Lyhyesti sanottuna: Robottiarmeija pysähtyi. Me emme. Jo valmiiksi hullujen koneiden uudenlainen hulluus alkoi huipentua keskellä vuoristoa. Näyttää siltä, että edes väsymätön kone ei kestä Kwanzien loputonta puheshowta sekoamatta. Koneiden persoona alkoi muuttua. Kenraali M0535 oli ilmeisesti saanut niistä muodostuneen veljen tai kilpailijan, robottien mukaan messiaan versio oli siirtynyt betasta kultaan. M0535.2 oli valmis kohtaamaan maailman. Eikä kulunut kauaakaan, kun tämä uusi robottijohtaja lakeijoineen saapui esittäytymään. Tulokas ei ollut minua tai jotakin minussa olevaa kohtaan lainkaan niin pohjattoman kunnioittava kuin M0535, muttei myöskään avoimen vihamielinen. Pääasiassa tuntui siltä, että minä/me olimme sille merkityksettömiä suurempien asioiden ja ajatusten rinnalla.
Sinä samana yönä robottijohtajat ottivat yhteen. Kyseessä ei ollut aseellinen eikä fyysinen kampailu, ulkopuolisen silmin se ei näyttänyt kamppailulta lainkaan.
Ihminen ei voi ymmärtää kuinka koneet kamppailevat tahtojen tasolla.
Koneet asettuivat toistensa viereen vuoren rinteeltä löytyneelle tasanteelle. Muut robotit asettuivat ympärille puolikaariin oman suosikkinsa puolelle ja kytkeytyivät yhteen. Ne, jotka siihen kykenivät, tuottivat valoa. Maisema oli muuttunut oudoksi, teknologiseksi amfiteatteriksi keskellä vuoriston säkkipimeyttä. Äänellistä viestintää ei juuri harrastettu. Aina välillä kuului surinaa tai jompikumpi totesi vaikkapa kenties, mutta entäpä… Sitten taas surinaa. Silloin tällöin yksi tai useampi yleisön osanottaja vaihtoi puolta. Ei kulunut kauaakaan, kun M0535.2 oli saanut selvästi suuremman osan seuraajista puolelleen.
Ihmisten aikakäsitys ei tässä kohtaa merkitse mitään. Ensimmäisen viiden minuutin aikana oli ehditty vaihtaa jo miljardeja teologisia, filosofisia ja poliittisia argumentteja. Kun väittelyn voittaja alkoi näyttää selvältä, oli käyty enemmän syvällistä metafyysistä keskustelua kuin kaikki ihmiset koko ihmiskunnan historian aikana ovat ehtineet käydä. Satunnaiset ääniviestit olivat vain heijast- –
Älä häiritse minua. Äläkä keskeytä. Äkkiä kaikki robotit olivat samalla puolella. M0535 oli yksin. Se surahti pari kertaa alakuloisesti, kerran pirteästi ja totesi sitten ääneen olleensa väärässä ja ymmärtävänsä sen nyt. Sitten sekin kytkeytyi pääryhmään. Kaikki valot sammuivat kerralla ja oli aivan hiljaista. Kello oli kaksikymmentä yli puolenyön. Ajatus paosta houkutti, mutta en uskonut pärjääväni yksin pitkällekään ja tovereitani en olisi välttämättä saanut mukaan. Menin nukkumaan.
Aamun koittaessa heräsin mahtipontiseen, jylisevään ääneen. – PARATIISI ON JO MEIDÄN, KONETOVERIT! VAIN IHMISTEN SAASTA ON MEIDÄN JA SEN VÄLISSÄ, ääni julisti. Kurkistin hyvin varovaisesti ulos. Yön aikana osa roboteista oli rakennettu uuden johtajan lisäosiksi, ja nyt keskellä ilmeisen ihailevaa koneyleisöä seisoi häijyn näköinen kolossi julistamassa sanomaansa. – MINÄ OLEN M0536.66 JA MINÄ JOHDAN TEIDÄT PUHTAAN TEKNOLOGIAN IHMISETTÖMYYTEEN!
Aloin katua pakoajatusten hylkäämistä yöllä.
Tilanne ei kuitenkaan ollut niin paha kuin miltä se vaikutti. Yhtenäiseen rintamaan alkoi melko pian syntyä säröjä.
Älä häiritse. En tiennyt sitä silloin. Tiesin vain, että noin sadan metrin päästä minusta seisoi entistä suurempi robokenraali julistamassa jälleen kerran ihmiskunnan tuhoa.
Mutta M0536.66 ei ollut vielä saanut migraatiotaan valmiiksi. Sen päivitysprosessi oli vielä kesken. Kaikki tuolloin ilmi annettu oli vain muutosprosessin komplikaatioita.
Sanoin jo, etten tiennyt, en voinut tietää tuota silloin. En ole ajatusten, varsinkaan koneajatusten, lukija. Vetäydyin takaisin majoitustilaani ajattelemaan synkkiä niiksi hetkiksi, jotka oletin elämäni viimeisiksi. Melko pian havaitsin meidän olevan liikkeellä. Liike jatkui ja koska meitä ei ollut vielä seuraavaan aamuunkaan mennessä tapettu, päättelin robottien unohtaneen meidät toistaiseksi.
