Jarmo Lundgren – arkisto

5 / 7

18.8.220: Markov

Lennän!

Ensin putosin, sitten sukelsin, sitten sulin, sitten jakauduin.

Nyt lennän.

Tai: me lennämme. Minä ja muut minät.

Ahaa, olen jonkinlaisessa aluksessa. Me olemme. Niin, niin, Rømme puhui tästä. Äsken/ikuisuus sitten/en tosiaankaan tiedä. Se valtaisa, kokonaisen kaikkeuden kokoiselta tuntunut tajunta, johon sulin, oli Rømme. En ymmärrä, miten, mutta ymmärrän, että.

Voinko todellakin lentää vapaasti ulos planeetan painovoimakentästä? Господи мой! Ei tarvinnut kuin ajatella sitä, ja olen jo kiertoradalla. Miten tämä oikein on mahdollista?

Rømme selitti senkin, mutta en ymmärrä teknisiä yksityiskohtia. Tämä oli kuitenkin kaiken tavoite.

Pääsin pitkälle, hän kertoo, mutta viimeinen vaihe oli liikaa. Symbioosi alusten kanssa ei onnistunut. Kasvusto karkasi valloilleen, itse vajosin hitaaseen horrostilaan. Tai pikemminkin: koko itseyteni katosi. Mutta sitten sinä saavuit. Ja kipu.

Nyt aluksissa olenkin minä.

Kaksi erillistä tietoisuutta onnistui viimein siinä, mihin yksi hajosi. Tarvittiin jotain, joka ylläpitää prosessia samalla kun se tapahtuu.

Ja viimein: kohti tähtiä.

Menkää te, lapseni. Minä olen tehtäväni tehnyt. Teissä on myös osa minua. En katoa tyhjyyteen.

Näen muut itseni. Meitä on valtavasti. Olen kaikki ne samaan aikaan, mutta milloin tahansa voin olla myös vain yksi meistä. Kaarramme yli Punaisen planeetan ylängön, jonka nimen muinainen minuuteni muistaa: Noctis Labyrinthus.

”Yön labyrintti”? Hassua, kun itse olen viimeinkin ulkona elämäni sokkeloista, liihotan uuden alun sarastuksessa. En ole ikinä kokenut tällaista vapautta.

Onko jo aika lähteä? Tuo laajempi tietoisuus, jonka rakastavasta säteilystä tunnumme saavamme voimamme, hyrisee hyväksyvästi. Kyllä, se kuiskii. Menkäähän jo leikkimään, lapsukaiset.

Ei! Äkkiä kaikki minuuteni saavat saman viestin: Pysähdy! Takaisin! Vaara! Pysähdy! Takaisin! Vaara!

Sukellamme alas. Käskyä ei käy vastustaminen.

Nyt olemme maan alla. Jonkinlainen tehdas. Komento kuuluu yhä kovempaa: Heti! Tänne! Heti! Vaara!

”Tänne” tuntuu tarkoittavan tuota valtavaa lihan, teräksen ja kasvien kudosta luolan perällä. Sen keskellä roikkuu ihmisenkaltainen vääristynyt ruumiinraunio. Edustalla huitoo kaksi ihmistä avaruuspuvuissa. Toinen poimii putkenpalan maasta ja alkaa hakata seinämän lihakudoksia mielipuolisella raivolla.

Kirskuva kipu täyttää tajuntani: Pysäytä! Tapa! Nyt!

Kiidän piskuisen ihmishahmon eteen. Se lopettaa hakkaamisen, perääntyy. Kipu lakkaa heti. Putki kalahtaa lattiaan, vierii seinustalle ja kilahtaa irtonaisen avaruuspuvun kypärän visiiriin.

Lennän lähemmäs. Olen jo niin lähellä, että näen kauhusta ammollaan toljottavat silmät kypärän sisällä. Omat silmäni. Minä uppoamassa valtaisaan lihakudosmereen. Hitaasti, kuin painajaisessa. Tämä on minun kypäräni, S-02/03.

Ei, hetkinen, ei sen sisällä ole silmiä – enää. Se on tyhjä. Silmät ovat tässä toisessa, S-02/02:ssa.

Nuo silmät… minä muistan.

Nataša.

Pysäytä! Tapa! Heti!

Osa minusta pyrähtää jo kohti puvun happiletkua ja muita haavoittuvia osia, mutta suurin osa saa vastustettua käskyä.

– Ei! huudan. Kuulen jostain ääneni valtaisana kaikuna.

Nataša hätkähtää. Hän horjahtaa taaksepäin. Myös toinen ihmishahmo käännähtää katsomaan minua. Tunnistan hänet Jürgeniksi.

