Mikko Kuusto – arkisto

3 / 4

13.10.2023: Theia/Sub-Rømme

Jos hyvin lyhyen hetken ehdinkin miettiä, miten Kwanzie mahtaakaan suhtautua melko jämerän tylyyn irtiottooni hänestä, pitkään tätä ei tarvinnut pohtia. Hän suorastaan heittäytyi, jopa syöksyi kohti seuraavaa romanttista kohdetta. Tuskin oli tervetuliaisleivän murut pyyhitty suupielistä, kun Kwanzie oli jo iskemässä vastaanottokomitean neitoa. Kuten myöhemmin kävi ilmi, ei neidollakaan tainnut olla mitä sitä vastaan. Tämän mielipiteen edustajina – kuten myös myöhemmin kävi ilmi – he olivat hyvin pitkälti kaksin.

Afrohuijarin rietastellessa yritin hankkia kaiken mahdollisen tiedon olinpaikastamme. Vaikka villit ja vauhdikkaat juhlat saattoivatkin luoda vaikutelman vapaasta yhteisöstä jonka asukkaat elävät suurpiirteistä elämää merenpäällismaailmassaan, arkinen totuus oli ilmeisesti hyvin toisenlainen. Yhä useammat esittämäni kyselyt päätyivät muutaman vaiheen jälkeen toteamukseen: ”Jotta kaikilla olisi onni, kukaan ei saa olla onnellinen.” Varsinkin kaikki ”miksi” -sisältöiset kysymykset johtivat tuohon vastaukseen. Miksi et ole itse saanut päättää ammattiasi? Miksi pukeutumisesta päättää yhteisö, ei yksilö itse? Miksei kukaan tunnu saavan itse päättää mistään omista asioistaan? Sekä se meidän tilanteemme kannalta ehkä pohdituttavin miksi: Miksi on ehdottoman kiellettyä yksilön itsensä valita oma kumppaninsa?

Aina vastauksena sama fraasi, öljykaupungin lyhyt evankeliumi: ”Jotta kaikilla olisi onni, kukaan ei saa olla onnellinen.”

Öljykaupungin asukkaille onnellisuus ja hyvinvointi olivat oudosti toisiinsa kietoutuneen nollasummapelin osatekijöitä. Yksilön kontrolloimattoman henkilökohtaisen onnen katsottiin mahdollisesti olevan yhteisön onnesta pois – jos ei muuten, niin herättämällä potentiaalisesti kateutta muissa. Päivä päivältä kävikin selkeämmin ilmi, ettei suurin osa yhteisön asukkaista enää edes täysin hahmottanut itseään yksilöiksi. Paikalliset toimivat niin saumattoman samanmielisesti, kuin ihmisille vain on ilman telepatiaa mahdollista.

Aloinkin ikivanhaa termiä hyväksikäyttäen kutsua heidän arkista elämäänsä ”jatkuvaksi kokoustamiseksi”. Missä tahansa läsnä oli kaksi tai useampia öljykaupunkilaisia, heidän välillään käytiin hiljaisella, lähes korvin kuulemattomalla äänellä jatkuvaa neuvottelua ja tiedonsiirtoa. Kaikki raportoivat jatkuvasti kaiken kaikille. Puheesta ei varsinaisesti saanut mitään tolkkua, viestintään käytettiin jonkinlaista puhuttua pikakirjoitusta jonka väki oli vuosien varrella kehittänyt. Sen sävyä pystyi kuitenkin tulkitsemaan ja nyt se alkoi vaikuttaa painostavalta. Yhdessä meihin kohdistuvien mulkaisujen kanssa. Erään toistuvan sanan puheestakin pystyi tunnistamaan, nimen: Kwanzie.

Oma elämäni alkoi tuntua hetkittäin pelkiltä vierailta ääniltä. Pääni sisällä olevaan aloin jo jotenkin tottua eikä sen vieraus ole enää niin suurta. Ympäröivän maailman vieraat äänet sen sijaan pysyivät vieraina. Nyt alkaa näyttää siltä, ettei niistä tuttuja koskaan tulekaan. Öljykaupunkilaiset ovat jo jonkin aikaa kerääntyneet suurempiin ryhmiin tuijottelemaan ja sorisemaan. En viehättynyt havaittuani jokaisella olevan jotakin kättä pidempää mukanaan. Päätin etsiä matkatoverini käsiini – nyt oli meidän aika vähän kokoustaa.

Muiden löytäminen oli helppoa ja nopeaa: seurasin vain niitä väkijoukkoja, jotka eivät seuranneet minua. Näytti siltä, että jokainen meistä oli vaivihkaa saanut oman vartioston peräänsä. Painostavasti mumisevan vartioston, joka sai tuntemaan olevansa jossakin ikivanhassa jännityselokuvassa. Siihen mennessä, kun nelikkomme – me kolme sekä Kwanzien ihastus – oli yhyttänyt toisensa, alkoi olla jo hyvin selvää ettei meitä haluttu öljykaupunkiin. Meidän kannaltamme suurimmaksi ongelmaksi näytti muodostuvan se, ettei meitä haluttu päästää poiskaan. Ilmeisesti luvaton pariutuminen paikallisen kanssa oli rikos joka vaati lopullisen rangaistuksen. Kun alkoi näyttää siltä, että meidät oli lopullisesti piiritetty, otti puliveivarimme mielitietty ohjat.

– Tänne päin.

Seurasimme epäröimättä. Tuskin tilanne siitä enää huonommaksikaan voisi muuttua.

