helmikuu, 2016 – kuukausiarkisto

Istuin saunan seinustalla olevalla penkillä katselemassa taivaan tapahtumia. Natašan mukaan ilmakehään oli tulossa taas jotain, mutta tällä kertaa kyseessä saattoi olla jotain muuta kuin robotteja. Ainakin viestien perusteella sieltä olisi kuulemma tulossa lisää ihmisiä. Koska Tasha on Tasha, hän suhtautui asiaan kuitenkin epäillen – maasta pois pääseminen kun ei meidän uusien tulokkaidemme jälkeen ole ollut mitenkään yksinkertaista, aluksia ei kuulemma kasvanut joka oksalla, jos oksilla ollenkaan. Sanoi kuitenkin tarkkailevansa tilannetta ja käski olla valmiina siltä varalta, että sieltä tosiaan tulee ihmisiä.

Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Sitten kun alkoi tapahtua, kaikki eteni nopeasti ja juttuja oli meneillään paljon. Taivaalle ilmestyi hohtava piste, joka kasvoi vähitellen, kunnes oli selvää että se oli jokin kohti Marsin pintaa laskeutuva esine. Jossain vaiheessa robottilaakson suunnalta alkoi näkyä liikettä taivaalle päin. Ne eivät olleet robotteja, vaan jotain pienempää. Nämä pienet jutut törmäsivät hetken päästä taivaalta laskeutujaan, joka alkoi heittelehtiä minne sattui ja mätkähti lopulta vauhdilla marskamaraan. Osumakohdasta levisi ylös valtaisa pölypilvi ja sitten kaikki maisemassa oli taas rauhallista.

Toiminta ei kuitenkaan loppunut, kypäräradio pärähti ääneen häijynä ja äkkiä kuin Ala-Baarin portsari.

– Se oli ihmisalus! Ja ne kirotut robotinperkeleet ampuivat sen alas kesken laskeutumisen. Nyt meidän pitää päästä hylylle ennen robotteja!

Tashan ääni oli vihainen, huolestunut ja päättäväinen. Lähdimme kaikki samantien kohti putoamispaikkaa. Aluksen hylyn löytäminen oli melko helppoa, löytöihin suhtautuminen ei oikeastaan. Kapselissa oli ollut seitsemän ihmistä. Hylyssä oli kuusi ruumista ja yksi pahoin loukkaantunut matkalainen. Kannoimme hiljaisuuden vallitessa potilaan habitaattiin. Kun raukkaparan tila oli saatu jotenkuten vakautettua, Nataša yritti taas yhteyttä robotteihin.

Tällä kertaa koneet vastasivat. Kävi ilmi, ettei niitä kiinnostanut hylky, olettivat tehneensä siitä ja sen matkustajista kerralla selvää. Huolestuttavampaa oli, että ilmeisesti ihmisvihaajaosasto oli nyt enemmistönä robottilassa. Hengitykseni tuntui raskailta paloilta keuhkoissa, kun aloitimme uuden hätäkokouksen – johon Kwanzie päästettiin tällä kertaa mukaan vain ilman eksoskeletoniaan.

– – – #// Microsoft Visual BorgNote 2020 transcript begins. – – –

Desirèé: Enkö minä sanonut? Eivätkö ennustukset sitä sanoneet? Eikö kirjoituksissa niin sanottu? Enkö minä sitä sanonut, mitä ennustuksissa ja kirjoituksissa sanotaan? Nyt ollaan tässä tilanteessa synnin palkan takia!
Kwanzie: Sit mitä oikeisiin asioihin tulee, niin mitä helvettiä me nyt tehdään? Noi hullut koneethan voi tulla koska tahansa quenchaan meidät sileeksi?!
Desirèé: NIINPÄ NIIN! Ja siks MEIDÄN olis pitänyt ampua nuo avaruuden pirut itse alas ennen kuin robotit ehti ja hyvä tahto ja lankeemus olis nyt meidän harteillamme! Mutta ihmiskunnan pitää aina sotkea näppinsä asioihin joihin ne ei ilman parempaa tietoaan kuulu!
Nataša: Meillä ei ensinnäkään ole aseita joilla ampua mitään alas. Toisekseen, robottiongelmamme ei ratkea muita ihmisiä murhaamalla. Voi olla, että meidän pitäisi pitää melko matalaa profiilia vastaisuudessa, ainakin jonkun aikaa.
Reima: Desi, rauhoitu nyt hiukan. Ei nää ongelmat nyt noiden ihmisten syytä ole.
Desirèé: Meidän pitää kunnioittaa myös robotteja! Ulkopuolisuus ja toiseus on kaikkien ongelmiemme vika ja tautipesäke. Tarvitsemme yhdemmyyttä jolla puhdistaa paha pois. Yhteinen rukouksen hetki olkoot tulevaisuutemme ratkaisija, yhdessä koneisen elämän kanssa rinta rinnan puhutelkaamme luojaa.
Reima: Ihan oikeesti nyt, ei kaikkien ulkopuolisten niputtaminen tapettaviksi pahoiksi toimi. Niitä on varmasti monenlaisia, niin ihmisiä ku robottejakin.
Nataša: Jotenkin epäilen, ettei noilla vihamielisillä koneilla ole kaiken tapahtuneen jälkeen erityisen suurta intoa rukoilla nimenomaan luojiaan…
Kwanzie: No be today yansh dey for back. Miks te edes noteeraatte mitä toi craise winch horisee? Eihän siinä oo kpangoloo, ei häntää eikä ees bingoo siin välissä.
Reima: Kuule Desi, mitenköhän se Thorstai muuten jakselee..?

