Vittuako mulkoilet, you be big agbaya.
Meitsi scammaa yli-inhimillisiä tekoälyjä. Meitsi hoitaa meidät pakoon. Meitsi hankkii meille kuormurin, ja matka taittuu taas mukavaa tahtia. Saako meitsi kiitosta?
Ja vitut. Theia-tai-mikä-vitun-liharobottiämmä-se-nykyään-onkaan mässytti vaan, että millä ne pakolaiset nyt kuljettaa sairaitaan ja mäy mäy. Yhtäkkiä oltiin niin vitun huolissaan parista rääsyisestä kerjäläisestä, vaikka ollaan itse livistämässä koko planeetalta. Naso!
Ja tää toinen. Vain mulkoilee. Ei sano mitään, tuijottaa vain, rävähtämättä.
Eivät ne kuormurityypit edes erityisen kovasti vaikuttaneet piittaavan potilaistaan. Röhnöttivät lavalla ja oksentelivat toistensa päälle umpikännissä. Jos osuivat. Me jus kolobi koko tilanteen. Mscheww! Pari matsia šakkia ja tyypit jäi tiensyrjään ihmettelemään, mitä oikein tapahtui. Me oltiin jo kaukana.
En mä nyt sentään venäläisiä šakissa päihittänyt. Sehän olis täysin colo. Venäläisiä. Šakissa. Laugh wan kill me die! Mä vain käytin peliin valmistautumista vetämään huomion toisaalle. Tein älyttömän numeron kunniasta ja perinteistä ja muusta sellasesta slaavilaisomugosta. Kilistelin laseja, pidin puheita, maistelin suolakurkkua (ziisus, fuckin’ ayama!), lauleskelin mukana niiden marinalauluissa, löin rytmiä ämpärillä. Pelasin näytösmatsin kännisintä vastaan. Tyypit oli ihan valmiita suureen turnaukseen. Ja PAM! Yhtäkkiä niiden UAZ on kadonnut. Se hetki ja niiden ilmeet! :D
Sitten sain kyllä juosta, vittu. Ja hiippailla pitkin kukkuloita pari päivää. Venäläiset selvis humalastaan siinä silmänräpäyksessä, kun tajusivat tulleensa huijatuiksi.
Onneksi saavutin kuormurin, kun Theia ja Urbain olivat juuttuneet vihaiseen pakolaiskeskittymään, joka paraikaa heilutteli autoa uhkaavasti. Juoksin täysillä kukkulanharjanteen reunalle ja hyppäsin varmaan kymmenestä metristä lavalle. Jalassa välähti kipu. Huusin tuskasta ja pitelin nilkkaa.
Ja eikös parin sadan metrin päässä hiekka ala pöllytä, kun venäläiset juoksevat kohti mun ulvontaani. Samassa alkoi pölähdellä myös ihan nenän vieressä. Riisi- ja jauhosäkeistä tussahteli settiä ulos itsekseen. Kesti hetki tajuta, että meitä ammuttiin.
Samat tyypit, jotka vielä pari päivää sitten olevinansa pitivät huolta muka-sairasautosta, ampuivat nyt kohti. Ei vittu mitä porukkaa. Theia painoi siinä kohtaa kaasun pohjaan. Laukaukset sai ihmiset juoksemaan suojaan, myös auton edestä, joten päästiin pakoon. Pari tyyppiä roikkui lavan reunassa pitkän matkaa, ennen kuin ote kirposi.
Mutta minkäs teet. Khaki no bi leather.
Kaiken tämän jälkeen Theia vielä edes viitsi. Älyn monikertaistuminen ei ole kyllä tehnyt hyvää mimmin maalaisjärjelle.
Ajeltiin päiväkausia pitkin pikkuteitä kohti koillista. Päivänvalon ajaksi haettiin aina jokin suojaisa paikka ja jatkettiin matkaa yöllä, ilman valoja. Urbainin boostatuilla silmillä pimeässä taisi nähdä jopa paremmin kuin päivällä.
Kun me nukuttiin, äijä istui kuormurin katolla vartioimassa. Ukon robottimainen, täysin tasainen pään kääntyily oli todella kylmäävä näky. Ihan kuin se olisi koko ajan katsonut oikeasti mua, vaikka olikin skannailevinaan maastoa.
Kerran heräsin siihen, että Urbain kyykki mun pään vieressä ja mutisi itsekseen tuijottaen mua suoraan silmiin. Mikä vittu sitä oikein risoo?
Öisin oli tarjolla toisenlaisia näkyjä. J5/U5:n seuraajat jatkavat ties monennettako päivää taivaalle nousemistaan, vaikka niitä ammutaan jatkuvasti tuhansittain alas. Ehkä vain joka sadas yltää stratosfääriin asti. Sielläkin näkyy räjähdyksiä. En tiedä, pääseekö kukaan niistä pyhiinvaellukselleen.
Mitä siitäkin sitten pitäisi tuntea. Tavallaan niitä vitun vekottimia käy nyt sääliksi. Joo, halusihan ne tuhota koko ihmiskunnan, mutta… en voi olla ajattelematta sitä sympaattista palvelijadroidia, jonka huijasin tuohon hullunmyllyyn mukaan. Tofia! No vex me o!
Sha sha, suunnilleen viikon jurnutuksen jälkeen oltiin ajettu sekä Turkin että Georgian halki. Oltiin taas vuoristossa ja ajettiin aamunkoitteessa kohti Stepantsmindan pikkukylää rajan tuntumassa. Oli ollut pari päivää niin rauhallista, että oltiin uskaltauduttu köröttelemään ihan eesataseitsemäätoista kinttupolkujen sijaan.
Urbain hidasti vauhtia. Jotain oli edessä.
Uusi lauma pakolaisia.
Mutta nämä juoksivat. Meitä kohti.
Sitten auton vieressä räjähti kranaatti. Urbain survaisi peruutusvaihteen silmään ja alkoi pakittaa kaasu pohjassa. Toinen kranaatti pompahti katolta ja katosi alas jyrkännettä, jossa räjähti parin sekunnin päästä.
Urbain kurvasi sivutielle, käänsi kuormurin ympäri ja lähti kaahaamaan jonnekin alas rinnettä.
– Mitä helvettiä tapahtui? huusin lavalta ohjaamoon.
– Venäjä! karjui Theia takaisin. – Raja on kiinni!
– Mutta… mehän ollaan ihmisiä, ihmettelin.
– Haluatko mennä keskustelemaan niiden kanssa?
En vastannut mitään. Kuormuri pomppi kuoppaista polkua alas. Ylhäältä kaikui konetuliaseiden sarjoja ja sydäntäriipaisevia tuskanhuutoja.
Aamu-usva sulki meidät syleilyynsä. Jossain haukkui koira.