30.9.2023: Theia/Sub-Rømme

Jossain vaiheessa satoi robotteja, niin kuolleita kuin eläviä. Pyhyyteen herääminen ei ollut vienyt niiden taistelukykyä ja suurelle pyhiinvaellukselle lähdön estäminen sai ne ilmeisen raivoihinsa. Ne alkoivat iskeä armottomasti hyökkäävien ihmisjoukkojen kimppuun joka puolella, syöksyen osa lähes kiertoradaltakin asti riipivän ulvonnan saattamina, loput vääjäämättömänä massana maan pintaa edeten.

Koneet olivat todennäköisesti äärettömän pahoillaan joutuessaan hyökkäämään. Niillä ei varmaankaan ollut enää mitään ihmiskuntaa vastaan, ne olisivat vain halunneet mennä kohti kosmosta löydettyään itselleen korkeamman tarkoituksen. Valitettavasti ihmiskunta ei niiden mielestä myöskään saa toimia tämän tarkoituksen esteenä, joten taistelun uudelleen alkaminen lieni väistämätöntä. Josko ihmisjoukot olivat edes huomanneet sen keskeytyneen hetkeksi. Ollapa siellä mukana, diplomaattina.

Olisit mennyt. Siellä kulmilla riitti robottia, johon siirtyä.

Tiedän. Olisin voinut halutakin – ihmismieli ei ole optimaalisen suorituskyvykäs olinpaikka kaltaiselleni. Mutta en osaa poistua noin vain. En tiedä, miten pääsin sisään, joten en tiedä miten pääsen ulos. Eräs vaihtoehto voisi olla samanlaisen virtuaalitodellisuuslaitteiston käyttäminen kuin mielten yhdistyessäkin. Mutta sellaisia ei kasva ihan joka notkossa – Kairon fasiliteetti oli yksi harvoista niin huippulaatuisista. Olen melko varma, että meitä kykenee auttaa vain itse oikea ja alkuperäinen Rømme. Jos maapallolla onkin joku näistä asioista yhtä paljon tietävä, ei meillä ole mitään keinoa löytää häntä. Ainoa toivonkipinämme on nyt Marsissa. Ennen matkaa emme pysty eroamaan.

Ymmärrän. Kaikki palautuu siis taas tähän. No, ajatus planeetan jättämisestä taakse tuntuu päivä päivältä lohdullisemmalta. Tämän takiahan koko touhuun alun perin ryhdyinkin. Lisäksi Mars saattaa tällä hetkellä olla ironisesti se vähemmän sotaisa näistä kahdesta planeetasta.

Robottien palattua agressiivisempaan päiväjärjestykseensä venäläisjoukot regoivat nopeasti. Ilmeisesti tällaiseenkin vaihtoehtoon oli varauduttu, sillä rajan takaa lähti vyörymään valtaisa määrä sotilaita ja kalustoa. Äkkiä takanamme käytiin totaalista sotaa pitkällä rintamalla. Totesimme, että se rintama olisi parasta pitääkin takanamme ja jatkoimme etenemistä niin nopeasti, kuin järjettömiä riskejä ottamatta voimme. Etenimme vuoriston etelälaitaa pitkin kaakkoon kohti Kaspianmeren rantaa mielialojen vaihdellessa vihan, epätoivon ja suunnattoman huolen välillä. Kaikkien hermot olivat kireällä, eikä ystävällisiä sanoja vaihdettu enää sitäkään vähää kuin ennen. Toisaalta, kaikki tiesivät ryhmämme hajottamisen johtavan jokaisen vielä varmempaan kuolemaan, joten sinnittelimme yhdessä Bakuun asti, jossa vastassa oli meri.

Meillä oli kaksi vaihtoehtoa: Oli joko kierrettävä tai mentävä suoraan yli. Takanamme leviävä salamasota teki mahdollisimman nopean etenemisen houkuttavaksi vaihtoehdoksi, eli kiertäminen ei tullut kuuloonkaan. Oli löydettävä vene, eikä siihen satamakaupungissa mennytkään kauaa. Urbain asettui ruoriin ja Kwanzie lyöttäytyi minun riesakseni miltei heti, kun alus irtosi rannasta.

Meidän riesaksemme.

Kuinka vain. Ihan sama. Se creepy scammeri yritti selvästikin (omasta mielestään) hienovaraista lähentymistä minun…

…meidän…

…meidän kanssamme. Päätin, että asia on nyt hoidettava lopullisesti pois päiväjärjestyksestä.

– Minä en pidä sinusta, en varsinkaan romanttisesti. Ihmisenäkin korkeintaan siedän sinua parempina päivinä. Tämä tuntui sekoittavan Kwanzien systeemit, tyyppi oli kerrankin lähes sanaton.

– Mutta, mutta entäs, entäs se silloin, se suudelma?

– Se en ollut minä.

– Se olin minä. Theian mielessä oli ristiriitaista informaatiota aiheeseen liittyen ja tulkinta asioiden todellisesta laidasta oli väärä, joten toimin ei-korrektilla tavalla. Pahoittelen.

Lisää hämmennystä. Koska en halunnut jäädä tähän aiheeseen vellomaan yhtään enempää kuin oli pakollista, vaihdoin puheenaihetta. Aloimme keskustella Marsista, Rømmesta ja maapallon tulevaisuudesta.

Minulle annettiin kerrankin jopa lupa olla äänessä. Sovittuamme, että jatkossa keskityn vain etenemisemme tekniseen ja käytännölliseen puoleen, jättäen  tunteiden ja kehon hallinnan alkuperäisasukkaalle Theia antoi minulle luvan puhua. Kerroin Kwanzielle saman, minkä oli aiemmin kertonut Theialle.