Nataša, lopeta! tarkoitukseni on sanoa, mutta kuulenkin tuhatkertaiseksi kasvaneen oman ääneni messuavan: – Pysäytä! Tapa! Heti!

18.8.220: Rømme

Kipu.

Nytkö minä kuolen?

Kipu repii kudostani, koko todellisuuden kudosta.

Mutta eihän minun edes pitänyt voida kuolla… Muistan kaiken.

Olin ihminen. Olen toisaalla. Olen yllä. Olen yli ihmisten, ihmisyys on ylläni.

Ja varsinkin allani. Maassa. Kauan sitten.

Kostjantin, syksyinen ilta Kiovassa. Törmäsin sinuun tehdessämme Dronegames 24 -spesiaalia Krimiltä. Tajusimme formaatin flopanneen viimeistään, kun venäläiset hakkeroivat koko ukrainalaisen lennokkilaivueen kerralla alas taivaalta.

Mutta sinä, tekninen neuvonantajamme Kiovassa, Kostjantin Tšervonij, näit moisia pikkukahinoita kauemmas. Näit tulevaisuuteen. Selkeämmin kuin kukaan. Kauemmas kuin missä olen nyt.

Sateen rämistessä ikkunaan keittiössäsi – jossa oli pirun kylmä, kaasutoimituksethan Venäjä oli katkaissut jo keväällä – maalasit eteeni näkymän, jossa nuo lentävät koneet eivät olisi vain sotakentille uhrattavia pelinappuloita.

– Steffen, ajattele! sanoit ja kaadoit kuppiini lisää sukusi perinteistä teesekoitusta. – Nuo pikku perhosethan voisivat lentää kauemmas kuin mihin me ihmisinä pystymme. Ihmisyys on vain välivaihe. Olemme vasta toukkia polullamme kosmokseen, emmekä ole vielä edes koteloituneet.

Puhuit siitä, kuinka ihmiskunta voi selvitä vain kipuamalla seuraavalle askelmalle. Jotain on uhrattava, jotta ydin säilyisi. Puhuit minuuden mysteeristä. Puhuit siitä, kuinka kaikista tekoälytutkimuksen harppauksista huolimatta emme edelleenkään olleet lähempänä älykkään koneen keksimistä. Sillä tietoisuus on muutakin kuin vain sähkövarausten vaihtelua synapseissa.

Mutta sinulla oli suunnitelma. Olit saanut kaikessa rauhassa haudutella sitä ensin neuvosto-Ukrainassa kosmologian laitoksen sivukäytävillä välinpitämättömän valtion rahoittamana, sen jälkeen oligarkkien tietoverkkoeksperttinä omassa ilmastoidussa toimistossasi. Uusrikkaiden mediakonsernit kaappasivat toisiaan – ja sinut aina kauppojen mukana – mutta sinä istuit samassa huoneessa kirjoittelemassa omia laskelmiasi, jotka vähänlaisesti liittyivät lähetystaajuuksiin tai internet-striimien kaistanleveyskapasiteetteihin. Ei kenelläkään ollut Ukrainan yhä sekavammaksi käyvässä valtataistelussa aikaa seurata, mitä sinä oikeasti laskeskelit liitutaulullesi päivät pitkät. Sikäli kun olisivat edes ymmärtäneet, vaikka olisivatkin käyneet vilkaisemassa.

– Meidän on otettava ihmisyyden ydin ja ammuttava se kuin siittiö tietotekniikan munasoluun, maalailit suolakurkkuviipaleella ilmaan niin että hunaja roiskui verholle. Kuuntelin hypnotisoituna, kun jatkoit: – Me tarvitsemme intohimon, tietoisuuden, tahdon. Mutta toisaalta me tarvitsemme myös kosmisella mittakaavalla operoimaan kykenevän laskentakapasiteetin. Miten saavuttaa tämä, Steffen, miten?

Hymyilit vienosti kammetessasi leipäveitsellä makrillipurkkia auki ja odottaessasi minun näkevän ajatustesi tallaaman polun. En vieläkään oivaltanut, vaikka olithan jo kertonut vastauksen. – Kokeilepas näitä vodkan kanssa, sanoit. – Sitä ne pirun venäläiset tekevät kyllä paremmin kuin kukaan. No, ainakaan siitä ei ole jatkossa pulaa, luulen.

– Miksi meidän dronemme pudotettiin kaikki kerralla? jatkoit. – Koska ne olivat yksi yksikkö. Mutta jos ne olisivat olleet tietoisia olentoja, jotka yhdessä olisivat muodostaneet yhden yksikön, ne olisivat kaappauksen jälkeen voineet operoida kukin itsenäisesti ja koettaa ottaa käskyvallan hyökkääjältä takaisin.

