– Saastainen hintti! se huutaa. – Ihmisyyden mätämuna! Pervertti!
Häkellyn. Sen naama näyttää kypäränsä keinovalossa kuin miltäkin alamaailmasta karanneelta demonilta. Silmistä sinkoaa puhdasta vihaa. Peräännyn vaistomaisesti. Katse herättää muistikuvia, joiden toivoin jo hautautuneen lopullisesti.
Mutta mitä ihmettä? Eikö se tosiaankaan tajunnut – vaikka asuttiin samassa sillipurkissa monta kuukautta?
– Saatana! Saatana! se sitten alkaa huutaa, tarraa kiinni avaruuspukuuni. Horjahdan taaksepäin ja äkkiä tajuan kaatuvani. Samassa hullu lehmä on päälläni ja hakkaa kypärääni kaksin käsin Marsin kamaraan. Viimein se äkkää happiletkuni ja rupeaakin reuhtomaan sitä irti.
Onko se ollut näin sekaisin koko ajan? Koko matkan? Mitä ihmettä? Pidin Desirèétä hiukan yksinkertaisena, mutta kuitenkin harmittomana tyyppinä, sympaattisenakin omalla lähiöpissistyylillään.
Nyt tunnen jo kauhun maun kitalaessani. Pyörähtelen vimmatusti ja onnistun viimein viskaamaan sen päältäni – hämmentävän kauas. Niin, painovoima…
Se on kuitenkin heti taas jaloillaan ja alkaa heitellä kiviä. Juoksee kohti. Ja huutaa koko ajan kahdenvälisellä kanavallamme.
– Heinäsirkka! Tuomiopäivän airut! Belsebuubin peräpu–
Napsaisen radion kiinni ja juoksen. Juoksen. Juoksen…
En katso taakseni.
