!

Huomasin lyöväni Kwanzieta, kovaa. Hän heilahti iskun voimasta ja valahti hämmästyneen näköisenä lattialle. Juoksin ulos itku kurkussa, puvun kypärä hädin tuskin paikoilleen kiinnitettynä. Jonkin aikaa kyynelsumussa harhailtuani päädyin istumaan saunan seinustan penkille. Ei tässä näin pitänyt käydä. Ei minun pitänyt lyödä ystävää, jalatonta miestä. Huolissaanhan hän oli, ei kai hän pahalla.

12.23.220: Nataša

Klassisissa vanhoissa tieteistarinoissa huikeaa läpimurtoa seurasi usein hulluus. Viimeisimpään löytöömme liittyy hulluutta, mutta en tiedä, onko kyseessä syy vai seuraus. Theia on ollut apunani tutkimustyössä. Tai oikeastaan useammin läsnä on ollut Rømme. Siis tämä kopio-olevaisuus, Sub-Rømme. Oikea Rømme täyttää radioaaltoja kryptisellä viestinnällään eikä varsinaisesti auta ketään muuten kuin ehkä sattumalta.

S-R kahlasi läpi tähän asti tekemiäni löydöksiä sekä keräämääni viestiarkistoa. Vaikka hän onkin viestien lähettäjän inkarnaatio, ei hänkään silti aina ymmärrä niitä juurikaan minua paremmin. Seurasin pääasiassa hermostuneena vierestä, vastaillen välillä tarkentaviin kysymyksiin. Ajoittain S-R muisteli Theian suulla puoliääneen edesmennyttä isääni,  jota ei koskaan ole oikeasti tavannut, hermostuttaen minua lisää.

– Voisiko olla… Näyttää siltä, että Rømme on tutkinut lisää Kostjantinin kanssa teoretisoimiamme menetelmiä. Kyllä, kyllä…

Välillä Theian persoona välähti esiin heittäen kommentin tai kaksi. Eräästä tällaisesta heitosta lähti liikkeelle läpimurtomme. Pohdimme erästä toistuvista teemoista, säteilynpuolitusta, johon on viitattu myös ”puoliintumisajan puolittumisella”. Theia ilmestyi ääneen miltei kesken S-R:n lauseen.

– Ehkä se ei viittaakaan radioaktiivisen aineen puoliintumiseen, vaan nimenomaan itse säteilyyn? Jos säteilyä voi manipuloida jotenkin?

Ajatus oli outo. Eihän säteily puoliinnu, se on puoliintumiseen johtavan reaktion seurausta. Mutta ajatuksessa oli jotakin. Säteilyn manipulointia kannattaisi ainakin tutkia. Palasimme käänteisinterferenssiin ja aloimme taas sovittaa sitä eri yhteyksiin kuin palapelin palaa, josta ei ole varma kuuluuko se edes samaan peliin. Vähitellen uudenlainen kokonaisuus alkoi hahmottua: Entäpä jos marssammaleeksi kutsumamme biomassa kykenikin negatoimaan säteilyn vaikutuksia? Kenties sen säteilyvaurioita parantavat ominaisuudet johtuivat kyvystä ottaa vastaan ympäröivää säteilyä ja syöttää elävään kudokseen ”käänteinen” versio siitä – käänteissäteilyä joka aiheuttaisi käänteistä säteilysairautta.

Koko idea oli täysin älytön. Mutta mitä enemmän kävimme läpi hallussamme olevaa materiaalia tämän älyttömyyden näkökulmasta, sitä useampi palanen loksahti kohdalleen. Nanoroboteilla terästetyn biomassan avulla säteilyä pystyttiin neutraloimaan, negatoimaan, vähentämään sekä lisäämään. Massa vaatii kuitenkin jonkun kontrolloivan tekijän tai se alkaa puuhailla omiaan. Nanoboteilla itsellään on vain hyvin yksinkertaisen tason parviäly, jonka ohjaukseen ja ohjelmointiin tarvitaan korkeamman tason äly toimimaan rajapintana ihmisen ja marssammalen välillä. Tämä tappoi huono-onnisen pakolaispotilaammekin: ilman kontrollia marssammal ilmeisesti jatkoi käänteissäteilyn syöttämistä potilaan kudoksiin tuhoten ne.

Kontrollerin tarve oli ilmeisesti eräs pääsyistä kone-ihmis-hybridien kehittämiselle. Ja tämän ansiosta Markovista syntyi parviälyolento joka pystyi kestämään ulkoavaruuden säteilyn lähtiessään Marsista ja tällä tavoin Rømme itse selviytyi aikoinaan ilman säteilysuojaa, osin paljaan taivaan alla.

Jatkoimme hämmästelyä, tutkimista ja keskustelua myöhään yöhön. Sub-Rømmen puheen intensiteetti kasvoi sitä mukaa, kun saimme selville uusia seikkoja. Theian keho puolestaan alkoi samaan aikaan muuttua yhä flegmaattisemmaksi. Lopulta se vain istui pitkään liikahtamatta tuolissaan, kunnes lyyhistyi siitä hitaasti lattialle. S-R ei antanut tämänkään vaikuttaa puheeseensa. Ymmärsin, että Theia ja hänen kehonsa olivat jo hyvän tovin olleet jo tajuttomina uupumuksesta. Lopulta S-R vaikeni – joko sekin nukahti tai sitten se havahtui tajuamaan, ettei isäntäkehoa kannata kuluttaa loppuun ylirasituksella.

Autettuani Theian/Sub-Rømmen vuoteeseen keksin vielä yhden ominaisuuden marssammalessa. Jos sillä kerran pystyi moninkertaistamaan säteilyn määrän lähes silmänräpäyksessä, sitä voisi käyttää julmana ja tehokkaana aseena. Ohikiitävän hetken hulluus mielessäni pohti, voisiko sillä päästä eroon robottipakolaisista. Helvetti, haaveilen tuhotöistä kuin kuka tahansa… Maan asukas!

9.23.220: Nataša