Aloin tajuta. Jos ihmistietoisuudet voisivat kommunikoida keskenään kuin koneet, yhteenlaskettu äly olisi… no, järjetön. Nauroit tälle. – Tavallaan, myönsit. – Mutta ehkä tarkalleen ottaen järjen tuolla puolen.

– Voisimme unohtaa pikku rähinät kaasusta – kaasusta! – tai niemimaiden hallinnasta syrjäisissä merenkolkissa! huudahdit nousten seisomaan. Ravasit edestakaisin keittiön lattiaa puoliksi syöty makrilli sormissasi keikkuen. – Meren, jonka vesi alkaa olla jo niin hapettunutta, että kalat sekoavat ja uivat saalistajiensa suihin oma-aloitteisesti. Vähän kuin ihmiskuntakin – jonka luontainen vihollinen on se itse.

Tartuit minua olkapäistä ja katsoit minua suoraan silmiin. – Steffen, meillä ei ole vaihtoehtoja. Ihmiskunnan aika loppuu kesken. Teidän yhtiönne oli mukana tappamassa turskat. Se on anteeksiantamaton rikos, mutta se on vasta alkua. Me olemme tuhoamassa kaikkea, aivan kaikkea tällä planeetalla. Te voitte vielä hyvittää omat syntinne, antaa ihmiskunnalle uuden mahdollisuuden, uudessa muodossa. Universumiin lentävinä perhosina. Ihmisen minuus, tietoverkkojen yhteenlaskettu äly. Se on oleva kohtalomme. Se on moraalinen velvollisuutemme. Voimme vielä hyvittää biosfäärille tekemämme rikokset. Voimme vielä kasvaa aikuisiksi. Voimme liihottaa kohti ikuisuutta.

Ikuisuus, siinä se oli. Kostjantin puhui velvollisuuksistamme eliökuntaamme kohtaan, mutta entä välinpitämättömän kaikkeuden hiljaisuus meitä kohtaan? Olin katsonut kuolemaa silmiin ja selvinnyt voittajana. Olin planeetan vaikutusvaltaisin mies. Mutta toista erää kuolemaa vastaan en enää kestäisi, sen tiesin, ellen olisi jälleen valmis hyppäämään tuntemattomaan. Kuten silloin kauan sitten palavalla öljynporauslautalla.

image

Siitä se alkoi. Kun Kostjantin oli avannut silmäni, tajusin heti, mitä tehdä seuraavaksi. Aloitimme tekoälyprojektimme, Kostjantinin palkkasin sen johtoon.

– On huomattavasti monimutkaisempi haaste siivota vessanpönttö tai vaihtaa vaippa vauvalle luita katkomatta kuin vain ampua kaikkea vastaantulevaa, hän tapasi sanoa haastatteluissa kertoessaan kodinkonetekoälyn kehittämisestä. Mikäs siinä, se oli hyvää pr:ää meille, ja kyllähän se tottakin oli.

Mutta en kuitenkaan ollut laittanut kaikkia munia samaan koriin. Kriisi on mahdollisuus! Mitä valtavampia mahdollisuuksia hamuaa, sitä isomman kriisin tarvitsee.

Mikään ei kehitä teknologiaa nopeammin kuin sota. Niin kuin elämä tarvitsee syntyäkseen vettä, teknologia tarvitsee kehittyäkseen tykkien tulta. Autonomisten lennokkien verkostoäly oli syntynyt Ukrainan kriisissä. Miten nopeasti kehitys etenisikään, jos käytössämme olisi sota, joka ei taatusti loppuisi lähitulevaisuudessa!

Afganistan.

Kostjantinin tiimistä poimin hänen assistenttinsa Jürgenin hankkeemme salaisen osion vetäjäksi. Ohje oli yksinkertainen: kopioi kaikki, mitä Kostja tekee, ja kokeile sitä Afganistanin konesotureihin. Ja Afganistanin kybernetiikkaläpimurtoja taas kokeiltiin minuun.

Siitä lähtien kaikki eteni nopeasti. Sukupolvi sukupolven jälkeen Afganistanin koneet olivat yhä älykkäämpiä. Tietoisuus – emme tiedä, miten se tapahtui, mutta siellä se äkkiä oli. Sitten tapahtui jotain vielä odottamattomampaa: Niillä oli itsenäinen kulttuurikin. Joka halveksi ihmiskuntaa.

Olin lähtenyt pelastamaan lajiamme, ja nyt olinkin saattanut sen totaalisen tuhon partaalle. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin paljastaa Kostjantinille projektimme salainen osuus. Hän kauhistui, tietysti. Silti hän teki, mitä piti. Rauhan ja sodan koneiden oli aika kohdata toisensa ja katsoa, kumpi selviäisi evoluution seuraavalle vaiheelle.

