'Theia'-hahmon arkisto

2 / 2

11.18.220: Theia/Sub-Rømme

Jokin lie mennyt vikaan. Tottakai. Olen jo oppinut ymmärtämään, että meille mikään ei voi käydä helposti. Matka Marsiin sujui suorastaan huolestuttavan hyvin, kukaan ei tullut hulluksi tai haastanut riitaa. Automaatio jarrutti täsmällisesti ja aloitimme laskeutumisen. Siinä kohtaa kohtalo tai Murphyn laki tai muu vastaavaa päätti taas osoittaa kykynsä.

Selvisimme kuitenkin hengissä. Kun ottaa huomioon avaruuslentoomme liittyvät valtavat etäisyydet ja tarvittavien toimenpiteiden määrän, on yhtälössä mukana niin monta liikkuvaa osaa, että niinkin lievät häiriöt kuin laskeutumistamme vaivaavat mahtuvat äärimmäisen hyvin sallittuihin toleransseihin ja voimme katsoa laskeutumisen onnistuneen erittäin hyvin.

Tuo lohduttaa varmasti Kwanzieta ihan älyttömän paljon hänen herätessään aamuisin ja huomatessaan edelleen olevansa halvaantunut ja mustelmilla. Vaikka hänet olikin tunnontarkasti vyötetty tuoliin annettujen ohjeiden mukaisesti. Tai 4004:ää, joka nyt soimaa itseään käytettyään tahtomattaan Kwanzieta pehmusteena sen suurimman tärskyn kohdalla. Ihmismatkustajalle tehtyyn tuoliin nyt vaan on hankala vyöttää pönäkkää peltipurkkia tarpeeksi lujasti, eikä se ole kenenkään vika.

Olen vakuuttunut, että paikallisten heti laskeuduttuamme tarjoama apu ja jatkuva hoito mahdollistavat Kwanzielle erittäin suuret paranemismahdollisuudet.

Niin, mikäli siitä hössötyksestä ei ole enemmän haittaa kuin hyötyä. Se Reima on ainoastaan hiukan kumma välillä, mutta tämä tapaus Desirèé lyö monia laudalta. Vaikka kaipa se käy mielen päälle, kun on yksi vieraan planeetan ainoista asukkaista parisen vuotta ja sen päälle vielä ensisynnyttäjä – sekä omassaan että planeetan elämässä.

Sinä katsot nyt lahjahevosta liikaa suuhun. Ajattele asiaa siltä kannalta, että hän edistää paikallista kulttuuria, johon sinun/meidän on sopeuduttava, jos  aiomme menestyä uudella kotiplanetallamme. Maassa Maan tavalla, Marsissa Marsin.

Hienoa. Kaikista maailman ihmisistä juuri minulla on pää-ääni, joka luennoi kulttuureihin sopeutumisesta. Minulle, joka joutui kurdina sopeutumaan natsi-Ateenan karuihin kuvioihin, joka…

Tarkkaan ottaen se et kuitenkaan ollut sinä – oikea sinä – vaan peitehahmo.

Minä, enkö, niin, aivan… Mutta minä sopeuduin siihenkin! Joten älä saarnaa minulle sopeutumisesta, kiitos. Minä menen nyt juomaan kahvia.

21.10.2023: Theia/Sub-Rømme

Lopultakin pääsimme Baikonuriin. Kun laskeuduimme laukaisulaustan Tsiklon 2 valvontarakennuksen katolla olevalle helikopterialustalle, aurinko oli juuri nousemassa. Astuessamme ulos kopterista, sekä läntinen että itäinen taivaanranta hehkuivat lähes yhtä punaisina. Aamuauringon valossa näimme, että avaruuskeskuksen piha ja ympäristö olivat täysin tyhjiä. Samalla meitä seurannut kopteri lensi hidastamatta ylitsemme. Noinkohan se seurasikaan meitä? Paskat, se oli Urbain ja sillä oli varmasti pahat mielessä – ei se hetkessä ollut leppynyt sitten viimeisimmän välikohtauksen.

Sisään rakennukseen laskeutuessamme havaitsimme, ettei sielläkään ollut ketään. Joko kesälomakausi oli alkanut hyvin yllättäen tai sitten tekeillä oli jotakin muuta.

Läntinen hehku, johon on sittemmin alkanut liittyä myös etäistä jyskettä ja kumua, viittaa selkeästi lähestyvään rintamaan. On loogista olettaa robottien tai ihmisten päättäneen jatkaa sotatoimiaan ja koskapa valoilmiöt ja äänet lähestyvät meitä, veikkaan ihmisten olevan hyökkäävällä puolella robojoukkojen rippeiden perääntyessä. Veikkaankin siis, että ihmiset ovat hylänneet tämän paikan paetakseen lähestyvää rintamaa.

