… juoksen…
”Ei tuommoisesta pelokkaasta rääpäleestä tule koskaan kosmonauttia”, äiti jankutti. ”Taasko se leikkii siskon nukeilla? Ja heti pimputtelemassa lelupianoa kun silmä välttää! Menehän siitä, vaikka pihalle tappelemaan. Vätys.”
Mutta tässä sitä vaan juostaan toisen planeetan pinnalla, hähhähhää. Siitäs sait ja siitä, äitimuori! Vaikka laulajahaaveeni upposivatkin Krasnojarskin routaiseen mutaan.
… juoksen… Perässä seurasi, saasta. Ei kantoraketin tuli ollut riittävän kuumaa polttaakseen sitä tuhkaläjäksi laukaisualustalle.
”Sairas lapsi! Ssssairassss…” kuiski pappi korvaan ja kähmi takapuolta. Höpiskää mitä höpisette Saatanan kuiskimisista, mutta sillä välin Jumala tunki kielensä korvaani. Kanteleminen on rumaa, mutta erityisesti turhaa. Minä siitä selkääni sain. Pappi pudisteli päätään ja huokaili. ”Sairas lapsi, sairas. On pidettävä pää kylmänä Saatanan edessä.” Ja isä antoi taas tulla.
Juoksen. Hetkinen, mihinkäs asti olen oikein—
Ja sitten olinkin leimattu. Miliisit pysäyttelivät perjantai-iltaisin ja pieksivät huvikseen. Paitsi se yksi, joka piti puolia, jos sattui olemaan vuorossa…
–äkkiä putoan.
… mutta myöhemmin se nappasi lommoiseen žiguliinsa, vei vesivoimalalle ja. No, tiedätte kyllä. Olin kuusitoista kun menetin neitsyyteni. Ilta oli kirpeä, kuu mollotti, turbiinit karjuivat. Itkin viikon. Sitten lähdin liftaamaan Pietariin.
Putoan, putoan…
Voi luoja, miten pitkään tällä planeetalla oikein voi pudota?