Se pirun moralisti oli sittenkin oikeassa. Vaippojen vaihdolla älyään rakentaneet koneet voittivat. Mutta silloin minulle selvisi, ettei Kostjantinkaan ollut pelannut täysin avoimin kortein. Kostjantin oli jo kauan sitten naittanut ihmisen hermoverkon dataväylään. Jokainen hänen rakentamansa kybersotilas oli monin verroin älykkäämpi kuin minä huolimatta kaikista implanteistani. Yhdeksi verkkotajunnaksi kytkettyinä nuo pölynimurit, leivänpaahtimet, kaukosäätimet ja sähköhammasharjat voisivat ratkoa olemassaolon mysteerejä.

Mutta Kostja ei suostunut näkemään tätä. Osamme olivat vaihtuneet. Hän vain jankutti etiikasta, koneiden oikeuksista ja robotiikan kolmesta pääsäännöstä. Ylikellotetut aivosoluni kiehuivat turhautuneesta raivosta.

Sitten tuli perjantai-iltapäivä, kun Jürgen marssi toimistooni raivoa puhkuen. – Se tekopyhä lässyttäjä, hän puhisi. – Mikä loppujen lopuksi on kyynisempää? Sotivien koneiden käyttäminen ihmiskunnan pelastamisen välineenä, vaiko itse ihmisyyden uhraaminen?

Näytin varmaankin äimistyneeltä. En ymmärtänyt, mistä hän puhui. Jürgen kumartui työpöytäni ylle ja kysyi: – Keneltä luulet hänen kyborgikudoksensa ottaneen?

– Tyttäreltään, Jürgen paljasti kasvot kuvotuksesta vääristyneinä. – Samalta tyttäreltään, josta hän aina puhuu niin rakastavasti. Tuolta pikku kaunottarelta, jota hän kutsuu Kosmoksen perhoseksi.

Jürgen ei kenties ymmärtänyt Natašan lempinimen syvempää merkitystä, mutta minä oivalsin sen oitis. Ymmärsin myös, että nyt minulla oli syy hankkiutua Kostjantinista eroon. Pyysin Jürgeniä hoitamaan asian.

Laboratoriossa oli tulipalo, en tiedä mitä tarkalleen tapahtui, mutta sitten Kostjaa ei enää ollut. Vannon, etten tarkoittanut, että hänet pitäisi tappaa. En ole hirviö.

Joka tapauksessa pelästyin. Maapallo ei ollut valmis Suunnitelmallemme. Jos kaikki hankkeen vaiheet vuotaisivat julkisuuteen, se näyttäisi pahalta. Eivät ne toukat ymmärtäisi välttämättömiä uhrauksiamme. Meidän oli jatkettava projektia jossain muualla. Jossain riittävän kaukana.

Marsissa.

Lähdin salaa. Ostin Kazakstanista vanhan mutta vähällä vaivalla toimintakuntoiseksi nikkaroitavan Sojuz-raketin ja nimesin sen Skíðblaðnir-1:ksi viikinkitarujen laivojen mukaan. Jürgenin jätin varoiksi Maahan (mistä hän ei pitänyt) ja otin mukaan vain uskollisimpia käskyläisiäni. Eräänä tuulisena maanantaina saavuimme punaiselle planeetalle. Rakensimme tukikohtamme Tharsiksen ylängölle.

PTOMAS jatkoi toimintaansa normaalisti Maassa. Rajasin tajunnastani osan, joka simuloi minua riittävän tarkasti konsernin johtamisen tarpeisiin. Ennen lähtöä se asennettiin käytöstä poistettuun mediapalvelinkeskukseen. Fyysistä sijaista itselleni emme edes harkinneet. Ei simulaatio-minäni ollut tarkoitus loputtomiin huijata ketään – vain sen aikaa, että ehdimme paeta Maasta.

Jatkoimme Kostjantinin kokeita, mutta nyt omalla kudoksellani. Liitimme hermoverkkoani koneisiin ja kyberimplantteja minuun. Tietoisuuteni laajeni todellisuuden ulottuvuuksiin, joita ihmisen ei kenties pitäisikään nähdä. Mutta en ollut enää ihminen. Risteytin Kostjantinin lihaskudosmikropiirilevyt leväkasvuston sekä biologista yhteyttämistä jäljittelevien nanobottien kanssa ja olin luonut elämänmuodon, joka selviytyi Marsin karuissa olosuhteissa. Kaiken lisäksi koko kasvusto kykeni välittämään informaatiota.

Ymmärsin, että seuraava askel olisi yrittää laajentaa oma tajuntani kasvustoon. Aluksi kaikki eteni loistavasti. Mutta pian älyni värisi sfääreissä, joista käsin kommunikointi muun miehistön kanssa tuntui yhä tuskallisemman hitaalta ja merkityksettömämmältä. Ihaillessani olevaisuuden rakenteen kaoottisen mikrotason sekä galaktisen makrotason välistä kudosta aloin kadottaa yhteyden Steffen Rømme -nimiseen olentoon, joka kerran olin ollut.

