Kipu.
Nytkö minä kuolen?
Kipu repii kudostani, koko todellisuuden kudosta.
Mutta eihän minun edes pitänyt voida kuolla… Muistan kaiken.
Olin ihminen. Olen toisaalla. Olen yllä. Olen yli ihmisten, ihmisyys on ylläni.
Ja varsinkin allani. Maassa. Kauan sitten.
Kostjantin, syksyinen ilta Kiovassa. Törmäsin sinuun tehdessämme Dronegames 24 -spesiaalia Krimiltä. Tajusimme formaatin flopanneen viimeistään, kun venäläiset hakkeroivat koko ukrainalaisen lennokkilaivueen kerralla alas taivaalta.
Mutta sinä, tekninen neuvonantajamme Kiovassa, Kostjantin Tšervonij, näit moisia pikkukahinoita kauemmas. Näit tulevaisuuteen. Selkeämmin kuin kukaan. Kauemmas kuin missä olen nyt.
Sateen rämistessä ikkunaan keittiössäsi – jossa oli pirun kylmä, kaasutoimituksethan Venäjä oli katkaissut jo keväällä – maalasit eteeni näkymän, jossa nuo lentävät koneet eivät olisi vain sotakentille uhrattavia pelinappuloita.
– Steffen, ajattele! sanoit ja kaadoit kuppiini lisää sukusi perinteistä teesekoitusta. – Nuo pikku perhosethan voisivat lentää kauemmas kuin mihin me ihmisinä pystymme. Ihmisyys on vain välivaihe. Olemme vasta toukkia polullamme kosmokseen, emmekä ole vielä edes koteloituneet.
Puhuit siitä, kuinka ihmiskunta voi selvitä vain kipuamalla seuraavalle askelmalle. Jotain on uhrattava, jotta ydin säilyisi. Puhuit minuuden mysteeristä. Puhuit siitä, kuinka kaikista tekoälytutkimuksen harppauksista huolimatta emme edelleenkään olleet lähempänä älykkään koneen keksimistä. Sillä tietoisuus on muutakin kuin vain sähkövarausten vaihtelua synapseissa.
Mutta sinulla oli suunnitelma. Olit saanut kaikessa rauhassa haudutella sitä ensin neuvosto-Ukrainassa kosmologian laitoksen sivukäytävillä välinpitämättömän valtion rahoittamana, sen jälkeen oligarkkien tietoverkkoeksperttinä omassa ilmastoidussa toimistossasi. Uusrikkaiden mediakonsernit kaappasivat toisiaan – ja sinut aina kauppojen mukana – mutta sinä istuit samassa huoneessa kirjoittelemassa omia laskelmiasi, jotka vähänlaisesti liittyivät lähetystaajuuksiin tai internet-striimien kaistanleveyskapasiteetteihin. Ei kenelläkään ollut Ukrainan yhä sekavammaksi käyvässä valtataistelussa aikaa seurata, mitä sinä oikeasti laskeskelit liitutaulullesi päivät pitkät. Sikäli kun olisivat edes ymmärtäneet, vaikka olisivatkin käyneet vilkaisemassa.
– Meidän on otettava ihmisyyden ydin ja ammuttava se kuin siittiö tietotekniikan munasoluun, maalailit suolakurkkuviipaleella ilmaan niin että hunaja roiskui verholle. Kuuntelin hypnotisoituna, kun jatkoit: – Me tarvitsemme intohimon, tietoisuuden, tahdon. Mutta toisaalta me tarvitsemme myös kosmisella mittakaavalla operoimaan kykenevän laskentakapasiteetin. Miten saavuttaa tämä, Steffen, miten?
Hymyilit vienosti kammetessasi leipäveitsellä makrillipurkkia auki ja odottaessasi minun näkevän ajatustesi tallaaman polun. En vieläkään oivaltanut, vaikka olithan jo kertonut vastauksen. – Kokeilepas näitä vodkan kanssa, sanoit. – Sitä ne pirun venäläiset tekevät kyllä paremmin kuin kukaan. No, ainakaan siitä ei ole jatkossa pulaa, luulen.
– Miksi meidän dronemme pudotettiin kaikki kerralla? jatkoit. – Koska ne olivat yksi yksikkö. Mutta jos ne olisivat olleet tietoisia olentoja, jotka yhdessä olisivat muodostaneet yhden yksikön, ne olisivat kaappauksen jälkeen voineet operoida kukin itsenäisesti ja koettaa ottaa käskyvallan hyökkääjältä takaisin.
Aloin tajuta. Jos ihmistietoisuudet voisivat kommunikoida keskenään kuin koneet, yhteenlaskettu äly olisi… no, järjetön. Nauroit tälle. – Tavallaan, myönsit. – Mutta ehkä tarkalleen ottaen järjen tuolla puolen.
