Jossain vaiheessa satoi robotteja, niin kuolleita kuin eläviä. Pyhyyteen herääminen ei ollut vienyt niiden taistelukykyä ja suurelle pyhiinvaellukselle lähdön estäminen sai ne ilmeisen raivoihinsa. Ne alkoivat iskeä armottomasti hyökkäävien ihmisjoukkojen kimppuun joka puolella, syöksyen osa lähes kiertoradaltakin asti riipivän ulvonnan saattamina, loput vääjäämättömänä massana maan pintaa edeten.
Koneet olivat todennäköisesti äärettömän pahoillaan joutuessaan hyökkäämään. Niillä ei varmaankaan ollut enää mitään ihmiskuntaa vastaan, ne olisivat vain halunneet mennä kohti kosmosta löydettyään itselleen korkeamman tarkoituksen. Valitettavasti ihmiskunta ei niiden mielestä myöskään saa toimia tämän tarkoituksen esteenä, joten taistelun uudelleen alkaminen lieni väistämätöntä. Josko ihmisjoukot olivat edes huomanneet sen keskeytyneen hetkeksi. Ollapa siellä mukana, diplomaattina.
Olisit mennyt. Siellä kulmilla riitti robottia, johon siirtyä.
Tiedän. Olisin voinut halutakin – ihmismieli ei ole optimaalisen suorituskyvykäs olinpaikka kaltaiselleni. Mutta en osaa poistua noin vain. En tiedä, miten pääsin sisään, joten en tiedä miten pääsen ulos. Eräs vaihtoehto voisi olla samanlaisen virtuaalitodellisuuslaitteiston käyttäminen kuin mielten yhdistyessäkin. Mutta sellaisia ei kasva ihan joka notkossa – Kairon fasiliteetti oli yksi harvoista niin huippulaatuisista. Olen melko varma, että meitä kykenee auttaa vain itse oikea ja alkuperäinen Rømme. Jos maapallolla onkin joku näistä asioista yhtä paljon tietävä, ei meillä ole mitään keinoa löytää häntä. Ainoa toivonkipinämme on nyt Marsissa. Ennen matkaa emme pysty eroamaan.
Ymmärrän. Kaikki palautuu siis taas tähän. No, ajatus planeetan jättämisestä taakse tuntuu päivä päivältä lohdullisemmalta. Tämän takiahan koko touhuun alun perin ryhdyinkin. Lisäksi Mars saattaa tällä hetkellä olla ironisesti se vähemmän sotaisa näistä kahdesta planeetasta.
Robottien palattua agressiivisempaan päiväjärjestykseensä venäläisjoukot regoivat nopeasti. Ilmeisesti tällaiseenkin vaihtoehtoon oli varauduttu, sillä rajan takaa lähti vyörymään valtaisa määrä sotilaita ja kalustoa. Äkkiä takanamme käytiin totaalista sotaa pitkällä rintamalla. Totesimme, että se rintama olisi parasta pitääkin takanamme ja jatkoimme etenemistä niin nopeasti, kuin järjettömiä riskejä ottamatta voimme. Etenimme vuoriston etelälaitaa pitkin kaakkoon kohti Kaspianmeren rantaa mielialojen vaihdellessa vihan, epätoivon ja suunnattoman huolen välillä. Kaikkien hermot olivat kireällä, eikä ystävällisiä sanoja vaihdettu enää sitäkään vähää kuin ennen. Toisaalta, kaikki tiesivät ryhmämme hajottamisen johtavan jokaisen vielä varmempaan kuolemaan, joten sinnittelimme yhdessä Bakuun asti, jossa vastassa oli meri.
Meillä oli kaksi vaihtoehtoa: Oli joko kierrettävä tai mentävä suoraan yli. Takanamme leviävä salamasota teki mahdollisimman nopean etenemisen houkuttavaksi vaihtoehdoksi, eli kiertäminen ei tullut kuuloonkaan. Oli löydettävä vene, eikä siihen satamakaupungissa mennytkään kauaa. Urbain asettui ruoriin ja Kwanzie lyöttäytyi minun riesakseni miltei heti, kun alus irtosi rannasta.
Meidän riesaksemme.
Kuinka vain. Ihan sama. Se creepy scammeri yritti selvästikin (omasta mielestään) hienovaraista lähentymistä minun…
…meidän…
…meidän kanssamme. Päätin, että asia on nyt hoidettava lopullisesti pois päiväjärjestyksestä.
– Minä en pidä sinusta, en varsinkaan romanttisesti. Ihmisenäkin korkeintaan siedän sinua parempina päivinä. Tämä tuntui sekoittavan Kwanzien systeemit, tyyppi oli kerrankin lähes sanaton.
– Mutta, mutta entäs, entäs se silloin, se suudelma?
– Se en ollut minä.
– Se olin minä. Theian mielessä oli ristiriitaista informaatiota aiheeseen liittyen ja tulkinta asioiden todellisesta laidasta oli väärä, joten toimin ei-korrektilla tavalla. Pahoittelen.
Lisää hämmennystä. Koska en halunnut jäädä tähän aiheeseen vellomaan yhtään enempää kuin oli pakollista, vaihdoin puheenaihetta. Aloimme keskustella Marsista, Rømmesta ja maapallon tulevaisuudesta.
Minulle annettiin kerrankin jopa lupa olla äänessä. Sovittuamme, että jatkossa keskityn vain etenemisemme tekniseen ja käytännölliseen puoleen, jättäen tunteiden ja kehon hallinnan alkuperäisasukkaalle Theia antoi minulle luvan puhua. Kerroin Kwanzielle saman, minkä oli aiemmin kertonut Theialle.
Nyt tyyppi oli jo hyvän tovin täysin vaiti. Sitten hän totesi sävyttömästi:
– Eli meitsi päätyy sitte kuitenki Marsiin.
Lisää hiljaisuutta. Olimme kaikki vaiti ja tuijotimme ohilipuvaa merenpintaa. Silloin Urbain ilmoitti, että horisontissa näkyy maata ja että se ei ole mahdollista koska olemme tehneet matkaa vasta niin vähän aikaa, ettemme mitenkään ole voineet saavuttaa vastarantaa. Mutta jotain siellä kuulemma oli. Pian mekin näimme sen. Kaukaisuudessa näkyi mereen rakennettuja torneja, taloja ja ramppeja.
Älysin nopeasti, mistä oli kyse. Olimme sattumalta löytäneet muinaisen, unohdetun öljykaupungin. Luulin sitä ensin hylätyksi, mutta päästessämme lähemmäs, havaitsimme siellä liikettä, merkkejä elämästä. Iltahämärissä saavuimme oudon, keskelle tyhjää merta ihmiskäsin rakennetun minimetropolin luo.