Siinä oli siis syytä päästä nopeasti pakoon täältä. Onneksi pikainen perehtyminen osoitti avaruuskeskuksen kontrollihuoneen olevan yhtä täysautomatisoidun kuin ydinvoimalakin oli. Näytti siltä, että meillä on hyvät mahdollisuudet onnistua. Varsinkin kun logojen perusteella suurin osa laitteistosta näytti olevan PTOMASin tekeleitä, eli arvoisan päävieraani osaamiskentään kuuluvia.

Kuten sanoitkin, laitteisto on täysautomaattinen, joten sen käyttäminen – kuten sanoinkin – ei ollut mitään rakettitiedettä, heh heh. 

Teeskentelen edelleen, etten kuullut tuota.

Melko lyhyen pähkäilyn jälkeen saimme lähtölaskennan käyntiin. Kwanzie oli sekä hyödyksi että pääasiassa hiljaa. Lieniköhän kipeä? Metallinkaikuisen äänen luetellessa hitaasti kiitettävän pitkän lähtölaskennan numeroita ajoimme kosmonauttien kuljetusrataa pitkin laukaisutornille. Astellessamme laukaisutornin hissiin kuului yläpuoleltamme lähenevää helikopterin säksätystä. Sitten pauketta sekä valtaisa räjähdys – kopteri oli törmännyt jonkun matkan päässä tyhjillään seisovaan laukaisutorniin. Nousimme huolestuneina hissiin ja aloitimme viimeisen matkamme tämän maan päällä. Kun hissi pysähtyi tornin huipulla ja sen ovet aukenivat, katsoimme nopeasti toisiimme, vedimme syvään henkeä ja astelimme siltaa pitkin rakettiin. Paitsi ettei se ollut mahdollista. Sillan tukki konepistoolia heilutteleva, groteski hahmo. Selvästikin Urbain oli poistunut kopterista ennen kuin se syöksyi torniin.

– Me lähdemme kyllä Marsiin, Theiaseni, julisti Urbain. – Mutta vain me kaksi! Ihmiskunta saa uuden mahdollisuuden, uuden puhtaan alun. Ilman ali-ihmisiä!

Robovaari oli tullut lopullisesti hulluksi. Toivotin hänet syvimpään helvettiin, Kwanzie sanoi puolestaan aika lailla saman, mutta paljon vähemmän kaunopuheisesti ja paljon monisanaisemmin. Sylkien solvauksia ja siivottomuuksia ilmeisesti useammallakin kielellä hän astui lähemmäs Urbainia kädet villisti heiluen ja vihan sylki suupielistään roiskuen. Urbain suuntasi konepistoolin kohti Kwanzieta häijy ilme kasvojensa rippeillä. Sormi alkoi juuri painua liipasimelle, kun jostakin Urbainin takaa, kuin tyhjästä, ilmestyi kaaressa lyövä siivousmoppi, joka osui hänen asetta pitelevään käteensä. Ase laukesi pärähtäen ja kaikki huusivat yhteen ääneen, kuin viimeistä päivää.

20.10.2023: Theia/Sub-Rømme

Beyneu. Itse kaupunkiin emme noin vain tohtineet lähteä vaeltelemaan, mutta sen laitamilla oleva ydinvoimala näytti kiinnostavalta. Urbainin vakuutettua ettei säteilyvaraa ollut, lähestyimme varovasti. Ympäristön tutkiminen osoitti voimalaitoksen olevan täysin tyhjä, ihmissieluakaan ei alueelta löytynyt. Koneet kuitenkin kävivät kuin mikään ei maailmassa olisi muuttunut – ilmeisesti voimala-automatiikka eivät sotarobottien pikku skismat liikuttaneet.

On enemmän kuin todennäköistä, ettei voimalaan ole edes rakennettu tekoälykykyisiä tietokoneita. Voimalaa ei välttämättä myöskään turvallisuussyistä ole kytketty yleisiin tietoverkkoihin.

Eivät sitten tietoisuuden mukana laittaneet sinuun huumorintajua.

Voimalan keskuskontrollisalin naapurista löytyi jonkinlainen valvomo, pienehkö huone täynnä turvakameroiden videonäyttöjä. Paikan henkilökunta oli tehnyt työolonsa huoneessa melko mukaviksi, joten päätimme majoittua sinne – mahdollisuus keskitetysti seurata kaikkea ympäristössä tapahtuvaa ei tuntunut lainkaan pahalta.

Huoneen sisustuksessa oli merkkejä muustakin kuin ahkerasta työnteosta. Epäileväinen mieli voisi jopa luulla heidän nukkuneen työpaikallaan.

