Mikko Kuusto – arkisto

Nyt alkaa olla ihqut aika vitun vähissä. Mä oon ensinnäkin totaalisen kyllästynyt niihin hiton tehtäviin, tai oikeestaan ”viikon nolausoperaatioihin”, kuten mä oo alkanu niitä kutsua. Tää kananmunaralli oli intiimivahinkoineen jo sillai kaikki rajat ylittävä inhotus. Onneks kukaan muukaan ei enää tanssi Firman pillin mukaan. Sellast yllättävää yhteishenkimäistä fiilistä tulee, kun kaikil on sama yhteinen vihollinen.

Tottakai sit just kun oli saatu kunnon lakko aikaan, ni käy hölmösti. Valot alko vilkkumaan ja kauhee tuuttaus tulee et: ”SÄTEILYVAARA! SÄTEILYVAARA!” No mehän pysyttiin lujina, kerta on aika tasan opittu nää Firman kikkakolmoset millä meit huiataan tekeen kaikkee ylimäärästä hupii katsojille. Tosin tää sit olikin ihan OIKEE hälytys ja kaikista mahollisista sit ilmeisesti Reima hokas mis mennään. Yhtäkkii ovesta leiahtaa avaruuspukuhemmo sisään, näyttää lappua jos lukee et ”Tämä häly on totta!” ja alkaa viittoo ovel päin. Mä ponnahin saman tien säteilysuojaan sonnustautumaan kans avaruuspukuun, kerta treeneis ennen lähtöö hakattiin päähän sitä, kuin pitää säteilyn tullessa ehottomasti olla sekä suojas puvussa että suojas säteilysuojas.

Sit ku puku oli päällä, mä älysin et ei ne muut oikeen kyl osaa leiuu ku ne ei treenannu sitä ollenkaan niin paljoo kun mä sillon alkumatkasta. Ne tykkäs vaan lojuu soffaan köytettynä ja nauraa mua. Finski tuliki sit jo ovella vastaan ja tönäs yhen tyypin suojaan ku mä lähin hakeen seuraavaa. Me saatiin kaikki sisään just kun tappava hiljasuus alko. Sillai meille opetettiin: Et jos sä oot ilman suojaa kun hälytys vaikenee eikä loppuun oo tullu ”vaara ohi” -merkkiä ni se hiljasuus on sitte tappava.

Me istuttiin kylki kyljes ja kusi sukas, ilmeet olis varmaan ollu näkemisen arvosia – jos kypärävisiirin läpi ois jotai nähny. Ja sit kaikki vissiin alko laskee samoihin aikoihin, joku oikeen sillai sormen kans sohimal. Meit oli nimittäin siel suojassa VIIS!

Sit hälytettiin et vaara oli ohi ja eka meist lähti ulos ku ohjus ja löi oven kii perässään. Vaiks ei se kyl ollu yks meist koska kaikki meist on täällä, niinku kävi ilmi kypäriä riisuessa. Se oli Joku ja se telkes meiät säteilysuojaan.

Jotenkin tää kaikki on just nyt täs viime aikoina alkanu tuntua niin käsittämättömän halvalta. Ku meiän pitäis olla täällä matkustamas ja tekemäs viikottaisii juttui mitä käsketään mut sit eräät vaan sooloilee eikä tee sääntöjen mukaan!

Totta kai MÄKIN saisin ihan älysti huomioo itelleni jos MÄ ravaisin tääl ees taas tissisilläni kamerast kameraan. Mut sit tietty, mullahan ON viel esim. itsekunnioitusta jäljellä enkä oo valmis niinku ihan mihin vaan niinku ihan minkä vaan takii. Vaiks eihän Tasha tavallaan oo ainoo epäreilusti toimia täs, teeveeyhtiökin vois olla kuvaamatta sen juttui kerta se ei noudata niiden sääntöi!! MÄ oon tehny niinku käsketään, mut kiinnittääks kukaan siihen huomioo, kysyn vaan. Ei kiinnitä. Ja MÄ oon kuitenkin se joka onnistu estään et se hulluks tullu poppaeukko ei polttanu koko saablars alusta riehuessaan! Ei oo ees kiittäny kukaan.

Positiivist täs on tietty ollu se et Reimaa ei oo kauheesti näkyny, sitä loputonta tuijotteluu ja huokailuu ei ois enää kauheesti jaksanukkaa. Tiiä sit et kumpaa se enemmän kaipaa, haavetashaansa vai vanhaa kännirevohkaansa. Säälittävää yhtä kaikki. Ei paljoo harmittais, jos sen vaieri katkeis seuraavalla kerralla.

Mut tällasen porukan kans täällä sit pitäis hengaa jotenki järkevästi. Yks juopporaasu roikkuu nurkissa ku jätkärräkä, toinen saa jonku ihme (varmaan etukäteen suunnitellun) heimosoturikohtauksen ja maalaa ittensä intiaanipäällikoks ja haukkuu kaiken mahollisen. Markov ois kai se niinku normaalein näist mun lisäks. Mut on sekin kyl aika outo. Se siis käyttäytyy yleensä normaalisti, mut sit se tekee jatkuvasti muistiinpanoi muka salaa. Joku ihme kirjotusmaanikko koko tyyppi ku sithän se kans kirjottaa niit ihan saatanan paskoi runoi.

Vaan on täs viel aikaa. Kyl maailma tän matkan aikana ehtii oppii et kuka ja mikä mä oikeesti oon ja alkaan rakastaan mua ihan tosissaan. Siin jää tollaset huomioprostatuoidut nuoleen sit näppejään.

Mä tykkään tästä. Tää on niin mun juttu. Siis tällanen avaruusmatkailu. Koska, le’ts face it, maapallo tavallaan alko olla niiin nähty juttu. Vaiks enhän mä kyl siel ehtiny sillai suurta mainetta ja julkisuuttakaan saavuttaa kun mulla oli tavote, mut ehkä se tavallaan oikeestaan johtu just siitä et siel on niinku niin pienet piirit. Vaiks sit samalla ihan liian isot. Et ei pääse sillai erottuun ku mun kaltasen persoonan pitäis päästä erottuun. Koska kuitenki tällaseks räiskyvän näkyväks persoonallisuudeks mä oon myös aika sellanen herkkä kukkanen.

Mulle alkumatka oli erityisesti tosi hienoo ku mä pystyin leiuun ku keiu tääl aluksessa painottomana. Tietty noi muutkin pysty leijjuun, mut ei tietty yhtä ihanasti kun mä. Nyt sitte just eilen tai edellispäivänä, en oo ihan varma kun tääl meinaa ain välil mennä ihan sekasin päivät ja vuorokaudenajat, ne laitto meille painon takas jollain ihme heilurilla kuulemma. Mä toivon, et teeveefirma sa iihan tosi paljon talteen matskuu mun leiumisesta. Paitsi sitä tyhmää kilpa-juoksu-leiumista ei kyl olis tarvinnu ottaa filmille kerta mä varmaan näytin ihan joltai ilmapallolehmältä.

Mä oon kyl tähän alukseen vähän pettyny. Tai niinku ku tää on sillai ihan yhtä pieni ku se harjottelutilakin. Joteski mä kuvittelin, et se ois vaan niinku harjotuksen vuoks ollu tosi pieni et totuttaisiin toisiimme sillai tosi pal paremmin ku muuten ehkä ei. Mut eihän tää nyt sillai mikään ongelma mulle oo et mähän kyl aina tuun toimeen kaikkien kans ja tääl varsinki ku melkeen kaikki on tosi ihqui ja mähän oon kans tositosi ihquu.