22.22.220: Reima

”Sauna on taivas, sauna on taivas, jos ei saunaa olis, mä olisin ajat sit jo kuallu.” Tämä lapsuudessa jostakin päähäni tarttunut sanonta on viime aikoina pyörinyt mielessäni. Lienen kuullut sen joltakin isoisäni saunakaverilta, joita kyllä riitti. Kun vaari saunoi, piti kaikkea olla tarpeeksi: Sekä kuumuutta, kavereita, että kaljaa. Kerron tämän Kwanzielle, kun istumme lauteilla hiostavassa kuumuudessa, todeten että sanonta pätee kyllä itseenikin. Saunan avulla on täällä uudessa maailmassa ollut paljon helpompi pysytellä elämän reunassa kiinni. Kwanzie hymähtää ja naurahtaa. Vakavoituu sitten vähän ja toteaa:

– Yllättävän kova juttu tää on ollut itsellenikin.

Kerron vähän lisää vaarista. Että se oli kova mies juomaan ja huutamaan. Mutta kiltti ihminen, ei se humalassa riehunut, sillä vaan oli kova ääni ja halu tulla kuulluksi. Suuttuessaan se oli hirvittävä, mutta onneksi se oli harvinaista.

Kwanzie alkaa hymyillä leveästi. Sanoo muistavansa oman isoäitinsä, joka piti järjestystä hänen lapsuudessaan – niin kotona kuin kodin ulkopuolella.

– Se oli myös äänekäs baddo. Kun ìyálla oli asiaa, puoli Makokoa kuunteli ja yleensä myös totteli. Iltaisin oli hiljaisemman puheen aika. Kaikki pikinit kerääntyi hökkelin lankkulattialle nukkumaan ja ìyá kertoi tarinoita öljyisen veden liplatuksen kompatessa hiljaa lattian alla. Silloin sen ääni oli hiljainen, mutta edelleen joka iikka kuunteli hiiskumatta, ihan bolona. Tarinat oli välillä todella huikeita, tuntui kuin olisi päässyt muinaisuuden äärelle tai jotain.

Ollaan molemmat hiljaa. Kumpikin ottaa pitkän huikan olutta. Paikallista tuotantoa, ei hassumpaa, varsinkin kun ottaa huomioon että biohybridihiiva hoiti sekä hiivan että humalan tehtävät. Kwanzien olutilo kuitenkin vakavoituu nopeasti. Se alkaa kertoa tapahtumista Maassa ennen Marsiin lähtöä. Kertoo hänen ja Theian suhteesta. Tai oikeastaan siitä, ettei ollut mitään suhdetta.

– Mähän sitten annoin olla, vaikka se sen tavallaan alotti. I get am before, no be property. En mä väkisin tuputa – enkä niele mitä tahansa. Ja sittehän tuli kanssa se öljykaupungin chikito.

Tässä kohtaa Kwanzien ääni vaimenee ja hän ottaa erityisen pitkän huikan olutta. En oikein tiedä, valuuko poskella hikipisaroiden joukossa jotain muutakin märkää. Alan ajatella itseäni ja Desiä. Sauna, lapsi ja Desirèé, siinä kolme nykyisen elämäni ehkä tärkeintä asiaa. Vaivun yhä syvemmälle ajatuksiini, lämpö ja olut turruttavat mukavasti ja Kwanzien ääni on äkkiä jossakin etäällä. Mietin Thorstaita, Desiä, asioita ja sanoja. Etäisen Kwanzie-äänen sävy on muuttunut hiukan haaveilevaksi. Hän puhuu jotakin Natašasta, positiivisia sanoja. Sanoja, sanoja, sanoja siellä, sanoja täällä.

– Kuule Kwanzie. Kyllä se lapsi ihan oikeasti puhuu. Vannon vaikka vaarin haudan kautta. Se puhuu yhtä selkeitä sanoja kuin sinä tai minä. Mutta älä kerro siitä kellekään muulle, vaikka mikä olisi. Jooko?

Kwanzie lupaa ja vakuuttaa – tosissaan, mutta jotenkin huvittuneella äänensävyllä. Olutta juodessani näen silmänurkastani sen katsovan minua hetken kuin vähän hullua.


Comments are currently closed.