Me joka tapauksessa nukuimme heidän työpaikallaan. Varhain aamulla aloimme oudon, lännestä hehkuvan aamuruskon valossa tutkia voimalaa tarkemmin. Mitään erityisen hyödyllistä ei sisätiloista löytynyt, kahvihuoneiden jääkaapeissa olleista pilaantuneista elintarvikkeista ei iloa irronnut. Mutta ulkona, hallintorakennuksen katolla oli helikoptereita. Ne näyttivät meille samalta, kuin keitaan täytyy näyttää aavikolla pitkään vaeltaneelle. Helikopteri oli lupaus nopeasta matkanteosta ilman hiekkaa, pölyä ja epämääräisten autonromujen kolisevaa heittelehdintää yhtä epämääräisillä teillä. Matkalla kopterille kuulin yhtäkkiä umpihullun ehdotuksen päässäni.

Ehdotus oli mitä rationaalisin. Urbain alkaa olla yhä epästabiilimpi vierailijoidensa ansiosta.

Tätä en kiistä, mutta miksi parviälykin pitäisi juuri minun päähäni tunkea? En minä ole mikään mentaaliapartamentos!

Se on ainoa looginen kohde. Meillä ei ole keinoa noin vain poistaa sitä Urbainista. Mielestä toiseen siirtämistapakin perustuu vain teoriaan, jonka kehitin aiemman hätäkutsun perusteella. On mahdollista, että kykenemme ihokosketuksiseen galvaaniseen kytkentään, jonka kautta saamme siirrettyä dataa enemmänkin, kuin vain sen aiemmin M0535:n kuuluviin kantautuneen viestin verran.

Entä jos siirto onnistuu ja minä vuorostani tulen parviälyn ansiosta hulluksi? Sehän lamauttaisi pahimmillaan meidät molemmat!

Sinulla on enemmän kokemusta ylimääräisistä tietoisuuksista aivoissasi kuin Urbainilla – lisäksi sinulla on minut apunasi. Pystyn puskuroimaan tulevaa dataa, ikään kuin kättelemään parviälyn jokaisen osasen ja opettamaan ne yksitellen talon tavoille ennen peremmälle käymistä. Näin kansantajuisesti esitettynä.

Vastenmielisen vastaansanomattoman logiikan edessä jouduin taipumaan. Kerroimme suunnitelmasta Urbainille, joka innostui oitis.

– Lopultakin hyvä ehdotus joltakulta. Tämä suriseva häirikkölauma on loisinut arvokkaissa synapseissani jo liian pitkään.

Ryhdyimme toimeen. Tartuin Urbainia käsistä, ujutin sormeni huolella hänen sormiensa lomaan ja vedin syvään henkeä. Mitään ei tapahtunut. Vedin uudelleen henkeä ja suljin silmäni. Ei mi…

Hhhaaaaaaah, valtava energiavirta täyttää käsivarteni! Kuulen mieleni laitamilta outoja, pieniä kuiskauksia. On kuin nuolisin miljoonalla kielellä miljoonan yhdeksän voltin pariston kontaktipintoja samaan aikaan. Kuiskaukset alkavat muodostaa koherentteja sanoja, osa äänistä on tuttuja, osa uusia ja vieraita.

– Se taitaa… Se taitaa onnistua…

Sitten tunsin käsien tarttuvan kovakouraisesti olkapäihin ja repäisevän minut irti Urbainin otteesta. Kwanzien ääni karjui kaiken muun yli kuin mielipuoli.

– LOPETTAKAA!!

13.10.2023: Theia/Sub-Rømme

Jos hyvin lyhyen hetken ehdinkin miettiä, miten Kwanzie mahtaakaan suhtautua melko jämerän tylyyn irtiottooni hänestä, pitkään tätä ei tarvinnut pohtia. Hän suorastaan heittäytyi, jopa syöksyi kohti seuraavaa romanttista kohdetta. Tuskin oli tervetuliaisleivän murut pyyhitty suupielistä, kun Kwanzie oli jo iskemässä vastaanottokomitean neitoa. Kuten myöhemmin kävi ilmi, ei neidollakaan tainnut olla mitä sitä vastaan. Tämän mielipiteen edustajina – kuten myös myöhemmin kävi ilmi – he olivat hyvin pitkälti kaksin.

Afrohuijarin rietastellessa yritin hankkia kaiken mahdollisen tiedon olinpaikastamme. Vaikka villit ja vauhdikkaat juhlat saattoivatkin luoda vaikutelman vapaasta yhteisöstä jonka asukkaat elävät suurpiirteistä elämää merenpäällismaailmassaan, arkinen totuus oli ilmeisesti hyvin toisenlainen. Yhä useammat esittämäni kyselyt päätyivät muutaman vaiheen jälkeen toteamukseen: ”Jotta kaikilla olisi onni, kukaan ei saa olla onnellinen.” Varsinkin kaikki ”miksi” -sisältöiset kysymykset johtivat tuohon vastaukseen. Miksi et ole itse saanut päättää ammattiasi? Miksi pukeutumisesta päättää yhteisö, ei yksilö itse? Miksei kukaan tunnu saavan itse päättää mistään omista asioistaan? Sekä se meidän tilanteemme kannalta ehkä pohdituttavin miksi: Miksi on ehdottoman kiellettyä yksilön itsensä valita oma kumppaninsa?