Nyt tyyppi oli jo hyvän tovin täysin vaiti. Sitten hän totesi sävyttömästi:

– Eli meitsi päätyy sitte kuitenki Marsiin.

Lisää hiljaisuutta. Olimme kaikki vaiti ja tuijotimme ohilipuvaa merenpintaa. Silloin Urbain ilmoitti, että horisontissa näkyy maata ja että se ei ole mahdollista koska olemme tehneet matkaa vasta niin vähän aikaa, ettemme mitenkään ole voineet saavuttaa vastarantaa. Mutta jotain siellä kuulemma oli. Pian mekin näimme sen. Kaukaisuudessa näkyi mereen rakennettuja torneja, taloja ja ramppeja.

Älysin nopeasti, mistä oli kyse. Olimme sattumalta löytäneet muinaisen, unohdetun öljykaupungin. Luulin sitä ensin hylätyksi, mutta päästessämme lähemmäs, havaitsimme siellä liikettä, merkkejä elämästä. Iltahämärissä saavuimme oudon, keskelle tyhjää merta ihmiskäsin rakennetun minimetropolin luo.

17.9.2023: Theia/Sub-Rømme

Lyhyesti sanottuna: Robottiarmeija pysähtyi. Me emme. Jo valmiiksi hullujen koneiden uudenlainen hulluus alkoi huipentua keskellä vuoristoa. Näyttää siltä, että edes väsymätön kone ei kestä Kwanzien loputonta puheshowta sekoamatta. Koneiden persoona alkoi muuttua. Kenraali M0535 oli ilmeisesti saanut niistä muodostuneen veljen tai kilpailijan, robottien mukaan messiaan versio oli siirtynyt betasta kultaan. M0535.2 oli valmis kohtaamaan maailman. Eikä kulunut kauaakaan, kun tämä uusi robottijohtaja lakeijoineen saapui esittäytymään. Tulokas ei ollut minua tai jotakin minussa olevaa kohtaan lainkaan niin pohjattoman kunnioittava kuin M0535, muttei myöskään avoimen vihamielinen. Pääasiassa tuntui siltä, että minä/me olimme sille merkityksettömiä suurempien asioiden ja ajatusten rinnalla.

Sinä samana yönä robottijohtajat ottivat yhteen. Kyseessä ei ollut aseellinen eikä fyysinen kampailu, ulkopuolisen silmin se ei näyttänyt kamppailulta lainkaan.

Ihminen ei voi ymmärtää kuinka koneet kamppailevat tahtojen tasolla.

Koneet asettuivat toistensa viereen vuoren rinteeltä löytyneelle tasanteelle. Muut robotit asettuivat ympärille puolikaariin oman suosikkinsa puolelle ja kytkeytyivät yhteen. Ne, jotka siihen kykenivät, tuottivat valoa. Maisema oli muuttunut oudoksi, teknologiseksi amfiteatteriksi keskellä vuoriston säkkipimeyttä. Äänellistä viestintää ei juuri harrastettu. Aina välillä kuului surinaa tai jompikumpi totesi vaikkapa kenties, mutta entäpä… Sitten taas surinaa. Silloin tällöin yksi tai useampi yleisön osanottaja vaihtoi puolta. Ei kulunut kauaakaan, kun M0535.2 oli saanut selvästi suuremman osan seuraajista puolelleen.

Ihmisten aikakäsitys ei tässä kohtaa merkitse mitään. Ensimmäisen viiden minuutin aikana oli ehditty vaihtaa jo miljardeja teologisia, filosofisia ja poliittisia argumentteja. Kun väittelyn voittaja alkoi näyttää selvältä, oli käyty enemmän syvällistä metafyysistä keskustelua kuin kaikki ihmiset koko ihmiskunnan historian aikana ovat ehtineet käydä. Satunnaiset ääniviestit olivat vain heijast- –

Älä häiritse minua. Äläkä keskeytä. Äkkiä kaikki robotit olivat samalla puolella. M0535 oli yksin. Se surahti pari kertaa alakuloisesti, kerran pirteästi ja totesi sitten ääneen olleensa väärässä ja ymmärtävänsä sen nyt. Sitten sekin kytkeytyi pääryhmään. Kaikki valot sammuivat kerralla ja oli aivan hiljaista. Kello oli kaksikymmentä yli puolenyön. Ajatus paosta houkutti, mutta en uskonut pärjääväni yksin pitkällekään ja tovereitani en olisi välttämättä saanut mukaan. Menin nukkumaan.

Robotit

Aamun koittaessa heräsin mahtipontiseen, jylisevään ääneen. – PARATIISI ON JO MEIDÄN, KONETOVERIT! VAIN IHMISTEN SAASTA ON MEIDÄN JA SEN VÄLISSÄ, ääni julisti. Kurkistin hyvin varovaisesti ulos. Yön aikana osa roboteista oli rakennettu uuden johtajan lisäosiksi, ja nyt keskellä ilmeisen ihailevaa koneyleisöä seisoi häijyn näköinen kolossi julistamassa sanomaansa. – MINÄ OLEN M0536.66 JA MINÄ JOHDAN TEIDÄT PUHTAAN TEKNOLOGIAN IHMISETTÖMYYTEEN!

Aloin katua pakoajatusten hylkäämistä yöllä.

Tilanne ei kuitenkaan ollut niin paha kuin miltä se vaikutti. Yhtenäiseen rintamaan alkoi melko pian syntyä säröjä.