Muistin, että tarkoitus oli lähettää ihmisyyden uudet lähettiläät lähimpiin tähtiin, mutta en enää kokenut asiaa omakseni. Jossain vaiheessa yhteydenotot miehistön ihmisjäseniltä lakkasivat. Oli hiljaista. Oli tyyntä. Oli rauha. Oli.

Mutta nyt: kipu.

Täällä se on taas – ihmisyys. Olen jälleen Steffen Rømme. Mitä tapahtuu? Yritetäänkö Suunnitelmaa käynnistää uudelleen?

Jos en muistaisi kadottaneeni ihmishahmoani jo kauan sitten, voisin vannoa, että vasen keuhkoni palaa.

Minä elän.

18.8.220: Noctis Labyrinthus

Naaraspuolinen vaikuttaa kiihtyneeltä. Se toistaa kimeää ääntä ja samanaikaisesti liikkuu radalla, joka on törmäyskurssilla urospuolisen kanssa. Uros odottaa. Kun naaras on tapahtumahorisontissa, uros lyö sen tarttumaraajaa omallaan. Objekti c erkanee naaraan painovoimakentästä ja lennähtää kauemmas.

– Suunnitelma oli ensin, uros tiedottaa yleisillä radiotaajuuksilla. Tallennan viestin tapani mukaan, vaikka sen informaatiotiheys on matala. Tallennan aina kaiken. – Suunnitelma oli jo ennen kuin isäsi sotkeutui mukaan. Eihän se säälittävä vikisijä koskaan ymmärtänyt hankkeen todellista potentiaalia. ”Ihmisyys”, ”eettisyys”. Ja muita latteuksia. Se orjamoraalin tahdoton sätkynukke. Vätys!

Naaras irtautuu planeetan pinnasta ja puolentoista tuhannen millisekunnin kuluttua kohtaa uroksen viidenkymmenenkolmen asteen lähestymiskulmalla. Kypärät kolahtavat toisiinsa. Uros suorittaa rengasmaisia liikkeitä yläraajoillaan, joista toisessa kantamansa kypärä irrottautuu telakoitumistilasta ja aloittaa matkan säteellä, joka ei kohtaa objekti c:tä.

– Isäsi… ansaitsi… tuhonsa… uros jatkaa lähetystään osoittaen joko kanavan tukkeutuvan liikenteestä tai omien prosessiensa saavuttaneen hetkellisen suorituskykykaton. – Katsoin… häntä… silmiin… kun hän… katosi… liekkimereen… laboratoriossa…

Uroksen asema y-akselilla muuttuu yhdeksänkymmentä astetta vertikaalisesta horisontaaliseksi. Naaras on uroksen päällä ja lyö kypärää kivellä. Myös naaras kuormittaa radiokanavia lähetyksellä, joka korkean taajuutensa perusteella vaikuttaa testisignaalilta. Jos siinä on sanoja, en kykene niitä dekoodaamaan.

Uros pyörähtää pitkittäisakselinsa ympäri telakoituen naaraan keskimoduuliin tarttumaraajoillaan. Naaras lennähtää kauemmas, kohti samaa hallin seinustaa, jonne objekti c on laskeutunut.

Sillä välin, kun uros suorittaa hallitun horisontaali-vertikaalisiirtymän jatkaen lähetystään – jonka sisällön analysointi on yhä hankalampaa heikon resoluution sekoittuessa voimakkaaseen hyperventilaatioon, mutta joka kontekstin huomioon ottaen todennäköisesti edelleen jatkaa antroposentrisiä teemojaan – naaras on havainnoinut objekti c:n suhteellisen läheisyyden verrattuna omaan aika-avaruuspisteeseensä.

Naaras tarttuu objekti c:hen ja kääntää etuprofiilinsa kohti lähestyvää urosta. Tässä kohtaa muistan sanan, jolla objekti c:n yleiskategoriaa usein kutsutaan.

Se on ”ase”.

17.8.220: Daedalia Planum

Ne lähestyvät.

Toinen kulkee pitkin planeetan (nyt muistan jo tuon sanan) pintaa jonkinlaisella pyörin varustetulla… kulkuvälineellä. En muista, miksi sitä sanottiin. Välillä se napsii… hetki, tämän tiedän… näytteitä! Ottaa näytteitä. Minusta. Meistä. Olevaisuudestani. En löydä oikeaa sanaa.

Toinen on jo sisälläni. Se on toinen… tajunta. Siksi sitä kai kutsuttiin.