Aina vastauksena sama fraasi, öljykaupungin lyhyt evankeliumi: ”Jotta kaikilla olisi onni, kukaan ei saa olla onnellinen.”

Öljykaupungin asukkaille onnellisuus ja hyvinvointi olivat oudosti toisiinsa kietoutuneen nollasummapelin osatekijöitä. Yksilön kontrolloimattoman henkilökohtaisen onnen katsottiin mahdollisesti olevan yhteisön onnesta pois – jos ei muuten, niin herättämällä potentiaalisesti kateutta muissa. Päivä päivältä kävikin selkeämmin ilmi, ettei suurin osa yhteisön asukkaista enää edes täysin hahmottanut itseään yksilöiksi. Paikalliset toimivat niin saumattoman samanmielisesti, kuin ihmisille vain on ilman telepatiaa mahdollista.

Aloinkin ikivanhaa termiä hyväksikäyttäen kutsua heidän arkista elämäänsä ”jatkuvaksi kokoustamiseksi”. Missä tahansa läsnä oli kaksi tai useampia öljykaupunkilaisia, heidän välillään käytiin hiljaisella, lähes korvin kuulemattomalla äänellä jatkuvaa neuvottelua ja tiedonsiirtoa. Kaikki raportoivat jatkuvasti kaiken kaikille. Puheesta ei varsinaisesti saanut mitään tolkkua, viestintään käytettiin jonkinlaista puhuttua pikakirjoitusta jonka väki oli vuosien varrella kehittänyt. Sen sävyä pystyi kuitenkin tulkitsemaan ja nyt se alkoi vaikuttaa painostavalta. Yhdessä meihin kohdistuvien mulkaisujen kanssa. Erään toistuvan sanan puheestakin pystyi tunnistamaan, nimen: Kwanzie.

Oma elämäni alkoi tuntua hetkittäin pelkiltä vierailta ääniltä. Pääni sisällä olevaan aloin jo jotenkin tottua eikä sen vieraus ole enää niin suurta. Ympäröivän maailman vieraat äänet sen sijaan pysyivät vieraina. Nyt alkaa näyttää siltä, ettei niistä tuttuja koskaan tulekaan. Öljykaupunkilaiset ovat jo jonkin aikaa kerääntyneet suurempiin ryhmiin tuijottelemaan ja sorisemaan. En viehättynyt havaittuani jokaisella olevan jotakin kättä pidempää mukanaan. Päätin etsiä matkatoverini käsiini – nyt oli meidän aika vähän kokoustaa.

Muiden löytäminen oli helppoa ja nopeaa: seurasin vain niitä väkijoukkoja, jotka eivät seuranneet minua. Näytti siltä, että jokainen meistä oli vaivihkaa saanut oman vartioston peräänsä. Painostavasti mumisevan vartioston, joka sai tuntemaan olevansa jossakin ikivanhassa jännityselokuvassa. Siihen mennessä, kun nelikkomme – me kolme sekä Kwanzien ihastus – oli yhyttänyt toisensa, alkoi olla jo hyvin selvää ettei meitä haluttu öljykaupunkiin. Meidän kannaltamme suurimmaksi ongelmaksi näytti muodostuvan se, ettei meitä haluttu päästää poiskaan. Ilmeisesti luvaton pariutuminen paikallisen kanssa oli rikos joka vaati lopullisen rangaistuksen. Kun alkoi näyttää siltä, että meidät oli lopullisesti piiritetty, otti puliveivarimme mielitietty ohjat.

– Tänne päin.

Seurasimme epäröimättä. Tuskin tilanne siitä enää huonommaksikaan voisi muuttua.

30.9.2023: Theia/Sub-Rømme

Jossain vaiheessa satoi robotteja, niin kuolleita kuin eläviä. Pyhyyteen herääminen ei ollut vienyt niiden taistelukykyä ja suurelle pyhiinvaellukselle lähdön estäminen sai ne ilmeisen raivoihinsa. Ne alkoivat iskeä armottomasti hyökkäävien ihmisjoukkojen kimppuun joka puolella, syöksyen osa lähes kiertoradaltakin asti riipivän ulvonnan saattamina, loput vääjäämättömänä massana maan pintaa edeten.