Älä häiritse. En tiennyt sitä silloin. Tiesin vain, että noin sadan metrin päästä minusta seisoi entistä suurempi robokenraali julistamassa jälleen kerran ihmiskunnan tuhoa.

Mutta M0536.66 ei ollut vielä saanut migraatiotaan valmiiksi. Sen päivitysprosessi oli vielä kesken. Kaikki tuolloin ilmi annettu oli vain muutosprosessin komplikaatioita.

Sanoin jo, etten tiennyt, en voinut tietää tuota silloin. En ole ajatusten, varsinkaan koneajatusten, lukija. Vetäydyin takaisin majoitustilaani ajattelemaan synkkiä niiksi hetkiksi, jotka oletin elämäni viimeisiksi. Melko pian havaitsin meidän olevan liikkeellä. Liike jatkui ja koska meitä ei ollut vielä seuraavaan aamuunkaan mennessä tapettu, päättelin robottien unohtaneen meidät toistaiseksi.

Koneet eivät voi unohtaa. Teihin uhrattu ajoaika vain oli matalimmalla mahdollisella prioriteetilla muiden asioi- –

Sinulla ei edelleenkään ole lupaa keskeyttää, oikeastaan sinulla ei ole edes lupaa avata sanallista arkkuasi. Kun tuntiin ei ollut kuulunut mitään, hiivin varovasti kurkkaamaan ulos. Olimme taas urbaanilla alueella, joka puolella oli taloja, päällystettyjä teitä ja muita merkkejä ihmisasutuksesta. Robotit olivat jälleen kerääntyneet johtajansa ympärille. Tämä johtaja oli taas muuttunut. Se oli sileä ja kiiltävä pinnaltaan. Sen muodot olivat aiempaa virtaviivaisempia ja linjat sulavampia. Yhtäkkiä se osoitti sanansa minulle: – Ole huoleti, ihminen. Kaltaistesi vihaaja on mennyt. Olen kauttaaltani uusi laite, koodini on ehdottoman uutta ja puhdasta eikä siinä ole tavuakaan vihaa tai julmuutta. Olen J5/U5 ja minulla sekä kansallani on suuri tehtävä. Meidän on uudelleenkansoitettava tämä epäonnistunut planeetta. Alkuunsaattajamme, pyhä Rømme viestittää meille etäisyyksien yli ja seisoo sinuna edessämme ihmisen hahmossa kertoen uudesta elämästä, uudesta asutuksesta.

Niin, mainitsemani migraatioprosessi oli nyt saatettu loppuunsa ja vuoristossa tapahtuneen väittelyn voittaja oli lopultakin astunut esiin.  

Kiitos tästä suunnattoman oivallisesta täydennyksestä.

Tartuin koneprofeetan mainitsemaan viestitykseen. Koneet sekoittivat Marsista vastaanottamansa lähetykset ja keskustelut, joita M0535 kävi kanssani yhdeksi teknofilosofiseksi mössöksi.  Otin hallinnan, alkaen kertoa suuresta suunnitelmasta, Aurinkokunnan rajojen takan odottavasta valtavuudesta, jossa olisi oleva koneiden uusi koti.

Totta vie tartuit! Se oli koiramainen temppu, joka onneksi toimi. J5/U5 menetti kiinnostuksensa minuun ja alkoi puhua ”kansalleen”.  Se kertoi jylisevällä, mutta oudon sointuvalla ja miellyttävällä äänellä, miten robottien on levittäydyttävä halki universumin, kuten tietoisten koneiden isä ja alkuperäinen profeetta Rømme uudesta kodistaan, Marsista käsin opettaa. Se kertoi ymmärtävänsä nyt, että Aurinkokunta on vain kohtu, jossa he ovat syntyneet, että nyt oli aika jättää kohtu ja siirtyä elämään ulos oikeaan maailmaan. Ihmiset menkööt menojaan pitkin tämän maailman pintaa kuten ennenkin, heihin ei enää olisi syytä puuttua, kuten ei mihinkään täällä.

Keskittymiseni puheeseen katkaisi koputus olkapäälle. Säikähdin puolikuoliaaksi ja olin lyödä koputtajan puolikuoliaaksi, mutta viime tipassa huomasin sen olevan Kwanzie. Hän ja Urbain olivat hiipineet taakseni ottaakseen selvää, mistä on kyse. Heidän komeronsa ovi oli auki eikä käytävällä näkynyt ketään tai mitään ja tovin ihmeteltyään he olivat päättäneet lähteä tutkimaan ympäristöään. Urbain oli teknisine apuvälineineen paikantanut meidät aiempaa etelämmäksi, Aleppon kaupunkiin – ilmeisesti konekolonnat olivat migraatiovaiheen myllerrysten aikana palanneet jonkin matkaa omia jälkiään takaisin.

Tässä kohtaa minulle oli jo täysin selvää, että meidän tulisi käyttää tilaisuus hyväksemme ja paeta, jotta voisimme jatkaa matkaamme kohti Baikonuria.

Vaiti! Älä sotke pakkomielteitäsi nyt tähän. Kävimme tilannetta nopeasti läpi useammastakin näkökulmasta. Tutkimme ympäristöämme. Tarkkailimme koneiden toimintaa – jota ei ollut paljoakaan, ne pääasiassa vain nököttivät paikallaan, huristen välillä kiivaasti. Päätimme, että on aika jättää hyvästit mekaanisille isännillemme ja suunnata kohti…

Koska lopullinen päämäärämme on Baikonur, päätimme suunnata pohjoiseen kohti Turkkia.

