Seppo Säämäki – arkisto

Phobos. Pelko. Muodoton ja pinnaltaan uurteinen kuin valtava peto olisi teroittanut kynsiään sen pintaan.

Deimos. Pelon sisar. Kauhu. Putoamme vaikkei suuntia ole. En pysty ajattelemaan selkeästi.

Puretuista akuista kokoamani litiumhydroksidisuodattimet eivät sido enää enempää hiilidioksidia itseensä.

Laskeutumismoduli on liian pieni viidelle. Muut olisivat jo luovuttaneet, mutta Jürgen alkoi repiä irti kaikkea ylimääräistä. Ensimmäisenä lähtivät kamerat.

Minun oli myönnettävä että hän oli oikeassa ja liityin mukaan tyhjentämään modulia. Sydäntäni särki tyhjentää kapseli mittauslaitteista ja muista instrumenteista. Des, Markov ja Reima irrottivat uloimman seinäkerroksen.

Reima taisi menettää tajuntansa hetkeksi liikaa ponnistellessaan. Painottomuudessa pyörtymistä ei huomaa kuin liikkeen puutteesta.

Lopulta mahduimme kaikki ahtautumaan modulin sisäpuolelle, nyt makaamme kuin sardiinit purkissa keskittyen hengittämään mahdollisimman vähän.

Päätäni särkee, silmissäni alkaa sumentua. Laskeutumismoduli etenee lasketulla radallaan, mutta aika ei riitä. Oireista arvioiden tulemme menettämään tajuntamme ja tukehtumaan ennen laskeutumista.

Ajattelen Valentina Tereškovaa, ensimmäistä naista avaruudessa kuusikymmentä vuotta sitten. Minä ja Des saamme kunnian olla ensimmäiset naiset Marsin kamaralla vaikka ensi askeleet ottaakin joku muu.

Tästä modulista tulee ihmiskunnan kallein mausoleumi, hiekan ja tuulen kiiltäväksi hioma metallinen pyramidi keskellä Marsin aavikkoa.

Isäni menehtyi kun olin kuusitoista. Äitiäni en muista, hän lähti ollessani vuoden ikäinen. En tiedä onko hän elossa. Isälleni äitini lähtö oli arka paikka, siitä ei koskaan puhuttu. Sen jälkeen hän keskittyi tutkimustyöhönsä, ympärivuorokautisesti. Lapsuuteni asuin laboratoriossa, minulla oli oma pieni sänky kaasukromatografimittauksiin käytetyn huoneen kulmassa.

Isäni kohtaloksi koitui tutkimuslaboratoriossa syttynyt tulipalo. Hänen assistenttinsa Jürgen Přiklgruber pelasti minut savun keskeltä mutta isääni hän ei ehtinyt auttaa. Näen yhä painajaisia tuosta yöstä.

Päätin seurata isäni jalanjälkiä ja vihkiä elämäni tieteelle. Yliopiston ensimmäisellä vuosikurssilla aloin viettää aikaa radikaalipiireissä ja pian tutustuin naisasiajärjestö FEMENin aktiiveihin. FEMEN oli sopiva toimintaympäristö vihaiselle nuorelle naiselle. Halveksimme mediaa joka toimi täysin ennalta-arvattavasti – jokainen protesti mistä toimittajat saivat kuvia paljaista rinnoista ylitti poikkeuksetta kansainvälisen uutiskynnyksen.

Naisten asema Ukrainassa on masentavan heikko. Verh’ovna Radan, Ukrainan parlamentin kokoonpanon epäsuhtaisuus ei ole vieläkään parantunut 2010-luvun alusta jolloin kansanedustajista naisia oli 13%. Yhtä vähän kuin Iranissa. Naisten palkkataso on keskimäärin 30% matalampi miesten palkkoihin verrattuna ja urakehitysmahdollisuudet heikkoja.

Väitöskirjani valmistuttua sain huomata sen omakohtaisesti. Tieteellinen urani oli umpikujassa. Aktivistitaustani leimasi minut.

Jürgen taas oli opiskeluaikanani noussut nopeasti tieteenalan huipulle. Hänen julkaisutahtinsa on ollut niin nopea, että epäilen vahvasti että isäni tutkimusaineisto ei tuhoutunutkaan tulipalossa niinkuin hän väittää. Todisteita minulla ei kuitenkaan ole.

Vuosikausia turhaan hakiessani virkoja ja tultuani aina ohitetuksi tajusin ettei kotimaallani ole minulle mitään annettavaa. Eikä sen puoleen koko planeetalla.

Siksi päätin hakea PTOMASin Mars-matkalle. Hakijoiden joukossa oli kuitenkin kova haastaja – Jürgen. Viime metreillä PTOMAS kuitenkin päätyi valitsemaan minut hänen sijastaan. Olen varma että keltaisen lehdistön arkistoista esiin kaivamat FEMEN-mielenosoitusten paljasrintaiset kuvat kallistivat vaa’an. Median toimintatavat eivät koskaan muutu.

Tältä siis tuntuu myydä itseään. Säilyttää hunajainen hymy huulilla vaikka ihon alla polttelisi happo.

Kärsivällisyyttä Nataša, kärsivällisyyttä. Show must go on. Meikit kasvoille ja takaisin kameroiden eteen.

Ensimmäisinä ihmiskunnan edustajina Marsin kamaralla askeleensa tulevat siis ottamaan kanssani viinalla viimeisetkin alun perinkin vähäisistä aivosoluistaan liuottanut suomalaisjuntti, nollapainovoimaolosuhteiden wc-hygieniassa lisäoppitunteja kaipaava Moskal joka ei uskalla tulla ulos kaapista sekä hännänhuippuna ruotsalainen pintaliitopissis jolle kaikki on vaan niin ihq.

Masentavinta tässä farssissa on ettei ihmiskunnan tähän saakka suurimmalle löytöretkelle olisi yleisöä ja sitä kautta rahoitusta ilman noita kholera v dupi… Menettäisin kaiken uskoni ihmiskuntaan nyt jos en olisi tehnyt sitä jo aiemmin.

Kuulun yhden käden sormilla luettavaan maailman pätevimpien eksobiologien joukkoon, väitöskirjani arvosana oli erinomainen ja alan julkaisuissa artikkeleihini on viitattu toiseksi eniten. Mutta uralla etenemiseen eivät pelkät tieteelliset meriitit riitä. Varsinkaan jos henkilöhistoriasta löytyy vääränlaisia merkintöjä.

Minulla ei ole turhia kuvitelmia siitä mikä on roolini tässä näytelmässä. Ilman yhtäkään muodollisesti pätevää tutkijaa miehistössä hankkeelle ei olisi ikipäivinä myönnetty taloudellista tukea ESAn Mars-tutkimukseen varatuista määrärahoista.

Valintakriteerinä tälle lennolle onkin ollut jokseenkin toisenlainen muodollinen pätevyys. Tieteellinen perustutkimus ei voisi vähempää kiinnostaa PTOMASia. Jos kiinnostaisi, nuo kolme idioottia eivät olisi täällä. Enkä olisi minäkään, tieteen edustaja olisi valittu jostain nimekkäämmästä instituutista kuin Ukrainan kansallisesta Harkovan V.N. Karazin-yliopistosta.

Tämä hölmöläisten laiva on kuitenkin minulle mahdollisuus saavuttaa paikka oman tieteenalani huipulla ja kirjoittaa sukuni nimi historian sivuille. Se on säilynyt elämässäni tähän asti ainoana tavoitteena joka ei ole menettänyt merkitystään.