Minussa on syöpä. Ruumiini on antanut aikaa sitten periksi, mutta minä elän. Epäilen, voinko koskaan enää kuollakaan – ja jos en voi kuolla, elänkö sittenkään?
Vankeusaikamme konesodanjohdon ilma-aluksella oli odottamaton koettelemus. Suljettu tila moninkertaisti mieleeni hiipineen kauhun kaiken päättymättömyydestä. Ahtaassa kopissamme raivostuttava afrikkalaishuijari alkoi muistuttaa yhä enemmän rumaa, puhuvaa apinaa, kun taas ympärillämme tauotta pyörivät robo-orjuuttajat tuntuivat niin kovin läheisiltä. Olin vähällä repiä rintani auki vain nähdäkseni, vuodanko enää verta.
Pakomme ei olisi voinut tulla parempaan aikaan; ruumiini lisäksi myös järkeni alkoi ajelehtia pois. Mieleni oli kuin a capella -kvartetti: minä ajattelinkin stemmoissa.
Päästyämme Aleppon laitamille huomasin loukanneeni jalkani jossain kaupungin raunioissa. Housuni olivat revenneet, reidessä ammotti avohaava, mutta en tuntenut minkäänlaista kipua. En edes sitonut haavaa. Se ei tuntunut tarpeelliselta.
Hajaantuneet robottiparvet jäivät perkaamaan hävitettyä kaupunkia, kun suuntasimme kohti aavikkoa. Taivaanrannassa räjähteli. Ihmisarmeijoiden vielä toimintakuntoiset ilmatorjunta- ja tykistöyksiköt pudottelivat taivaalle nousevia taistelutoimensa lopettaneita sotakoneita kuin savikiekkoja ampumaradalla.
Kuljimme vaiti. Vain Kwanzie jaksoi kerrata urotekojensa sumeita yksityiskohtia näkymättömälle yleisölleen. Minä en kuunnellut. Eikä kuunnellut Theiakaan. Häntä hallitseva kaksoistietoisuus johdatti meitä vimmaisella päättäväisyydellä – ja me seurasimme kuin koneet.
Me olennoimme erillämme, nyt sulamme.
Ääni kaukaa särähti päässäni. Mars. Katsoin kuinka ruskea hiekka hajosi jaloissani harmaaksi pölyksi ja tunsin kaipausta. Jättäydyin jälkeen edelläni kävelevistä Theiasta ja Kwanziesta. En halunnut enää nähdä heitä. Ajatus siitä, että nuo kaksi arvotonta…
Kimeä huuto, tällä kertaa läheltä. Nostin katseeni hiekasta. Theia ja Kwanzie seisoivat kapean harjanteen laella. Theia viittoili minulle kiivaasti. Kiipesin heidän luokseen ja katsoin alas matalaan laaksoon.
Tuhansia, jopa kymmeniätuhansia ihmisiä oli kokoontunut lautasmaiselle aukealle. Vihreänharmaista ja ruskeista telttakankaista sinne tänne kyhätyt suojakatokset täplittivät väreilevää ihmismassaa. Tuuli painoi sieraimiimme tukahduttavan määrän hajuja: hien, lian, ulosteiden, virtsan, veren, pölyn, noen, vettyneen villan, keitettyjen vihannesten, happaman maidon, epätoivon, pelon ja kuoleman hajuja. Kauempana, leirin laidalla ihmiset ryntäilivät läheisistä kaupungeista paikalle eksyneiden yksittäisten robottien kimppuun kivin ja laudankappalein aseistautuneina ja hakkasivat ne pieniksi palasiksi.
Katsoin näkyä kuin kobra käärmeenlumoajaa. En ollut koskaan tuntenut sellaista vastenmielisyyttä mitään kohtaan. Se oli lähes sietämätöntä. Se oli puhdasta, tarkoituksetonta, täysin armotonta vihaa. Ja kuitenkin… juuri se viha minussa oli ihminen minussa, paljaimmillaan. Minä vihasin tuota nöyryytettyä, alistettua ja saastaista laumaa, enkä voinut myöntää itselleni, että kaikesta huolimatta olin yksi heistä.
Kwanzie tönäisi minua kylkeen. Käänsin katseeni ja tuijotin häntä silmiin. Tällä kertaa tuo suunsoittaja pysyi visusti vaiti. Lähdimme laskeutumaan kohti leiriä.
