Kun pulpahtelin takaisin tajuihini ensimmäisiä kertoja Marsissa, näin ekana Natašan kasvot. Luulin katsovani enkeliä, taivaallisen levelin bonzhan siinä tähyili mua lähietäisyydeltä. Aloin äkkiä haluta kokonaan hereille, kun siihen asti puolitajuissa lilluessani vielä pieni hetki lepäilyä oli tuntunut aina paljon paremmalta idealta. Hamusin kohti Natin hohtavaa ihanuutta, ahmin silmät täyteen shodia.
Nayan taustalla häämötti habitaatin seiniä, jotka oli täynnä kaavioita. Lauseenpätkiä oli yhdistelty toisiinsa vimmaisilla tussinuolilla. Alleviivauksia, ympyröitä, huutomerkkejä, printtejä uutisartikkeleista, valokuvia, karttoja, kaavioita, nuppineuloja, lankoja, mä muistan nähneeni jopa yksinäisen kengän ripustettuna seinälle.
Tää kaikki välähti takaisin mieleen, kun selailin kasvavan levottomuuden vallassa Desin päiväkirjaa.
Joka ikinen sivu oli tuherrettu täyteen joka suuntaan kiertyviä tekstinpätkiä. Lainauksia Raamatusta (”Suuri maanjäristys, aurinko pimenee, tähtiä PUTOAA MAAHAN, taivas kääriytyy kokoon, ja vuoret ja saaret siirtyvät SIJOILTANSA!!!!”), lääkemuistiinpanoja (”TUTKITTAVA!!! marssammal ja potenssointi kokonaisvaltaisena hoitomuotona”), luonnehdintoja meistä muista (”K:n sielu MUSTA KUIN KUORENSAKIN!!!!!”, ”T: katseessa on NELJÄ SILMÄÄ!!!!” tai ”R – ei ikinä siivoa LEIVÄNMURUJAAN!!!!!”), tähtien asennoista merkintöjä, piirroksia robottien rakennelmista, habitaattien ikkunoista sisälle otettuja valokuvia (mikä tatafo!), piirroksia Thorstaista, puhekuplia penskan ympärillä, niiden sisällä lisää raamatunlainauksia, sivukaupalla yhden lauseen toistamista (”AIKA on TULLUT! AIKA on TULLUT!”) ja sitten toinen mokoma toista lausetta (”AIKA on MENNÄ! AIKA on MENNÄ!”), Rømmen lähetysten katkelmia, näitä puhekuplissa penskan sanomina, vimmaisia nuolia kaikkea keskenään yhdistämässä, ympyröitä, alleviivauksia ja loputtomasti huutomerkkejä.
Tietyllä tavalla merkinnät muistuttivat Natašan seinämuistiinpanoja – Rømme-lainauksineen kaikkineen. Mutta jos Natin seinä oli todiste planeetan kirkkaimman järjen työstä, mitä tää oikein oli?
Ehkä vain pelkkiä tylsistyneitä raapusteluja, mä rauhoittelin itseäni. Olinhan mäkin täällä toki nökötellyt välillä kokonaisia päiviä sängyssä ja höpissyt itsekseni. Mutta Desin kirjasta huokui jotain muutakin kuin tylsyyden harmautta.
Jotain… mustaa.
Kun heräsin vihdoin kunnolla tajuihini Marsissa, Nataša ja merkinnät olivat kadonneet. Mut oli jo siirretty Reiman ja Desin habitaattiin toipumaan. Nyt toivoin, että voisin herätä vielä kerran – vaikkapa Makokon slummihökkelin lattialla mieluummin kuin täällä. Sen batcherin laudoissa ei lukenut muuta kuin itse raaputtelemiani pikkupojan törkeyksiä.
Sitten ilmalukosta alkoi kuulua kolinaa. Suljin päiväkirjan. Tungin sen takaisin kääntösängyn ja seinän väliin, josta se ilmeisesti oli pudonnut. Nappasin nurkkaan vierineen pallon ja hilasin itseni Thorstain luo. Kersa kiljahti ilahtuneena nähdessään punaisen pallonsa – ihan kuin kuka tahansa ihmislapsi.
