9.9.2023: Theia

Minä olen minä. Vaikka välillä olenkin peitetarina. Tai suudelma. Hyi helvetti, suudelma, se en ehdottomasti halua olla. Ainakaan Kwanzien niljan kanssa. Luulisin. Sanovat erääksi hulluksi tulemisen merkiksi sen, että kuulee ääniä päässään. Mitä sitten tarkoittaa, kun alkaa epäillä itse olevansa niitä ääniä? Ne äänet. Ääni. En aina enää hallitse kehoa jossa olen ja välillä törmään päässäni outoihin, vieraisiin ajatuksiin, joiden täytyy olla minun koska ne ovat minussa. Ei ole muuta mahdollisuutta, minussa voi olla vain minun ajatuksiani, miten ikinä vierailta ja tuntemattomilta ne tuntuisivatkaan. Toinen, naurettava vaihtoehto olisi vierailija mielessäni. Se taas tarkoittaisi, että elämäni on muuttunut heikonlaisesta agenttitarinasta tieteistarinaksi.

Tosin. Tieteistarinalta se nyt tuntuukin. Ympärilläni pyörii lukemattomia erilaisia robotteja hoitamassa askareitaan ja passaamassa minua. Mystinen animaatiohahmo puhuu minulle videoseinältä, kutsuen minua vierailla, ylistävillä nimillä. Luulen sen olevan itse robottikenraali, koko hemmetin sodan pääpiru. Minuun kohdistetaan ylistystä, muita kohdellaan miten kohdellaan, mutta käytännössä olemme kaikki sotarobottien vankina. Ärsyttävintä tässä on, että taisimme päätyä vangiksi minun tekojeni (joita en itse tehnyt, luulen) takia. Tilanne on monella tapaa kestämätön. Emme voi mitenkään luottaa koneiden jatkuvaan myötämielisyyteen. Emme myöskään ole tällä tapaa pääsemässä Baikonuriin. Jos siis haluamme sinne. Varmasti haluammekin, luulisin. Olen varma. Ehkä. Äh, olen taas päässäni oleva ääni jolla on ääniä päässään. Minusta on tullut mentaalinen maatuska.

Vankeina pääasiallinen velvollisuutemme on paeta. Tästä olemme yksimielisiä. Edes vanha wannabe-robottimme ei halua jäädä koneellisten kestitsijöidemme huomaan. Suurin ongelma on, miten? Minulla on sviittini, konemies ja nilkki on varastoitu johonkin, joka näyttää avaralta siivouskomerolta. Robotteja on paljon, eikä meitä jätetä hetkeksikään huomiotta – joka hetki on jossakin joku sensori tarkkana. Miljoonien sotarobottien laskentatehosta kolmen ihmisen vartiointiin ei kulu edes promilleen tuhannesosaa. Pakoon tarvittaisiin idioottivarma suunnitelma sekä rutkasti onnea. En tiedä onko meillä onnea, mutta meillä on idiootti jolla kuulemma olisi varma suunnitelma. Saatamme joutua turvautumaan siihen, sillä muilla kuin Kwanziella ei ole mitään muuta kuin palava halu Baiko… pois. Mistä tämä Baikonur oikein tulee? Entä jos haluan jäädä palvottavaksi muiden paetessa?


Comments are currently closed.