Na wa! Meitsiä ei varsinaisesti tunneta siitä, että mua pitäis raahaamalla raahata uusiin kokemuksiin, mutta nyt muu ei auttanut.
Tää guy-man Reima höpisi koko mun toipumisajan baff-mestastaan, jonka on omin käsin rakentanut Marsiin. Tosin jäbän iyawo Desirèé pyörittelee aina silmiään tossa ”omin käsin”-kohdassa. Pykäsi sen sitten kuka tahansa, Reiman höyryhuone meinaa joka tapauksessa yhtä paljon jäbälle kuin pariskunnan lapsi äidilleen. Desirèé puhuu pikinistä kuin se olis uus messias, joku chineke-o-Mars suunnilleen.
Yks ilta, kun siirtokunnan tiedenainen Nataša oli käynyt toteamassa mun toipuneen laskeutumisvammoista (jalkoja lukuunottamatta) hämmästyttävän hyvin, Reima päätti että aika oli tullut. Se kirjaimellisesti raahasi mut kylpyyn – tai ”saunaan” niin ku se sitä kutsuu.
Shiuo! Ei jätkis ihan turhia mainostanut. Se tuntui vähän samalta kuin olis vetänyt hatsit ganjaa ja jauhanut khatia samaan aikaan. Ja koko faaji pelkällä vedellä ja kuumilla kivillä. Melkoinen chi chon chi.
Istuiltiin kasvihuoneen puolella jälkeenpäin. Reima ei paljoa puhele yleensäkään ja vielä vähemmän baffin jälkeen, mutta mäkin vain nojailin seinään, katselin tähtiä ja nautin yaraduasta.
Siinä melkein jo unohdin, ettei mulla ole enää jalkoja. Tai roikkuuhan ne tossa bellen alla edelleen, mutta ne ei tottele mua, eivät nytkähdäkään vaikka kuinka yritän niitä käskeä.
Ja ikään kuin tämä ei olis vielä riittävän nöyryyttävää, myös mun alobam, mun fren, mun personal person vain roikkuu sekin. Ei tunnu mitään edes silloin, kun tarkistaessaan siteitä Nataša kumartuu mun ylle ja sen siro bobbie kutittelee mun alavatsaa. Pää meinaa räjähtää halusta, mutta toimeenpanevassa elimessä ei tapahdu mitään. E no easy.
Tää palautui taas mieleen siinä chillatessa, kuinkas muuten. Ja kun Reima kantoi mua takaisin habitaatin asuinosiin, oli täysi työ pidätellä kyyneliä. Pitääkö sen Natašankin olla niin hiton tap chikito!
Nataša sanoi, ettei halvaantumiselle voi tehdä mitään. Alaruumis on mennyttä. Toisinaan toivon, että olisin vaan quenchannut Marsiin saapuessa silloin, kun alus tärisi kuin mun momsin pesukone linkouksella ja äkkiä 4004 – se entinen palvelijadroidi – mäjähti mun syliin koko parin sadan kilon massallaan. Sattui jo muutenkin joka paikkaan, niin en edes huomannut mitään omituista tapahtuneen jaloissa. Sitten sinkoilinkin pitkin modulin seiniä 4004:n kanssa, kunnes taju lähti.
Myöhemmin lohduttelin 4004:ää, että loppujen lopuksi syy on mun: jos en olisi istuttanut sen prosessoreihin ajatusta silloisen messiaansa haastamisesta, se ei olisi koskaan päätynyt Mars-matkalle liiskaamaan mua. Tää sai sen kyllä hiljaiseksi, mutta ei lohduttanut mua itseäni pätkääkään.
Jalat ahdistaa sitä enemmän, mitä paremmin muu keho toipuu. Palautuminen on ollut ilmiömäistä. Nataša on syöttänyt mulle jotain ihme vihertävää pöperöä. Samaa mönjää myös Reima viljelee kasvihuoneessa ja Desirèé antaa niiden penskalle.
Reiman puheista olin ymmärtävinäni, että se on jotain marsilaista levää tai jotain sellaista. Höpisi energiakentistä ja auroista. Kun kysyin Natašalta asiasta tarkemmin, se vain nauroi Reiman selityksille. Sanoi että kyllähän se Marsissa kasvaa, mutta ei se marsilaista ole eikä varsinkaan levää. Kuittasi Reiman selitykset silkkana jazzina. Desirèé alkoi paasata sovituksesta ja anteeksiannosta, kun kysyin siltä. Ota näiden nyt pöpinöistä sitten selvää. Naisen julistaessa sen silmiin tuli omituinen palo, vähän samanlainen kuin penskallaan on – niinku kuvainnollisesti Desirèén tapauksessa. Lapsenhan silmät hohtaa oikeasti.
Ne silmät onkin one kyne juttu. Tulee levoton olo, kun pikin katsoo suoraan silmiin kesken jonkun lapsellisen leikin. Ihan ku joku ogbanje tuijottelis iiristen takana. Nataša sanoi että se on vaaraton sivuvaikutus mönjän syömisestä, ja penska on saanut sitä jo sikiövaiheesta asti äitinsä ruokavalion kautta. Tiedä sitten siitä, mimmi toisaalta mittailee meitä geiger-mittarilla jatkuvasti. Mutta ei puhu tuloksista mitään, vaikka vekotin ratisee välillä melkoisesti.
Sha, muuten vekara on vaan tavallinen pikku pikin. Tykkää kutittelusta, boju bojusta pehmonallen kanssa (mistä hitosta tänne jotain leluja on pudonnut, on mulle mysteeri) ja nauraa mun naamanvääntelyille.
Vekaran loputon energia ja ilo tarttuu muhunkin, vetää aina mut ylös synkistä ajatuksista. Tosi gbadun seurata uuden elämän ihmettä lähietäisyydeltä.
Tai uuden ihmisyyden aamunkoittoa, jos Desirèén puheita kuuntelee. Abi?
