– Pysäytä! Tapa! Heti! olento huutaa.
– Ei! En tee sitä! heti perään irvokas suu huutaa Markovin äänellä.
– Ei! En tee sitä! En aio tappaa Natašaa! toistaa Markovin ääni mutta tällä kertaa metallisena, ilman suuntaa, kaikkialta. Tajuan äänen tulevan heinäsirkkamaisten robottien parvesta, jokainen mikrobotti tuottaa osansa ääniaallosta synkronoituna muiden värähtelyihin.
Mikrobottiparvi aaltoilee, välillä sen osat palaavat yhtenäiseen muotoon, osa taas kääntyilee kuin empien kahden tahdon taistellessa hallinnasta. Parvi haarautuu osiin törmätäkseen taas yhteen, törmäillen seiniin. Olento kirkuu ja huutaa. Robottien nopeus kasvaa. Seinät alkavat murentua parven törmäillessä joka puolelle. Yksikään ei kuitenkaan osu minuun.
– Juokse, Nataša! Rakennus sortuu! kuulen parven surisevan Markovin äänellä. Takanani kuulen Jürgenin huudon: – Älkää jättäkö minua!
Katosta lohkeaa valtava kappale joka putoaa suoraan Jürgenin päälle. Pöly sumentaa näkyvyyden. Kuulen räjähdyksiä syvemmältä tehtaassa.
Saan jalkani liikkeelle. Sortuvien seinien jyrinän saattamana juoksen kohti ulkoilmaa henkeni edestä.
Päivänvaloa! Heittäydyn maahan oviaukon ulkopuolelle. Maa järisee tehtaan sortuessa, ilma on tulvillaan pölyä.
Mikrobottien parvi lentää ulos mustana virtana tunnelin suuaukosta kunnes myös sisäänkäynti romahtaa maan tasalle. Parvi nousee korkeammalle ja hajaantuu osiin. Osaparvet liukuvat erilleen, muodostavat kuvioita. Ymmärrän parven piirtävän taivaalle kirjaimia, Markovin kaunispiirteisellä käsialalla.
Я свободен
До свидания, Наташа
Olen vapaa
Hyvästi, Nataša