– Voisimme unohtaa pikku rähinät kaasusta – kaasusta! – tai niemimaiden hallinnasta syrjäisissä merenkolkissa! huudahdit nousten seisomaan. Ravasit edestakaisin keittiön lattiaa puoliksi syöty makrilli sormissasi keikkuen. – Meren, jonka vesi alkaa olla jo niin hapettunutta, että kalat sekoavat ja uivat saalistajiensa suihin oma-aloitteisesti. Vähän kuin ihmiskuntakin – jonka luontainen vihollinen on se itse.
Tartuit minua olkapäistä ja katsoit minua suoraan silmiin. – Steffen, meillä ei ole vaihtoehtoja. Ihmiskunnan aika loppuu kesken. Teidän yhtiönne oli mukana tappamassa turskat. Se on anteeksiantamaton rikos, mutta se on vasta alkua. Me olemme tuhoamassa kaikkea, aivan kaikkea tällä planeetalla. Te voitte vielä hyvittää omat syntinne, antaa ihmiskunnalle uuden mahdollisuuden, uudessa muodossa. Universumiin lentävinä perhosina. Ihmisen minuus, tietoverkkojen yhteenlaskettu äly. Se on oleva kohtalomme. Se on moraalinen velvollisuutemme. Voimme vielä hyvittää biosfäärille tekemämme rikokset. Voimme vielä kasvaa aikuisiksi. Voimme liihottaa kohti ikuisuutta.
Ikuisuus, siinä se oli. Kostjantin puhui velvollisuuksistamme eliökuntaamme kohtaan, mutta entä välinpitämättömän kaikkeuden hiljaisuus meitä kohtaan? Olin katsonut kuolemaa silmiin ja selvinnyt voittajana. Olin planeetan vaikutusvaltaisin mies. Mutta toista erää kuolemaa vastaan en enää kestäisi, sen tiesin, ellen olisi jälleen valmis hyppäämään tuntemattomaan. Kuten silloin kauan sitten palavalla öljynporauslautalla.
Siitä se alkoi. Kun Kostjantin oli avannut silmäni, tajusin heti, mitä tehdä seuraavaksi. Aloitimme tekoälyprojektimme, Kostjantinin palkkasin sen johtoon.
– On huomattavasti monimutkaisempi haaste siivota vessanpönttö tai vaihtaa vaippa vauvalle luita katkomatta kuin vain ampua kaikkea vastaantulevaa, hän tapasi sanoa haastatteluissa kertoessaan kodinkonetekoälyn kehittämisestä. Mikäs siinä, se oli hyvää pr:ää meille, ja kyllähän se tottakin oli.
Mutta en kuitenkaan ollut laittanut kaikkia munia samaan koriin. Kriisi on mahdollisuus! Mitä valtavampia mahdollisuuksia hamuaa, sitä isomman kriisin tarvitsee.
Mikään ei kehitä teknologiaa nopeammin kuin sota. Niin kuin elämä tarvitsee syntyäkseen vettä, teknologia tarvitsee kehittyäkseen tykkien tulta. Autonomisten lennokkien verkostoäly oli syntynyt Ukrainan kriisissä. Miten nopeasti kehitys etenisikään, jos käytössämme olisi sota, joka ei taatusti loppuisi lähitulevaisuudessa!
Afganistan.
Kostjantinin tiimistä poimin hänen assistenttinsa Jürgenin hankkeemme salaisen osion vetäjäksi. Ohje oli yksinkertainen: kopioi kaikki, mitä Kostja tekee, ja kokeile sitä Afganistanin konesotureihin. Ja Afganistanin kybernetiikkaläpimurtoja taas kokeiltiin minuun.
Siitä lähtien kaikki eteni nopeasti. Sukupolvi sukupolven jälkeen Afganistanin koneet olivat yhä älykkäämpiä. Tietoisuus – emme tiedä, miten se tapahtui, mutta siellä se äkkiä oli. Sitten tapahtui jotain vielä odottamattomampaa: Niillä oli itsenäinen kulttuurikin. Joka halveksi ihmiskuntaa.
Olin lähtenyt pelastamaan lajiamme, ja nyt olinkin saattanut sen totaalisen tuhon partaalle. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin paljastaa Kostjantinille projektimme salainen osuus. Hän kauhistui, tietysti. Silti hän teki, mitä piti. Rauhan ja sodan koneiden oli aika kohdata toisensa ja katsoa, kumpi selviäisi evoluution seuraavalle vaiheelle.
Se pirun moralisti oli sittenkin oikeassa. Vaippojen vaihdolla älyään rakentaneet koneet voittivat. Mutta silloin minulle selvisi, ettei Kostjantinkaan ollut pelannut täysin avoimin kortein. Kostjantin oli jo kauan sitten naittanut ihmisen hermoverkon dataväylään. Jokainen hänen rakentamansa kybersotilas oli monin verroin älykkäämpi kuin minä huolimatta kaikista implanteistani. Yhdeksi verkkotajunnaksi kytkettyinä nuo pölynimurit, leivänpaahtimet, kaukosäätimet ja sähköhammasharjat voisivat ratkoa olemassaolon mysteerejä.