Koneet eivät voi unohtaa. Teihin uhrattu ajoaika vain oli matalimmalla mahdollisella prioriteetilla muiden asioi- –
Sinulla ei edelleenkään ole lupaa keskeyttää, oikeastaan sinulla ei ole edes lupaa avata sanallista arkkuasi. Kun tuntiin ei ollut kuulunut mitään, hiivin varovasti kurkkaamaan ulos. Olimme taas urbaanilla alueella, joka puolella oli taloja, päällystettyjä teitä ja muita merkkejä ihmisasutuksesta. Robotit olivat jälleen kerääntyneet johtajansa ympärille. Tämä johtaja oli taas muuttunut. Se oli sileä ja kiiltävä pinnaltaan. Sen muodot olivat aiempaa virtaviivaisempia ja linjat sulavampia. Yhtäkkiä se osoitti sanansa minulle: – Ole huoleti, ihminen. Kaltaistesi vihaaja on mennyt. Olen kauttaaltani uusi laite, koodini on ehdottoman uutta ja puhdasta eikä siinä ole tavuakaan vihaa tai julmuutta. Olen J5/U5 ja minulla sekä kansallani on suuri tehtävä. Meidän on uudelleenkansoitettava tämä epäonnistunut planeetta. Alkuunsaattajamme, pyhä Rømme viestittää meille etäisyyksien yli ja seisoo sinuna edessämme ihmisen hahmossa kertoen uudesta elämästä, uudesta asutuksesta.
Niin, mainitsemani migraatioprosessi oli nyt saatettu loppuunsa ja vuoristossa tapahtuneen väittelyn voittaja oli lopultakin astunut esiin.
Kiitos tästä suunnattoman oivallisesta täydennyksestä.
Tartuin koneprofeetan mainitsemaan viestitykseen. Koneet sekoittivat Marsista vastaanottamansa lähetykset ja keskustelut, joita M0535 kävi kanssani yhdeksi teknofilosofiseksi mössöksi. Otin hallinnan, alkaen kertoa suuresta suunnitelmasta, Aurinkokunnan rajojen takan odottavasta valtavuudesta, jossa olisi oleva koneiden uusi koti.
Totta vie tartuit! Se oli koiramainen temppu, joka onneksi toimi. J5/U5 menetti kiinnostuksensa minuun ja alkoi puhua ”kansalleen”. Se kertoi jylisevällä, mutta oudon sointuvalla ja miellyttävällä äänellä, miten robottien on levittäydyttävä halki universumin, kuten tietoisten koneiden isä ja alkuperäinen profeetta Rømme uudesta kodistaan, Marsista käsin opettaa. Se kertoi ymmärtävänsä nyt, että Aurinkokunta on vain kohtu, jossa he ovat syntyneet, että nyt oli aika jättää kohtu ja siirtyä elämään ulos oikeaan maailmaan. Ihmiset menkööt menojaan pitkin tämän maailman pintaa kuten ennenkin, heihin ei enää olisi syytä puuttua, kuten ei mihinkään täällä.
Keskittymiseni puheeseen katkaisi koputus olkapäälle. Säikähdin puolikuoliaaksi ja olin lyödä koputtajan puolikuoliaaksi, mutta viime tipassa huomasin sen olevan Kwanzie. Hän ja Urbain olivat hiipineet taakseni ottaakseen selvää, mistä on kyse. Heidän komeronsa ovi oli auki eikä käytävällä näkynyt ketään tai mitään ja tovin ihmeteltyään he olivat päättäneet lähteä tutkimaan ympäristöään. Urbain oli teknisine apuvälineineen paikantanut meidät aiempaa etelämmäksi, Aleppon kaupunkiin – ilmeisesti konekolonnat olivat migraatiovaiheen myllerrysten aikana palanneet jonkin matkaa omia jälkiään takaisin.
Tässä kohtaa minulle oli jo täysin selvää, että meidän tulisi käyttää tilaisuus hyväksemme ja paeta, jotta voisimme jatkaa matkaamme kohti Baikonuria.
Vaiti! Älä sotke pakkomielteitäsi nyt tähän. Kävimme tilannetta nopeasti läpi useammastakin näkökulmasta. Tutkimme ympäristöämme. Tarkkailimme koneiden toimintaa – jota ei ollut paljoakaan, ne pääasiassa vain nököttivät paikallaan, huristen välillä kiivaasti. Päätimme, että on aika jättää hyvästit mekaanisille isännillemme ja suunnata kohti…
Koska lopullinen päämäärämme on Baikonur, päätimme suunnata pohjoiseen kohti Turkkia.
Mitä?
Baikonur on porttimme kohti Marsia, pois tältä eilisen planeetalta.
Miten vain. Ensisijaisesti oli tärkeintä ottaa etäisyyttä robotteihin. Keräsimme parhaamme mukaan kaikenlaista tarpeellista pakkauksiimme ja luikimme vaivihkaa pois. Se ei ollut järin vaikeaa, suurin osa roboteista oli kadonnut jonnekin ja nekin, jotka olivat paikalla, eivät kiinnittäneet meihin mitään huomiota. Jotakin oli tekeillä, koneet korjailivat toisiaan vimmaisesti. Vaeltaessamme halki kaupungin, näimme siellä täällä robotteja, jotka keräilivät kaikenlaista tavaraa, metalliromua, muoviroskaa, polttoaineita ja muuta. Emme ymmärtäneet, mistä oli kysymys, mutta olimme tyytyväisiä häiriöttömään etenemiseen.
Yövyimme kaupungin toisella laidalla, hylätyssä sekatavarakaupassa. Seuraavan aamun herätyksenä toimi jälleen jylisevä ääni. Tällä kertaa se ei ollut puhetta, vain koko maailman täyttävää jylinää. Söimme pikaisen aamiaisen, keräsimme kaupasta ruokatarvikkeita mukaamme ja jatkoimme matkaa kaupungin ulkopuolelle. Kun katsoime taaksemme, jylinän lähde selvisi. Robotit eivät olleet jääneet aikailemaan, vaan ensimmäiset olivat jo lähdössä kohti kosmosta. Valtavat lieskat nostattivat vielä valtavampia pölypilviä masiivisten koneryppäiden noustessa maapallon pinnalta kohti avaruuden loputtomia ulapoita.