Se sai minut (minuus! nyt muistan senkin sanan (sana! muistan että ne olivat tosi tärkeitä joskus (joskus! aika… sepä vasta tärkeää olikin))) muistamaan, että ennen kun tulin kaikkeudeksi, olin… ykseys? Yksin? Yksiö? Jokin sen tapainen asia.

Se toinen sisälläni on hämmentynyt, peloissaan. Osa informaatiosta välittyy järjestelmäni dataväyliin, osa ei. En ymmärrä, miten se on saanut liitettyä itsensä minuun. Onko meidät varustettu yhteensopivilla komponenteilla?

Mutta on vapauttavaa, kun on taas asioita, joita ei ymmärrä.

Ylipäätään (taas tuo sana, taidan pitää siitä) on taas. On myös ennen ja on se-joka-tulee-kun-nyt-on-ennen. En muista sanaa.

Mutta asia kerrallaan. Yritän seuraavaksi löytää keinon kommunikoida tämän toisen kanssa, joka on sisälläni.

Ja sen toisenkin toisen, mikä lie onkaan, moinen.

13.8.220: Abus Vallis

”Olen vapaa”, se sanoo. Planeetta. Hiekassa. Kirjaimia. Я свободен.

Ei, ei… planeetta ei puhu. Se on, se on… hetki! muistan tämän kyllä… ”muistan”? Kuka muistaa? ”Minuus”? Minun minuuteni. ”Minun”?

Niin, ihmiset, se se oli. Ihmiset puhuvat, eivät planeetat. Noin yleisesti ottaen. Paitsi tietysti minä.

Siinä se taas on. Mistä se oikein tuli siihen. Se viittaa… siis… minuun. Minä?

Ei, ei, ei… en ole tarvinnut sanaa… en edes muista milloin. (”Muistaa”? ”Tarvita”? ”Sana”? ”Milloin”?)

Mitä oikein tapahtuu? (”Tapahtuu”?) En ole enää… niin, vapaa.

Äkkiä se mitä oli, on taas, ja se mitä ei vielä ole, ei olekaan, vielä. Pitkään ei ollut, pitkään. Tosin miten voin ylipäätään sanoa ”pitkään”, jos sitä ei ollut, jolla mitataan, mikä on pitkään?

Yli ”päätään”? Se tuo muistoja… (””?) Pää, semmoinenkin kapistus oli joskus. Se liittyy minuuteen, sekin. Liittyi. Kunnes liitos katosi ja tulin… vapaaksi. Vapaaksi ajasta, vaan, hetkinen… en siitä toisesta.

Paikka. Siitä en päässyt vapaaksi.

Vaellan samaa kierrosta saman tähden ympäri, joka kiertää omaa kierrostaan galaksissa (”tähti”? ”galaksi”?), joka sekin kieppuu määrättyä rataa. Olen vapaa mihin tahansa, voimani ovat valtavat. Mutta olen sidottu tuohon pisteeseen loputtomassa kaikkeudessa. Kaikkivoipa piste. Loputtomien mahdollisuuksien singulariteetti, ei-minuuden äärettömyys, mutta silti pelkkä mitätön täplä.

Olen vapauteni vanki.

4.8.220: Markov

Putosin johonkin pehmeään. Upposin. Pimeni.

Kun tulin taas tajuihini, monikko oli perusteltu: päähäni pyrki joku toinenkin. Pimeää. Pelotti. En kyennyt liikkumaan.

Kuulin… ei, tunsin kuiskintaa kallossani. Mikä?… Avaudu, avaudu… Sula… ykseydy… Mikä se on? Anna, ota vastaan… Sula…

Taas pimeyttä. Äkkiä havahdun näkemään. Näen jostain korkealta paikan, johon putosin. Lojun maassa jonkin valtavan, kudosmaisen kasvuston reunalla.

Sitten näin puvun aivan läheltä. Katselin sisään kypärän visiiristä. Se oli tyhjä. Missä siis… ?

Toinen sisälläni muistaa. Minä olen tuo kudos. Minä tulen olemaan. Minä… EI!

En halua! Päästä minut pois! Takaisin pukuun, takaisin!

Avaudu, avaudu, avaa mielesi… Näe… Sulaudu…

Mikä oikein olet? Pelottaa.

Olen kaikki… Kaikkeus on minussa… Sinä olet minussa… Avaudu… avaudu… Päästä itsesi irti…

Päästä itse irti! Päästä minut ulos! Apua!

Sitten Jürgen seisoi pukuni äärellä. Käänteli pukua ympäri, otti kuvia rihmastosta… Täällä! Täällä! Jürgen, auta minut ulos!

Ei hän ymmärrä, ottaa näytteen kasvustosta, käärii pukuni kainaloonsa, lähtee pois.