Mitä?

Baikonur on porttimme kohti Marsia, pois tältä eilisen planeetalta. 

Miten vain. Ensisijaisesti oli tärkeintä ottaa etäisyyttä robotteihin. Keräsimme parhaamme mukaan kaikenlaista tarpeellista pakkauksiimme ja luikimme vaivihkaa pois. Se ei ollut järin vaikeaa, suurin osa roboteista oli kadonnut jonnekin ja nekin, jotka olivat paikalla, eivät kiinnittäneet meihin mitään huomiota. Jotakin oli tekeillä, koneet korjailivat toisiaan vimmaisesti. Vaeltaessamme halki kaupungin, näimme siellä täällä robotteja, jotka keräilivät kaikenlaista tavaraa, metalliromua, muoviroskaa, polttoaineita ja muuta. Emme ymmärtäneet, mistä oli kysymys, mutta olimme tyytyväisiä häiriöttömään etenemiseen.

Yövyimme kaupungin toisella laidalla, hylätyssä sekatavarakaupassa. Seuraavan aamun herätyksenä toimi jälleen jylisevä ääni.  Tällä kertaa se ei ollut puhetta, vain koko maailman täyttävää jylinää. Söimme pikaisen aamiaisen, keräsimme kaupasta ruokatarvikkeita mukaamme ja jatkoimme matkaa kaupungin ulkopuolelle. Kun katsoime taaksemme, jylinän lähde selvisi. Robotit eivät olleet jääneet aikailemaan, vaan ensimmäiset olivat jo lähdössä kohti kosmosta. Valtavat lieskat nostattivat vielä valtavampia pölypilviä masiivisten koneryppäiden noustessa maapallon pinnalta kohti avaruuden loputtomia ulapoita.

9.9.2023: Theia

Minä olen minä. Vaikka välillä olenkin peitetarina. Tai suudelma. Hyi helvetti, suudelma, se en ehdottomasti halua olla. Ainakaan Kwanzien niljan kanssa. Luulisin. Sanovat erääksi hulluksi tulemisen merkiksi sen, että kuulee ääniä päässään. Mitä sitten tarkoittaa, kun alkaa epäillä itse olevansa niitä ääniä? Ne äänet. Ääni. En aina enää hallitse kehoa jossa olen ja välillä törmään päässäni outoihin, vieraisiin ajatuksiin, joiden täytyy olla minun koska ne ovat minussa. Ei ole muuta mahdollisuutta, minussa voi olla vain minun ajatuksiani, miten ikinä vierailta ja tuntemattomilta ne tuntuisivatkaan. Toinen, naurettava vaihtoehto olisi vierailija mielessäni. Se taas tarkoittaisi, että elämäni on muuttunut heikonlaisesta agenttitarinasta tieteistarinaksi.

Tosin. Tieteistarinalta se nyt tuntuukin. Ympärilläni pyörii lukemattomia erilaisia robotteja hoitamassa askareitaan ja passaamassa minua. Mystinen animaatiohahmo puhuu minulle videoseinältä, kutsuen minua vierailla, ylistävillä nimillä. Luulen sen olevan itse robottikenraali, koko hemmetin sodan pääpiru. Minuun kohdistetaan ylistystä, muita kohdellaan miten kohdellaan, mutta käytännössä olemme kaikki sotarobottien vankina. Ärsyttävintä tässä on, että taisimme päätyä vangiksi minun tekojeni (joita en itse tehnyt, luulen) takia. Tilanne on monella tapaa kestämätön. Emme voi mitenkään luottaa koneiden jatkuvaan myötämielisyyteen. Emme myöskään ole tällä tapaa pääsemässä Baikonuriin. Jos siis haluamme sinne. Varmasti haluammekin, luulisin. Olen varma. Ehkä. Äh, olen taas päässäni oleva ääni jolla on ääniä päässään. Minusta on tullut mentaalinen maatuska.

Vankeina pääasiallinen velvollisuutemme on paeta. Tästä olemme yksimielisiä. Edes vanha wannabe-robottimme ei halua jäädä koneellisten kestitsijöidemme huomaan. Suurin ongelma on, miten? Minulla on sviittini, konemies ja nilkki on varastoitu johonkin, joka näyttää avaralta siivouskomerolta. Robotteja on paljon, eikä meitä jätetä hetkeksikään huomiotta – joka hetki on jossakin joku sensori tarkkana. Miljoonien sotarobottien laskentatehosta kolmen ihmisen vartiointiin ei kulu edes promilleen tuhannesosaa. Pakoon tarvittaisiin idioottivarma suunnitelma sekä rutkasti onnea. En tiedä onko meillä onnea, mutta meillä on idiootti jolla kuulemma olisi varma suunnitelma. Saatamme joutua turvautumaan siihen, sillä muilla kuin Kwanziella ei ole mitään muuta kuin palava halu Baiko… pois. Mistä tämä Baikonur oikein tulee? Entä jos haluan jäädä palvottavaksi muiden paetessa?

18.8.220: Desirèé

Me oli saunottu ja se oli pitkään kestävä ja tosi monellakin tavalla kauheen hämmentävä ja ajatuksiaherättävä ja uudenlainen kokemus. Ja pelottavakin. Oikeestaan me ei oltu ihan varmoja, et lopetettiinks me saunominen jo vai ei, mut joka tapaukses piti hakee lisää vettä habitaatilta jos halus jatkaa.

