Nataša oli viipynyt laboratoriossa ikuisuudelta tuntuvan ajan. Tarkkailin ovea tiiviisti suojaisasta nurkkauksesta pitkään, vain vaivoin pitäen hengitykseni tasaisena ja rauhallisena. Kun nainen lopulta meni menojaan, minne lienikään, tukahdutin vaistomaisen haluni huudahtaa riemusta.
Oloni on kieltämättä hieman kiihtynyt. Vilkaisen vielä viimeisen kerran ympärilleni ja varmistan olevani yksin, ennen kuin livahdan laboratorion terävään valoon.
Räpyttelen silmiäni ja käyn huoneen nopeasti läpi katseellani – tuolla, näyteastioita ja mittauslaitteistoa pursuilevan pöydän kulmalla se on. Natašan muistio!
Näpäytän laitteen näytön päälle vapisevin käsin ja selaan ihailtavan järjestelmällisesti organisoituja ja nimettyjä kansioita ja tiedostoja hetken, tietämättä kuitenkaan, mitä etsin. Naurahdan, ehkä ääneen, oivaltaessani, että voin yksinkertaisesti valita viimeisimmän tallenteen (tietojärjestelmä käyttää Maan ajanlaskua, mutta Nataša on lisäksi kirjannut dariaanisen kalenterin mukaiset päivämäärät tiedostonimiinsä).
Jännitykseni raukeaa muistiinpanoja lukiessani. Analyysin tulokset osoittavat vailla epäilyksen mahdollisuutta, että löytynyt organismi on jonkinlainen symbioottinen kokonaisuus, joka muodostuu (melko alkeellisesta) leväkasvustosta ja orgaanisesta lihasmassasta.
Enää en edes yritä pidätellä psykosomaattisia affektejani, vaan huokaan ääneen, silmäni sulkien: “Se siis todella onnistui…”