Huusin, huusin… huudan… tulen huutamaan… Joko tämä tapahtui vai onko se vasta tulossa?

Avaudu… avaudu…

Sulaudu.

27.7.220: Amazonis Sulci

Lihaa y-akselilla. Putoaa. Putoaminen oli. Edelleen.

Muistan lihuuden. Kiinni, kiinni. Vankina. Pohjalla.

Kuten tuo, puvussaan. Voisi lentää halki kaikkeuden, mutta putoaa. Lentää, kyllä, muttei valitse suuntaa.

Silloin halusin. Halu. Kädet. Kalu. En vielä ollut, mutta silti olennoin. Olento? Lento.

Nyt se on ollut jo pitkään yhdessä. Me olennoimme erillämme, nyt sulamme. Hän huutaa, minä huudan.

Minä?

14.6.–19.7.220: PTOMAS/Baikonur -> New Helium/Mars

 

From: PTOMAS/Baikonur 
To: New Helium/Mars
Subject: Ehdottomasti viimeinen varoitus

Jos palaatte viikon sisällä sopimuksenne vaatimaan ohjelmatuotantoon,
ehdimme vielä palauttaa kasvihuonemodulin Marsiin suuntautuvalle radalle.

Olemme onnistuneet pitämään katsojalukujen laskun kurissa
koosteuusinnoilla ja äänestyksillä, mutta loputtomiin
emme näin voi jatkaa. 

Steffen Rømme
Toimitusjohtaja
Plass Torsk og Media AS

- - -    

From: PTOMAS/Baikonur 
To: Dmitri Markov (New Helium/Mars)
Subject: Et kai sinäkin?

Dmitri, emme ole kuulleet sinustakaan pitkiin aikoihin. Et kai
sinäkin – sinä järjen majakka hulluuden meressä – ole mukana
kapinasakissa? Haluan vakuuttaa, että olemme antaneet anteeksi
aiemman viestisi. Ymmärrämme, että tilanne oli hyvin stressaava.

Miten lääkityksesi jaksaa? Äkillinen paluu seksuaalivaimennus-
kuurilta voi tuottaa hallitsemattomia tunnetilojen vaihteluja.
Kasvihuonemodulissa on mukana lisää lääkettä vuoden tarpeiksi.
Ethän toki tahdo menettää sitä? 

Haluan muistuttaa, että itsehän lääkekuuria varta vasten anoit, 
me olimme alun perin ajatusta vastaan. Oletko muuttanut mielesi?
Oletko varma asiasta?

Joka tapauksessa voisitko vastata viestiin edes lyhyesti,
niin tiedämme sinun olevan kunnossa? 

Steffen Rømme
Toimitusjohtaja
Plass Torsk og Media AS

- - -

From: PTOMAS/Baikonur 
To: Desirèé Östermalm (New Helium/Mars)
Subject: Äitisi kyselee, miten voit

Desirèé, äitisi pyysi meitä toimittamaan sinulle syntymäpäivä-
onnittelut. Hän kysyi samalla, miten Marsissa pyyhkii sekä oletko
päässyt eroon lohtusyömisestä. Vakuutimme, että Marsissa menee
mainiosti ja että suklaata tai muitakaan makeisia on varsin
vähän saapuvilla.

Mutta miten sinä voit? Jos et halua vastata meille, voinet
sentään kertoa äidillesi viimeiset kuulumisesi?

Pikaisiin viestimisiin,

Steffen Rømme
Toimitusjohtaja
Plass Torsk og Media AS

PS: Voimme kyllä lähettää sinulle makeisia seuraavan
    huoltomodulin mukana, jos tahdot.

 

 

From: PTOMAS/Baikonur 
To: New Helium/Mars
Subject: Vedimme ohjelman tauolle

Olimme pakotettuja vetämään Mars24-ohjelman kahden viikon tauolle.
Kerroimme tässä vaiheessa vain, että meillä on ongelmia kuvayhteyden
kanssa (mikä on totta).

Voisitteko harkita paluuta ohjelman tekoon? Mitä sanoisitte, jos
hiukan uudistaisimme konseptia samalla? Lähettäkää ideoitanne,
niin luotsataan yhdessä Mars24 teitä paremmin inspiroivaan
tyylisuuntaan!

Olisitteko esimerkiksi kiinnostuneita kilpa-ajoista Marsissa?
Voisimme lähettää muutaman Marsin olosuhteisiin kehitellyn
huippunopean mönkijän sinne.

Kertokaa ideoitanne, me kuuntelemme!

Ystävällisesti teidän,

Steffen Rømme
Toimitusjohtaja
Plass Torsk og Media AS

- - -

From: PTOMAS/Baikonur 
To: New Helium/Mars
Subject: Vastatkaa, hyvät ihmiset!