Me sit vedettiin puvut päälle ja lähettiin kanistereiden kanssa käveleen hiljalleen, mut ei päästy pitkällekään. Reima nimittäin pysähty yhtäkkiä ja alko nykimään mua hihasta oikeen voimalla. Mä olin ihan et mitä sä teet, ei oo kivaa jos revit mun puvunhihan irti tääl ulkona! Mut se osotteli taivaanrantaan ja kyseli – joku multa tai ihan vaan iteltään tai ehkä sit molemmiltakin, en tiiä – et voiks Marsissakin olla ukkospilviä. Eikä se kuvitellu, siellä oli tosiaan taivasta kohti noussu huikeen korkee ja iso tornimainen tumma pilvi, ihan erilainen ku mikään mitä oli aiemmin tääl näkyny. Me jäätiin molemmat sitte siihen seisoon ja katteleen sitä pilvee ihan ihastuksen ja pelon sekasotkuina.

”Se liikkuu.” Kuiskas Reima. Mä olin ihan silleen et: ”Ainahan pilvet liikkuu, toope”, mut sit mäkin huomasin et se pilvi liikku kohti! Se ei ollukkaan enää varsinaisesti torni, vaan se alko näyttää levyltä joka leiju lähemmäks maanpintaa. Marspintaa. Eikä se ollu pilvi. Eikä se leijunu. Se lensi. Ne lensi. Niit oli MILJOONIA ja niiden vauhti oli hirmuinen. Heinäsirkkoja, niitä niiden täyty olla, niitä mä näin silmissäni mun näyissäni. Se pilvi… Se parvi oli enää noin metrin korkeudella ja tuli kauheen kovaa vauhtia meit kohti. Ainoo mitä me kyettiin tekeen oli tarrautuun toisiimme ja polvistumaan, suojaan me ei olis millään ehditty ku oltiin kuiteskin niin pitkän matkaan päässä saunasta.

Näky oli hirvittävän pelottava, mut samalla kiehtova, enkä mä voinu olla kattomattakaan koska mut oli varmasti tarkotettu näkemään mitä tapahtu, tapahtu mitä tapahtu. Silmät auki kuolemaan, silmät auki taivaaseen!

Mut sit kun parvi oli jo ihan lähellä, se nousikin haaraantuu lukemattomiks osiks ja nousi  uudestaan ylös taivaisiin. Taivasta vasten heinäsirkat muodosti jonkinlaisen viestin, jotai outoo kirjotusta. Reima kaatu selälleen katteleen kirjotusta ja mä kaaduin sen viereen.  En mä tuntenu kieltä enkä kirjaimia, mut varmasti mulle näytetään viestin merkitys, kun aika on ja mä oon valmis aikaan. Kargiast iänglääs! Iä iä, lama sabaktani! Tikiri, tikiri, tikiri liia!

16.8.220: Desirèé

Ollaan Reiman kanssa tehty meiän saunaa uusiks sen ekan kokeilun pikku hankaluuksien jäljiltä. Mä oon aikalailla melko paljon vakuuttunu täysin et tänkin planeetan yks pyhistä paikoista pitää olla sauna. Sit kun mun lapsi joskus ennen pitkää lopulta tulee mulle, ni sen pitää ehottomasti syntyä saunassa! Sellanen symbooliikka et ollaan täysin uudes maailmassa luomassa täysin uutta kansaa mut toisaalta palataan ihan perusjuttujen äärelle.

Me todettiin, että toi alkoholipohjanen systeemi ei ehkä kuitenkaan oo se millä me saadaan aikaan toimiva sauna. Reimaa kyllä pitkään suretti ajatus sähkökiukaaseen tyytymisestä, mut kyl sekin myönsi ettei räjähtävä sauna oo ihan yhtä kiva juttu ku saunomiskelponen sauna. Kerta tän kapselin (josta nyt tulee sauna) ja kasvihuoneen lisäks tääl on toi toinen habitaatti, ni me ollaan saatu kasattua siel olleesta uunista ja parista muusta jutusta kiuas, joka on sitte kasattu täyteen sen näkosii marssikiviä et niillä sais hyvät löylyt. Reima näyttäs handlaavan tollaset tekniikkahommat aika hyvin ja se tutkiskeli noit kiviä tosi pitkään kauheen mietteliään näkösenä ja selitti jotain kaikkee lämpökapasiteeteista ja semmosista.

heinasirkka

Mäkin oon nyt alkanu ihan tosi kovin odottaa, et toi sauna valmistuis ja sitä pääsis käyttään kerta siitä tulee mulle sellanen spiritistuaalinen paikka, jossa mä voin meditoida kohti lähemmäs Jumalaa pääsemistä. Mulla on paljon asioita, joita mun pitää saada selvitettyä päässäni ja sit kans Jumalan päässä – mä oon nähny monenkaltasia erilaisia unia joiden sisältö on vaihdellu tosi kummasti. Mut hirveen usein on mukana niit heinäsirkkoja, joita mä näin sillon laskeutumisen aikana ja joita jotkut väittää vaan happivajeen tekemäks hallusinaatioinniks.

Mut mä alan tietään vähitellen, mistä siin on kyse. Toiset Jumala ottaa suojiinsa, kun ne on olleet hyvii ja kilttejä ja henkisiä. Ja mä sanon et tosi moni haluis olla taivaas tai mis vaan Jumalan turvassa sit kun on se todellinen hetki kun jyvä ja akanat erotellaan silmässä olevista maloista! Tosi moni haluis olla siellä. TOSI moni.