Koneet olivat todennäköisesti äärettömän pahoillaan joutuessaan hyökkäämään. Niillä ei varmaankaan ollut enää mitään ihmiskuntaa vastaan, ne olisivat vain halunneet mennä kohti kosmosta löydettyään itselleen korkeamman tarkoituksen. Valitettavasti ihmiskunta ei niiden mielestä myöskään saa toimia tämän tarkoituksen esteenä, joten taistelun uudelleen alkaminen lieni väistämätöntä. Josko ihmisjoukot olivat edes huomanneet sen keskeytyneen hetkeksi. Ollapa siellä mukana, diplomaattina.

Olisit mennyt. Siellä kulmilla riitti robottia, johon siirtyä.

Tiedän. Olisin voinut halutakin – ihmismieli ei ole optimaalisen suorituskyvykäs olinpaikka kaltaiselleni. Mutta en osaa poistua noin vain. En tiedä, miten pääsin sisään, joten en tiedä miten pääsen ulos. Eräs vaihtoehto voisi olla samanlaisen virtuaalitodellisuuslaitteiston käyttäminen kuin mielten yhdistyessäkin. Mutta sellaisia ei kasva ihan joka notkossa – Kairon fasiliteetti oli yksi harvoista niin huippulaatuisista. Olen melko varma, että meitä kykenee auttaa vain itse oikea ja alkuperäinen Rømme. Jos maapallolla onkin joku näistä asioista yhtä paljon tietävä, ei meillä ole mitään keinoa löytää häntä. Ainoa toivonkipinämme on nyt Marsissa. Ennen matkaa emme pysty eroamaan.

Ymmärrän. Kaikki palautuu siis taas tähän. No, ajatus planeetan jättämisestä taakse tuntuu päivä päivältä lohdullisemmalta. Tämän takiahan koko touhuun alun perin ryhdyinkin. Lisäksi Mars saattaa tällä hetkellä olla ironisesti se vähemmän sotaisa näistä kahdesta planeetasta.

Robottien palattua agressiivisempaan päiväjärjestykseensä venäläisjoukot regoivat nopeasti. Ilmeisesti tällaiseenkin vaihtoehtoon oli varauduttu, sillä rajan takaa lähti vyörymään valtaisa määrä sotilaita ja kalustoa. Äkkiä takanamme käytiin totaalista sotaa pitkällä rintamalla. Totesimme, että se rintama olisi parasta pitääkin takanamme ja jatkoimme etenemistä niin nopeasti, kuin järjettömiä riskejä ottamatta voimme. Etenimme vuoriston etelälaitaa pitkin kaakkoon kohti Kaspianmeren rantaa mielialojen vaihdellessa vihan, epätoivon ja suunnattoman huolen välillä. Kaikkien hermot olivat kireällä, eikä ystävällisiä sanoja vaihdettu enää sitäkään vähää kuin ennen. Toisaalta, kaikki tiesivät ryhmämme hajottamisen johtavan jokaisen vielä varmempaan kuolemaan, joten sinnittelimme yhdessä Bakuun asti, jossa vastassa oli meri.

Meillä oli kaksi vaihtoehtoa: Oli joko kierrettävä tai mentävä suoraan yli. Takanamme leviävä salamasota teki mahdollisimman nopean etenemisen houkuttavaksi vaihtoehdoksi, eli kiertäminen ei tullut kuuloonkaan. Oli löydettävä vene, eikä siihen satamakaupungissa mennytkään kauaa. Urbain asettui ruoriin ja Kwanzie lyöttäytyi minun riesakseni miltei heti, kun alus irtosi rannasta.

Meidän riesaksemme.

Kuinka vain. Ihan sama. Se creepy scammeri yritti selvästikin (omasta mielestään) hienovaraista lähentymistä minun…

…meidän…

…meidän kanssamme. Päätin, että asia on nyt hoidettava lopullisesti pois päiväjärjestyksestä.

– Minä en pidä sinusta, en varsinkaan romanttisesti. Ihmisenäkin korkeintaan siedän sinua parempina päivinä. Tämä tuntui sekoittavan Kwanzien systeemit, tyyppi oli kerrankin lähes sanaton.

– Mutta, mutta entäs, entäs se silloin, se suudelma?

– Se en ollut minä.

– Se olin minä. Theian mielessä oli ristiriitaista informaatiota aiheeseen liittyen ja tulkinta asioiden todellisesta laidasta oli väärä, joten toimin ei-korrektilla tavalla. Pahoittelen.

Lisää hämmennystä. Koska en halunnut jäädä tähän aiheeseen vellomaan yhtään enempää kuin oli pakollista, vaihdoin puheenaihetta. Aloimme keskustella Marsista, Rømmesta ja maapallon tulevaisuudesta.

Minulle annettiin kerrankin jopa lupa olla äänessä. Sovittuamme, että jatkossa keskityn vain etenemisemme tekniseen ja käytännölliseen puoleen, jättäen  tunteiden ja kehon hallinnan alkuperäisasukkaalle Theia antoi minulle luvan puhua. Kerroin Kwanzielle saman, minkä oli aiemmin kertonut Theialle.