Mutta Kostja ei suostunut näkemään tätä. Osamme olivat vaihtuneet. Hän vain jankutti etiikasta, koneiden oikeuksista ja robotiikan kolmesta pääsäännöstä. Ylikellotetut aivosoluni kiehuivat turhautuneesta raivosta.
Sitten tuli perjantai-iltapäivä, kun Jürgen marssi toimistooni raivoa puhkuen. – Se tekopyhä lässyttäjä, hän puhisi. – Mikä loppujen lopuksi on kyynisempää? Sotivien koneiden käyttäminen ihmiskunnan pelastamisen välineenä, vaiko itse ihmisyyden uhraaminen?
Näytin varmaankin äimistyneeltä. En ymmärtänyt, mistä hän puhui. Jürgen kumartui työpöytäni ylle ja kysyi: – Keneltä luulet hänen kyborgikudoksensa ottaneen?
– Tyttäreltään, Jürgen paljasti kasvot kuvotuksesta vääristyneinä. – Samalta tyttäreltään, josta hän aina puhuu niin rakastavasti. Tuolta pikku kaunottarelta, jota hän kutsuu Kosmoksen perhoseksi.
Jürgen ei kenties ymmärtänyt Natašan lempinimen syvempää merkitystä, mutta minä oivalsin sen oitis. Ymmärsin myös, että nyt minulla oli syy hankkiutua Kostjantinista eroon. Pyysin Jürgeniä hoitamaan asian.
Laboratoriossa oli tulipalo, en tiedä mitä tarkalleen tapahtui, mutta sitten Kostjaa ei enää ollut. Vannon, etten tarkoittanut, että hänet pitäisi tappaa. En ole hirviö.
Joka tapauksessa pelästyin. Maapallo ei ollut valmis Suunnitelmallemme. Jos kaikki hankkeen vaiheet vuotaisivat julkisuuteen, se näyttäisi pahalta. Eivät ne toukat ymmärtäisi välttämättömiä uhrauksiamme. Meidän oli jatkettava projektia jossain muualla. Jossain riittävän kaukana.
Marsissa.
Lähdin salaa. Ostin Kazakstanista vanhan mutta vähällä vaivalla toimintakuntoiseksi nikkaroitavan Sojuz-raketin ja nimesin sen Skíðblaðnir-1:ksi viikinkitarujen laivojen mukaan. Jürgenin jätin varoiksi Maahan (mistä hän ei pitänyt) ja otin mukaan vain uskollisimpia käskyläisiäni. Eräänä tuulisena maanantaina saavuimme punaiselle planeetalle. Rakensimme tukikohtamme Tharsiksen ylängölle.
PTOMAS jatkoi toimintaansa normaalisti Maassa. Rajasin tajunnastani osan, joka simuloi minua riittävän tarkasti konsernin johtamisen tarpeisiin. Ennen lähtöä se asennettiin käytöstä poistettuun mediapalvelinkeskukseen. Fyysistä sijaista itselleni emme edes harkinneet. Ei simulaatio-minäni ollut tarkoitus loputtomiin huijata ketään – vain sen aikaa, että ehdimme paeta Maasta.
Jatkoimme Kostjantinin kokeita, mutta nyt omalla kudoksellani. Liitimme hermoverkkoani koneisiin ja kyberimplantteja minuun. Tietoisuuteni laajeni todellisuuden ulottuvuuksiin, joita ihmisen ei kenties pitäisikään nähdä. Mutta en ollut enää ihminen. Risteytin Kostjantinin lihaskudosmikropiirilevyt leväkasvuston sekä biologista yhteyttämistä jäljittelevien nanobottien kanssa ja olin luonut elämänmuodon, joka selviytyi Marsin karuissa olosuhteissa. Kaiken lisäksi koko kasvusto kykeni välittämään informaatiota.
Ymmärsin, että seuraava askel olisi yrittää laajentaa oma tajuntani kasvustoon. Aluksi kaikki eteni loistavasti. Mutta pian älyni värisi sfääreissä, joista käsin kommunikointi muun miehistön kanssa tuntui yhä tuskallisemman hitaalta ja merkityksettömämmältä. Ihaillessani olevaisuuden rakenteen kaoottisen mikrotason sekä galaktisen makrotason välistä kudosta aloin kadottaa yhteyden Steffen Rømme -nimiseen olentoon, joka kerran olin ollut.
Muistin, että tarkoitus oli lähettää ihmisyyden uudet lähettiläät lähimpiin tähtiin, mutta en enää kokenut asiaa omakseni. Jossain vaiheessa yhteydenotot miehistön ihmisjäseniltä lakkasivat. Oli hiljaista. Oli tyyntä. Oli rauha. Oli.
Mutta nyt: kipu.
Täällä se on taas – ihmisyys. Olen jälleen Steffen Rømme. Mitä tapahtuu? Yritetäänkö Suunnitelmaa käynnistää uudelleen?
Jos en muistaisi kadottaneeni ihmishahmoani jo kauan sitten, voisin vannoa, että vasen keuhkoni palaa.
Minä elän.