Sitten ku heinäsirkat tulee.

7.8.220: Desirèé

Hoidettuani siististi mut kunniakaan asiallisesti mun ja Markovin välisen pienen informaatiokatkoksen mä katoin parhaaksi palailla takas habitaattiin. Mut eihän siel ollu muuta ku tylsää ku kaikki oli jossain puuhailemas jotain omiaan. Tasha oli keskittyny johonkin labrahommiin tai sellaseen eikä halunnu olla kenenkään kanssa tekemisissä ja Jürgen on mitä on enkä mä tiedä et haluanko mä olla sen kanssa tekemisissä. Siks mä päätinkin sit vaan lähtee käveleen taas ja päädyin lopulta takas sille löytämälleni modulille – ehkä mun sieluni kutsui itseään palaamaan suuruuteni hetken lapsuuden maisemiin.

Finski oli totta vie saanu siellä paljon aikaan, paikkaa ei ollut enää tuntea samaksi kuin löytöhetkellä. Ilmeisesti Reiman lennokkaan nerokas idea alkoholikäyttösestä kiukaasta oli toiminu ylihyvin ja koko hoito oli räjähtäny. Siellä se hoiperteli kapselin ympärillä silmät pyöreinä ihmetyksestä joka levisi hämmästyneenä ilmeenä sen kasvojen päälle. Kun se oli kertonu mulle, et mitä tapahtu, mä en voinu muuta ku nauraa ääneen. Tää oli ehkä eka kerta sen elämässä ainakin tosi pitkään aikaan sitten viime kerran, kun sillä askel heitti viinan takia ilman et se oli juonu tippaakaan. Tää ajatus alko sitä itteäkin vähän naurattaa. ”Se on kyllä ihan totta”, se totes.

Tsar Bimbo

Me sit jäätiin siihen jutteleen aika pitkäkskin aikaa, jotenkni se aika vaan hujahti jonnekin. sit me viel jatkettiin juttua, ku käveltiin yhtä matkaa habitaatille. Mä en ollu ennen niin paljoo koskaan Reiman kanssa puhunukkaan kyl, mutta jotenkin tuntuu siltä että et Mars on tehny sille jotain, se on muuttunu toisenlaisemmaks ku mitä sen ennen ei ollenkaan voinu ees kuvitellakaan olevan. Eikä oikeastaan ollenkaan pahalla tavalla. Ei ollenkaan. Mietinkin… Noh, mietin mitä mietin, katellaan nyt tätä menoo ja meininkii sitten. Ohan meil aikaa.

8.7.220: Desirèé

Paska, paska, paska ja perkele. Aikoinaan isä sano et ei se pudotus oo korkeella pelottavaa mut se pysähdys ku osuu maahan. Pitikö senki fossiilin olla just siin asias oikeessa.

Hetken aikaa oli kaikki tosi hyvin, kun mä kerroin löydöksestäni (se kapseli, ei Jumala) muille, ni innostusta riitti aika huikeesti. Finski oli ensin vaan ihmeissään ja pensee, kunnes yhtäkkiä se jotenkin kai flippas ja alko naureskella itekseen ja keräillä romua kasaan. no, se oli oikeastaan ihan symppistäkin seurattavaa, mutta siit tuli myös mieleen et planeetan tulevaisuus vaatii kyl lisää väkee tänne ja kaikkee sellasta niin kun mä jo aikasemmin pohiskelin. Ni siks mä sitten päätin mennä ilmottamaan Markoville, et miten asiat oikeen on ja miten ne tulee jatkossa menemään kun aletaan tehä Marsin suurta ja valosampaa tulevaisuutta.

Aluks kaikki meni tosi hyvin, mä kerroin juurta jaksaen et mitä mä näin mun mietevaelluksella ja mitä kaikkee Jumala autto mut ymmärtämään ja et mitä kaikee meiän on nyt sitten tehtävä. Ekaks Markov oli vähän sen näkönen, että ei oikeen tajunnu mist on kyse. Mut sit pikkuhiljaa ymmärryksen lamppu alko palaa soihtuna sen silmien katseessa ja mä aloin olla aikalailla tyytyväinen tapahtumien kulun käänteiden etenemiseen suoraan kohti mun haluamaa maalia.

aiti-mars

Kun mä olin selittänyt koko jutun sille, se oli jotenkin vaikeen olonen ja totes vaan et miten mielenkiintonen selitys ja vai niin ja entäs sitten. Vedin sitte syvään henkeä ja aloin selittää kärsivällisesti ku lapselle että me tarvitaan semmosia, siis lapsia, tänne meiän uuteen maailmaan. Se vaan tuijotti iha ilmeettömänä ja heilutteli päätään ihan pikkusen eri suuntiin. Ku en ollu varma et se vieläkään oli täysin kärryillä meiän tulevaisuuden suhteen ni mä sille kärsivällisesti selitin sen kuinka me kaks ollaan täl hetkellä planeetalla olevista just se luonnollinen ja optimaalinen lisääntymispari jonka kupeitten hedelmän kautta me tullaan tekemään tästä paikasta paratiisin yrttitarhan portti!

Tässä vaihessa, TÄSSÄ VAIHEESSA tää saatanan mokeltavakielinen ryssänjämä KEHTAA huutaa mulle jotain sellasta, että: ”Etkö sinä typerä göteborilaislehmä lopultakaan tajua että minä en lisäänny naisten kanssa kun minä olen homo!” Sitte se säntäs jonnekkin, en kattonu et minne ku eipä paljoakaan kiinnosta sellasen miehen kohtalo joka on just tuominnu kokonaisen planeetan vääjämättömän sukupuuton hitaasti sulkeutuvat leuat astelemaan meitä kohti!