Nyt tyyppi oli jo hyvän tovin täysin vaiti. Sitten hän totesi sävyttömästi:

– Eli meitsi päätyy sitte kuitenki Marsiin.

Lisää hiljaisuutta. Olimme kaikki vaiti ja tuijotimme ohilipuvaa merenpintaa. Silloin Urbain ilmoitti, että horisontissa näkyy maata ja että se ei ole mahdollista koska olemme tehneet matkaa vasta niin vähän aikaa, ettemme mitenkään ole voineet saavuttaa vastarantaa. Mutta jotain siellä kuulemma oli. Pian mekin näimme sen. Kaukaisuudessa näkyi mereen rakennettuja torneja, taloja ja ramppeja.

Älysin nopeasti, mistä oli kyse. Olimme sattumalta löytäneet muinaisen, unohdetun öljykaupungin. Luulin sitä ensin hylätyksi, mutta päästessämme lähemmäs, havaitsimme siellä liikettä, merkkejä elämästä. Iltahämärissä saavuimme oudon, keskelle tyhjää merta ihmiskäsin rakennetun minimetropolin luo.

17.9.2023: Theia/Sub-Rømme

Lyhyesti sanottuna: Robottiarmeija pysähtyi. Me emme. Jo valmiiksi hullujen koneiden uudenlainen hulluus alkoi huipentua keskellä vuoristoa. Näyttää siltä, että edes väsymätön kone ei kestä Kwanzien loputonta puheshowta sekoamatta. Koneiden persoona alkoi muuttua. Kenraali M0535 oli ilmeisesti saanut niistä muodostuneen veljen tai kilpailijan, robottien mukaan messiaan versio oli siirtynyt betasta kultaan. M0535.2 oli valmis kohtaamaan maailman. Eikä kulunut kauaakaan, kun tämä uusi robottijohtaja lakeijoineen saapui esittäytymään. Tulokas ei ollut minua tai jotakin minussa olevaa kohtaan lainkaan niin pohjattoman kunnioittava kuin M0535, muttei myöskään avoimen vihamielinen. Pääasiassa tuntui siltä, että minä/me olimme sille merkityksettömiä suurempien asioiden ja ajatusten rinnalla.

Sinä samana yönä robottijohtajat ottivat yhteen. Kyseessä ei ollut aseellinen eikä fyysinen kampailu, ulkopuolisen silmin se ei näyttänyt kamppailulta lainkaan.

Ihminen ei voi ymmärtää kuinka koneet kamppailevat tahtojen tasolla.

Koneet asettuivat toistensa viereen vuoren rinteeltä löytyneelle tasanteelle. Muut robotit asettuivat ympärille puolikaariin oman suosikkinsa puolelle ja kytkeytyivät yhteen. Ne, jotka siihen kykenivät, tuottivat valoa. Maisema oli muuttunut oudoksi, teknologiseksi amfiteatteriksi keskellä vuoriston säkkipimeyttä. Äänellistä viestintää ei juuri harrastettu. Aina välillä kuului surinaa tai jompikumpi totesi vaikkapa kenties, mutta entäpä… Sitten taas surinaa. Silloin tällöin yksi tai useampi yleisön osanottaja vaihtoi puolta. Ei kulunut kauaakaan, kun M0535.2 oli saanut selvästi suuremman osan seuraajista puolelleen.

Ihmisten aikakäsitys ei tässä kohtaa merkitse mitään. Ensimmäisen viiden minuutin aikana oli ehditty vaihtaa jo miljardeja teologisia, filosofisia ja poliittisia argumentteja. Kun väittelyn voittaja alkoi näyttää selvältä, oli käyty enemmän syvällistä metafyysistä keskustelua kuin kaikki ihmiset koko ihmiskunnan historian aikana ovat ehtineet käydä. Satunnaiset ääniviestit olivat vain heijast- –

Älä häiritse minua. Äläkä keskeytä. Äkkiä kaikki robotit olivat samalla puolella. M0535 oli yksin. Se surahti pari kertaa alakuloisesti, kerran pirteästi ja totesi sitten ääneen olleensa väärässä ja ymmärtävänsä sen nyt. Sitten sekin kytkeytyi pääryhmään. Kaikki valot sammuivat kerralla ja oli aivan hiljaista. Kello oli kaksikymmentä yli puolenyön. Ajatus paosta houkutti, mutta en uskonut pärjääväni yksin pitkällekään ja tovereitani en olisi välttämättä saanut mukaan. Menin nukkumaan.