– – – Microsoft Visual BorgNote 2020 transcript ends. \\# – – –

Keskustelu jatkui vielä Desirèén lähdettyä pitkälle yöhön ja aamuun. Tasha kävi aina välillä tarkistamassa murjotun tulokkaan tilan ja Desi poikkesi pari kertaa julistamassa lisää synkkää, mutta hieman sekavaa tuomiota meille. Lopulta vetäydyimme kaikki nukkumaan hyvin vähän viisaampina kuin edellisen kerran herätessämme. Huomenna taitaa lämmitä sauna.

”Sauna on taivas, sauna on taivas, jos ei saunaa olis, mä olisin ajat sit jo kuallu.” Tämä lapsuudessa jostakin päähäni tarttunut sanonta on viime aikoina pyörinyt mielessäni. Lienen kuullut sen joltakin isoisäni saunakaverilta, joita kyllä riitti. Kun vaari saunoi, piti kaikkea olla tarpeeksi: Sekä kuumuutta, kavereita, että kaljaa. Kerron tämän Kwanzielle, kun istumme lauteilla hiostavassa kuumuudessa, todeten että sanonta pätee kyllä itseenikin. Saunan avulla on täällä uudessa maailmassa ollut paljon helpompi pysytellä elämän reunassa kiinni. Kwanzie hymähtää ja naurahtaa. Vakavoituu sitten vähän ja toteaa:

– Yllättävän kova juttu tää on ollut itsellenikin.

Kerron vähän lisää vaarista. Että se oli kova mies juomaan ja huutamaan. Mutta kiltti ihminen, ei se humalassa riehunut, sillä vaan oli kova ääni ja halu tulla kuulluksi. Suuttuessaan se oli hirvittävä, mutta onneksi se oli harvinaista.

Kwanzie alkaa hymyillä leveästi. Sanoo muistavansa oman isoäitinsä, joka piti järjestystä hänen lapsuudessaan – niin kotona kuin kodin ulkopuolella.

– Se oli myös äänekäs baddo. Kun ìyálla oli asiaa, puoli Makokoa kuunteli ja yleensä myös totteli. Iltaisin oli hiljaisemman puheen aika. Kaikki pikinit kerääntyi hökkelin lankkulattialle nukkumaan ja ìyá kertoi tarinoita öljyisen veden liplatuksen kompatessa hiljaa lattian alla. Silloin sen ääni oli hiljainen, mutta edelleen joka iikka kuunteli hiiskumatta, ihan bolona. Tarinat oli välillä todella huikeita, tuntui kuin olisi päässyt muinaisuuden äärelle tai jotain.

Ollaan molemmat hiljaa. Kumpikin ottaa pitkän huikan olutta. Paikallista tuotantoa, ei hassumpaa, varsinkin kun ottaa huomioon että biohybridihiiva hoiti sekä hiivan että humalan tehtävät. Kwanzien olutilo kuitenkin vakavoituu nopeasti. Se alkaa kertoa tapahtumista Maassa ennen Marsiin lähtöä. Kertoo hänen ja Theian suhteesta. Tai oikeastaan siitä, ettei ollut mitään suhdetta.

– Mähän sitten annoin olla, vaikka se sen tavallaan alotti. I get am before, no be property. En mä väkisin tuputa – enkä niele mitä tahansa. Ja sittehän tuli kanssa se öljykaupungin chikito.

Tässä kohtaa Kwanzien ääni vaimenee ja hän ottaa erityisen pitkän huikan olutta. En oikein tiedä, valuuko poskella hikipisaroiden joukossa jotain muutakin märkää. Alan ajatella itseäni ja Desiä. Sauna, lapsi ja Desirèé, siinä kolme nykyisen elämäni ehkä tärkeintä asiaa. Vaivun yhä syvemmälle ajatuksiini, lämpö ja olut turruttavat mukavasti ja Kwanzien ääni on äkkiä jossakin etäällä. Mietin Thorstaita, Desiä, asioita ja sanoja. Etäisen Kwanzie-äänen sävy on muuttunut hiukan haaveilevaksi. Hän puhuu jotakin Natašasta, positiivisia sanoja. Sanoja, sanoja, sanoja siellä, sanoja täällä.

– Kuule Kwanzie. Kyllä se lapsi ihan oikeasti puhuu. Vannon vaikka vaarin haudan kautta. Se puhuu yhtä selkeitä sanoja kuin sinä tai minä. Mutta älä kerro siitä kellekään muulle, vaikka mikä olisi. Jooko?

Kwanzie lupaa ja vakuuttaa – tosissaan, mutta jotenkin huvittuneella äänensävyllä. Olutta juodessani näen silmänurkastani sen katsovan minua hetken kuin vähän hullua.