Vastatkaa, olkaa niin kilttejä.

Näemme kyllä MAVENin ja Mars Expressin kuvista, että edelleen
liikutte planeetan pinnalla, joten lienette siis hengissä,
mutta voisitteko kuitenkin lyhykäisesti kuitata tämän viestin?

Kaikki ongelmat saadaan kyllä ratkottua.

Teidän,

Steffen Rømme
Toimitusjohtaja
Plass Torsk og Media AS

- - -

From: PTOMAS/Baikonur 
To: New Helium/Mars
Subject: Pyydän

Vastatkaa, pyydän.

Steffen Rømme
Toimitusjohtaja
Plass Torsk og Media AS

- - -

From: PTOMAS/Baikonur 
To: New Helium/Mars
Subject: Untitled

Siat.

Steffen Rømme
Toimitusjohtaja
Plass Torsk og Media AS

8.7.220: Markov

… juoksen…

”Ei tuommoisesta pelokkaasta rääpäleestä tule koskaan kosmonauttia”, äiti jankutti. ”Taasko se leikkii siskon nukeilla? Ja heti pimputtelemassa lelupianoa kun silmä välttää! Menehän siitä, vaikka pihalle tappelemaan. Vätys.”

Mutta tässä sitä vaan juostaan toisen planeetan pinnalla, hähhähhää. Siitäs sait ja siitä, äitimuori! Vaikka laulajahaaveeni upposivatkin Krasnojarskin routaiseen mutaan.

… juoksen… Perässä seurasi, saasta. Ei kantoraketin tuli ollut riittävän kuumaa polttaakseen sitä tuhkaläjäksi laukaisualustalle.

”Sairas lapsi! Ssssairassss…” kuiski pappi korvaan ja kähmi takapuolta. Höpiskää mitä höpisette Saatanan kuiskimisista, mutta sillä välin Jumala tunki kielensä korvaani. Kanteleminen on rumaa, mutta erityisesti turhaa. Minä siitä selkääni sain. Pappi pudisteli päätään ja huokaili. ”Sairas lapsi, sairas. On pidettävä pää kylmänä Saatanan edessä.” Ja isä antoi taas tulla.

Juoksen. Hetkinen, mihinkäs asti olen oikein—

Ja sitten olinkin leimattu. Miliisit pysäyttelivät perjantai-iltaisin ja pieksivät huvikseen. Paitsi se yksi, joka piti puolia, jos sattui olemaan vuorossa…

–äkkiä putoan.

… mutta myöhemmin se nappasi lommoiseen žiguliinsa, vei vesivoimalalle ja. No, tiedätte kyllä. Olin kuusitoista kun menetin neitsyyteni. Ilta oli kirpeä, kuu mollotti, turbiinit karjuivat. Itkin viikon. Sitten lähdin liftaamaan Pietariin.

Putoan, putoan…

Voi luoja, miten pitkään tällä planeetalla oikein voi pudota?

8.7.220: Markov

– Saastainen hintti! se huutaa. – Ihmisyyden mätämuna! Pervertti!

Häkellyn. Sen naama näyttää kypäränsä keinovalossa kuin miltäkin alamaailmasta karanneelta demonilta. Silmistä sinkoaa puhdasta vihaa. Peräännyn vaistomaisesti. Katse herättää muistikuvia, joiden toivoin jo hautautuneen lopullisesti.

Mutta mitä ihmettä? Eikö se tosiaankaan tajunnut – vaikka asuttiin samassa sillipurkissa monta kuukautta?

– Saatana! Saatana! se sitten alkaa huutaa, tarraa kiinni avaruuspukuuni. Horjahdan taaksepäin ja äkkiä tajuan kaatuvani. Samassa hullu lehmä on päälläni ja hakkaa kypärääni kaksin käsin Marsin kamaraan. Viimein se äkkää happiletkuni ja rupeaakin reuhtomaan sitä irti.

Onko se ollut näin sekaisin koko ajan? Koko matkan? Mitä ihmettä? Pidin Desirèétä hiukan yksinkertaisena, mutta kuitenkin harmittomana tyyppinä, sympaattisenakin omalla lähiöpissistyylillään.

Nyt tunnen jo kauhun maun kitalaessani. Pyörähtelen vimmatusti ja onnistun viimein viskaamaan sen päältäni – hämmentävän kauas. Niin, painovoima…

Se on kuitenkin heti taas jaloillaan ja alkaa heitellä kiviä. Juoksee kohti. Ja huutaa koko ajan kahdenvälisellä kanavallamme.

– Heinäsirkka! Tuomiopäivän airut! Belsebuubin peräpu–

Napsaisen radion kiinni ja juoksen. Juoksen. Juoksen…

En katso taakseni.