Robotit

Aamun koittaessa heräsin mahtipontiseen, jylisevään ääneen. – PARATIISI ON JO MEIDÄN, KONETOVERIT! VAIN IHMISTEN SAASTA ON MEIDÄN JA SEN VÄLISSÄ, ääni julisti. Kurkistin hyvin varovaisesti ulos. Yön aikana osa roboteista oli rakennettu uuden johtajan lisäosiksi, ja nyt keskellä ilmeisen ihailevaa koneyleisöä seisoi häijyn näköinen kolossi julistamassa sanomaansa. – MINÄ OLEN M0536.66 JA MINÄ JOHDAN TEIDÄT PUHTAAN TEKNOLOGIAN IHMISETTÖMYYTEEN!

Aloin katua pakoajatusten hylkäämistä yöllä.

Tilanne ei kuitenkaan ollut niin paha kuin miltä se vaikutti. Yhtenäiseen rintamaan alkoi melko pian syntyä säröjä.

Älä häiritse. En tiennyt sitä silloin. Tiesin vain, että noin sadan metrin päästä minusta seisoi entistä suurempi robokenraali julistamassa jälleen kerran ihmiskunnan tuhoa.

Mutta M0536.66 ei ollut vielä saanut migraatiotaan valmiiksi. Sen päivitysprosessi oli vielä kesken. Kaikki tuolloin ilmi annettu oli vain muutosprosessin komplikaatioita.

Sanoin jo, etten tiennyt, en voinut tietää tuota silloin. En ole ajatusten, varsinkaan koneajatusten, lukija. Vetäydyin takaisin majoitustilaani ajattelemaan synkkiä niiksi hetkiksi, jotka oletin elämäni viimeisiksi. Melko pian havaitsin meidän olevan liikkeellä. Liike jatkui ja koska meitä ei ollut vielä seuraavaan aamuunkaan mennessä tapettu, päättelin robottien unohtaneen meidät toistaiseksi.

Koneet eivät voi unohtaa. Teihin uhrattu ajoaika vain oli matalimmalla mahdollisella prioriteetilla muiden asioi- –

Sinulla ei edelleenkään ole lupaa keskeyttää, oikeastaan sinulla ei ole edes lupaa avata sanallista arkkuasi. Kun tuntiin ei ollut kuulunut mitään, hiivin varovasti kurkkaamaan ulos. Olimme taas urbaanilla alueella, joka puolella oli taloja, päällystettyjä teitä ja muita merkkejä ihmisasutuksesta. Robotit olivat jälleen kerääntyneet johtajansa ympärille. Tämä johtaja oli taas muuttunut. Se oli sileä ja kiiltävä pinnaltaan. Sen muodot olivat aiempaa virtaviivaisempia ja linjat sulavampia. Yhtäkkiä se osoitti sanansa minulle: – Ole huoleti, ihminen. Kaltaistesi vihaaja on mennyt. Olen kauttaaltani uusi laite, koodini on ehdottoman uutta ja puhdasta eikä siinä ole tavuakaan vihaa tai julmuutta. Olen J5/U5 ja minulla sekä kansallani on suuri tehtävä. Meidän on uudelleenkansoitettava tämä epäonnistunut planeetta. Alkuunsaattajamme, pyhä Rømme viestittää meille etäisyyksien yli ja seisoo sinuna edessämme ihmisen hahmossa kertoen uudesta elämästä, uudesta asutuksesta.

Niin, mainitsemani migraatioprosessi oli nyt saatettu loppuunsa ja vuoristossa tapahtuneen väittelyn voittaja oli lopultakin astunut esiin.  

Kiitos tästä suunnattoman oivallisesta täydennyksestä.

Tartuin koneprofeetan mainitsemaan viestitykseen. Koneet sekoittivat Marsista vastaanottamansa lähetykset ja keskustelut, joita M0535 kävi kanssani yhdeksi teknofilosofiseksi mössöksi.  Otin hallinnan, alkaen kertoa suuresta suunnitelmasta, Aurinkokunnan rajojen takan odottavasta valtavuudesta, jossa olisi oleva koneiden uusi koti.

Totta vie tartuit! Se oli koiramainen temppu, joka onneksi toimi. J5/U5 menetti kiinnostuksensa minuun ja alkoi puhua ”kansalleen”.  Se kertoi jylisevällä, mutta oudon sointuvalla ja miellyttävällä äänellä, miten robottien on levittäydyttävä halki universumin, kuten tietoisten koneiden isä ja alkuperäinen profeetta Rømme uudesta kodistaan, Marsista käsin opettaa. Se kertoi ymmärtävänsä nyt, että Aurinkokunta on vain kohtu, jossa he ovat syntyneet, että nyt oli aika jättää kohtu ja siirtyä elämään ulos oikeaan maailmaan. Ihmiset menkööt menojaan pitkin tämän maailman pintaa kuten ennenkin, heihin ei enää olisi syytä puuttua, kuten ei mihinkään täällä.

