Nataša oli tullut taas tarkastuskäynnille. Otti näytteitä, kyseli vointia. Vähän mä ihmettelin, mikä sitä Nayan suupieltä tänään nykii ylöspäin, kun yleensä pimu on niin serious ja tay. Ei vastannut mitään, mutta ehdotti tsekkausten jälkeen, että josko mentäis kävelylle.
– Shuoooo, mä vastasin ja maiskautin päälle. – Otetaan kato ens pieni verryttely laaksossa ja juostaan sieltä täysillä kukkuloille. Sit voitais vähän hypätä narua ja tehdä jalkalihasharjoituksia.
– Ei, Kwanzie, olen tosissani, Nataša vastasi.
Silloin verannalta alkoi kuulua jymähtäviä askelia. Koko helvetin habitaatti tärisi. Askeleet lähestyivät, ja sitten ovesta astui sisään… jalat.
– Olin penkomassa varusteita vedenetsintään, Nataša kertoi, – kun yhden modulin perukoilta löytyi jököttelemästä tämä PTOMASin eksoskeletoniperheen huippumalli. Kwanzie, saanko esitellä XK-200:n. XK-200, tässä on Kwanzie.
Katselin monttu auki teräshäkkyrää. Sen massiivisten jalkojen välissä oli istuin, jota suojasi teräksinen kehikko. Käsille oli tuet ja niiden päissä oli yllättävän pienikokoiset joystickit – ihan kuin ne olisi pöllitty masiinaan jostain videopelistä.
– Voiko tolla, pystynkö mä… sain änkytettyä.
– Jep, voit kävellä sillä, Nataša vastasi. – Tämä on avaruuskäyttöön muokattu malli, istuimeen mahtuu avaruuspuvussa.
– Saanko mä… voisinks mä…
– Tietysti! Reima, autahan vähän.
Naya ja Ray-man puki mulle avaruuspuvun ja nosti mut sitten vekottimeen.
– Normaalisti se vahvistaa automaattisesti ihmisraajojen liikkeitä, Naya selitti, – mutta koska sinulla ei alaruumiissa ole voimia lainkaan, konfiguroin vasemman kontrollerin ohjaamaan jalkoja. Kokeilepa. Yritä päästä ilmalukkoon ja sitten ulos.
Nykäisin hiukan vasenta ohjaintattia ja marssin JYMS! JYMS! saman tien takaperin ilmalukon ovenpieltä päin KLONKS!
– Varovasti! Nataša parkui ja nauroi samaan aikaan. (Mä en muuten aiemmin ole nähnyt mimmin nauravan. Gbaski!)
Hain vähän tuntumaa ohjaimiin ja sain viimein liikutettua itseni melko rauhallisesti ilmalukkoon ja ulos. Siellä seisoin hetken pöllämistyneenä. Sitten työnsin ohjainta eteenpäin ääriasentoonsa.
Ja lähti! Nytkähdin liikkeelle sellaisella voimalla, että osa lounaasta lumpsahti takaisin kitaan. Paahdoin hetkessä kukkuloille. Pysähdyin laella ja ihailin horisonttiin jatkuvaa, punervaa kanjonien repimää ylänköä. Tutkittuani ohjaimia tarkemmin huomasin, etten ollut vielä edes kulkenut täydellä höökillä. Näpäytin tehon kolmoseen ja työnsin tattia. Ampaisin alas kukkulanrinnettä järjettömällä vauhdilla. Kallistuin pian liikaa eteenpäin ja kaaduin naamalleni kamaralle…
… tai niin luulin käyvän, mutta masiinapa sukelsikin kuperkeikan ympäri ja olin taas pystyasennossa.
– Na wa! ähkäisin. – Mitä hittoa se oikein oli?
– XK-200:lla on melko pätevät tasapainoitusrutiinit, eikö? Nataša vastasi kypäräkuulokkeesta. – Mutta ole kuitenkin varovainen.
– Tietysti! vastasin ja rupesin saman tien renkuttelemaan ohjaimia edestakaisin nähdäkseni, saanko vempeleen kaatumaan. Ei mitään toivoa. Aina kun kallistuin liikaa, laite teki jonkin ovelan korjausliikkeen ja olin taas tukevasti pystyssä.
– Älä nyt saman tien riko sitä! Nataša äsähti. – Huomenna sille on oikeaa käyttöä. Kairausdroidit ovat löytäneet laajan vesiesiintymän melko läheltä. Kaikki tarvitaan hommiin.
Lopetin kaatumisharjoitukset Nayan mieliksi ja jatkoin kirmailua pitkin kukkuloita. Huusin, lauloin.
– I waaka! I yon! I fly! Yyyaaaa! Naya, mä rakastan sua! mä huusin.
– Nasyro vsravsya, Nataša jupisi kuulokkeissa.
Mutta hörähtelihän hänkin vähän. Ihana nainen.