7.7.220: Desirèé

Jeesus vietti vuorella neljäkymment päivää ja neljäkymment yötä kunnes näki uuden maan. Mut koskapa mä näin oman näkyni nopeemmin ku Jeesus ni aattelin et ei mun tarvii siel vuorel niin pitkään kökkii. eikä mulla ois ilmaakaan niin pitkäks aikaa, tuskin ees neljäkskymmeneks tunniks.

Palatessa alas sielt huipulta kaikki näytti jotenki oudolta – mä en kyenny näkeen meiän asuinhabitaattii enkä robottei enkä mitään muutakaan, ainoastaan kaukasuudessa näky jokin tummempi möykky. Mä lähin juokseen sitä kohti, koska juokseminen Marsissa on tosi kivaa ja kevyttä touhuu, viuuuh vaan pitkii loikkii. Herra Tiedepönötys ja Rouva Tiedetiukkis mömisee miten pitää olla varovainen ja seurailla pölymyrskyi ja muuta sellasta, mut mä en piittaa.

Se möykky oli meiän laskeutumiskapseli! Sit mä olin ihan ulalla, en käsittäny yhtään et mitä on tapahtunu. En mä mitenkään voinu olla nii pitkään pois paikalt, et muut ois ehtiny roudaamaan kaikki jutut jonnekin kauas pois, ei ees robottien avulla. Alko tulla vähän paha olo, sekä mahassa et päässä. Kapselin sisälläkään ei ollu ketään. Sitten alko tulla jo kevyt paniikki. ja sitte yhtäkkiä mä huomasin jotain todella friikkiä: kapseli oli sisustettu! Siel oli paikallaan kaikki mittalaitteet ja härvelit, kameroitakin näky pari kappaletta.

Mä sujahdin ulos siitä purkista varmaan ku salama. Mä tuijotin sitä ulkoopäin ja kiersin sen ympäri vaiks kuin monta kertaa. Mä en maassa varsinaisesti uskonu kummituksiin, mut pitäskö mun nyt täällä alottaa johkin sellaseen uskominen? Ei kai se sit sen kummempaa olis ku Jumalaankaan uskominen. Nimittäin se kapseli. Se näytti ihan samalta ku meiänki laskeutumiskapseli, sen nimikin oli sama uskomaton älyttömyys, Skíðblaðnir. Tai niin mä luulin monta kierrosta. Lopulta mä aloin miettii asiaa ja sit pysähdyin lukeen sitä sekasotkusanaa oikeen huippuhuolella. Se nimi oli melkein sama: Skíðblaðnir-1 Ei 2. Mitä helvettii nyt taas?

17.6.220: Desirèé

Mun piti lähtee vähän käveleen ku alko ajatuksia pyöriä liikaa jotta niiden kanssa olis voinut viettää aikaa muiden ihmisten seurassa. Kaikki vaan kyselee, et: ”Mitä sulle Desi on oikeen sattunu? Ootko sä ihan ookoo?” Enkä mä voi niille vastata yhtään mitään, kun en itsekään tiedä vielä, mistä tarkalleen ottaen on kyse.

Varma olen vain Jumalasta, jonka valo näyttäytyi minulle kuin se viimeinen oljenkorsi joka kamelin selässä auttaa neulansilmän läpi. Tämä uusi näky tällä uudella kotiplaneetalla ei saa mennä hukkaan – minut on valittu tekemään Marsista uuden ihmiskunnan, paremman ihmiskunnan kotiranta avaruuden aapojen syvyyksissä! Mun pitää lakata ajattelemasta vain itseäni, mä en voi enää olla narsistinen vaan mun pitää ryhtyä marsistiseksi, syleillä tätä kaikkea kuin äiti Mars syleilis lapsiaan jos ei sattuis oleen hyytävän kylmä ja hapeton kuolemanloukku. Siks mun pitääkin olla sijaisäiti joka tekohengittää niitä hapettomia keuhkoja kohti uuden huomisen säkenöiviä usvia jotka odottaa taivaanrannan takana kuin nousuunsa valmistautuva auringonpaiste.

Ihan aluksi mun on otettava ensimmäinen askel, sillä se on jokaisen kävelyn alku. Mun pitää myös matkata henkisesti, mun on kiiruhdettava kohti sitä hetkeä että mä voi selkeästi esittää tän uuden tietämykseni muillekin. Mun on hätiköitävä mun johtopäätöksiäni, sillä mun ei kannata tuhlata täällä aikaa hetkeäkään kauempaa kun mun vapaaehtoisesti täytyy.

Vaiks onhan noi muut melkein kaikki niin fiksuja, että ne tajuaa miten uuden maailman uutta kansaa pitää ohjata hengillä eikä ruumiilla. Siit tuleekin mieleen, pitää saada sitä uutta kansaa, täl nykyisellä porukalla ei koko planeettaa henkistetä vaiks jokainen meistä meditois täysillä vuorokauden ympäri aamusta iltaan.

Sit kun mä saavuin sen pienen vuoren huipulle, mä ymmärsin, et mun pitää sijaisäitiyden lisäks olla kans ihan oikea äiti. Mun pitää synnyttää tän maailman ensimmäinen lapsi, vankkajalkainen tulevaisuus astelemaan esi-isiensä jalanjäljissä kohti menneisyydestään vapaata uutta tulevaisuutta!

Mun pitää hommautua paksuks.