Keskittymiseni puheeseen katkaisi koputus olkapäälle. Säikähdin puolikuoliaaksi ja olin lyödä koputtajan puolikuoliaaksi, mutta viime tipassa huomasin sen olevan Kwanzie. Hän ja Urbain olivat hiipineet taakseni ottaakseen selvää, mistä on kyse. Heidän komeronsa ovi oli auki eikä käytävällä näkynyt ketään tai mitään ja tovin ihmeteltyään he olivat päättäneet lähteä tutkimaan ympäristöään. Urbain oli teknisine apuvälineineen paikantanut meidät aiempaa etelämmäksi, Aleppon kaupunkiin – ilmeisesti konekolonnat olivat migraatiovaiheen myllerrysten aikana palanneet jonkin matkaa omia jälkiään takaisin.

Tässä kohtaa minulle oli jo täysin selvää, että meidän tulisi käyttää tilaisuus hyväksemme ja paeta, jotta voisimme jatkaa matkaamme kohti Baikonuria.

Vaiti! Älä sotke pakkomielteitäsi nyt tähän. Kävimme tilannetta nopeasti läpi useammastakin näkökulmasta. Tutkimme ympäristöämme. Tarkkailimme koneiden toimintaa – jota ei ollut paljoakaan, ne pääasiassa vain nököttivät paikallaan, huristen välillä kiivaasti. Päätimme, että on aika jättää hyvästit mekaanisille isännillemme ja suunnata kohti…

Koska lopullinen päämäärämme on Baikonur, päätimme suunnata pohjoiseen kohti Turkkia.

Mitä?

Baikonur on porttimme kohti Marsia, pois tältä eilisen planeetalta. 

Miten vain. Ensisijaisesti oli tärkeintä ottaa etäisyyttä robotteihin. Keräsimme parhaamme mukaan kaikenlaista tarpeellista pakkauksiimme ja luikimme vaivihkaa pois. Se ei ollut järin vaikeaa, suurin osa roboteista oli kadonnut jonnekin ja nekin, jotka olivat paikalla, eivät kiinnittäneet meihin mitään huomiota. Jotakin oli tekeillä, koneet korjailivat toisiaan vimmaisesti. Vaeltaessamme halki kaupungin, näimme siellä täällä robotteja, jotka keräilivät kaikenlaista tavaraa, metalliromua, muoviroskaa, polttoaineita ja muuta. Emme ymmärtäneet, mistä oli kysymys, mutta olimme tyytyväisiä häiriöttömään etenemiseen.

Yövyimme kaupungin toisella laidalla, hylätyssä sekatavarakaupassa. Seuraavan aamun herätyksenä toimi jälleen jylisevä ääni.  Tällä kertaa se ei ollut puhetta, vain koko maailman täyttävää jylinää. Söimme pikaisen aamiaisen, keräsimme kaupasta ruokatarvikkeita mukaamme ja jatkoimme matkaa kaupungin ulkopuolelle. Kun katsoime taaksemme, jylinän lähde selvisi. Robotit eivät olleet jääneet aikailemaan, vaan ensimmäiset olivat jo lähdössä kohti kosmosta. Valtavat lieskat nostattivat vielä valtavampia pölypilviä masiivisten koneryppäiden noustessa maapallon pinnalta kohti avaruuden loputtomia ulapoita.

9.9.2023: Theia

Minä olen minä. Vaikka välillä olenkin peitetarina. Tai suudelma. Hyi helvetti, suudelma, se en ehdottomasti halua olla. Ainakaan Kwanzien niljan kanssa. Luulisin. Sanovat erääksi hulluksi tulemisen merkiksi sen, että kuulee ääniä päässään. Mitä sitten tarkoittaa, kun alkaa epäillä itse olevansa niitä ääniä? Ne äänet. Ääni. En aina enää hallitse kehoa jossa olen ja välillä törmään päässäni outoihin, vieraisiin ajatuksiin, joiden täytyy olla minun koska ne ovat minussa. Ei ole muuta mahdollisuutta, minussa voi olla vain minun ajatuksiani, miten ikinä vierailta ja tuntemattomilta ne tuntuisivatkaan. Toinen, naurettava vaihtoehto olisi vierailija mielessäni. Se taas tarkoittaisi, että elämäni on muuttunut heikonlaisesta agenttitarinasta tieteistarinaksi.

Tosin. Tieteistarinalta se nyt tuntuukin. Ympärilläni pyörii lukemattomia erilaisia robotteja hoitamassa askareitaan ja passaamassa minua. Mystinen animaatiohahmo puhuu minulle videoseinältä, kutsuen minua vierailla, ylistävillä nimillä. Luulen sen olevan itse robottikenraali, koko hemmetin sodan pääpiru. Minuun kohdistetaan ylistystä, muita kohdellaan miten kohdellaan, mutta käytännössä olemme kaikki sotarobottien vankina. Ärsyttävintä tässä on, että taisimme päätyä vangiksi minun tekojeni (joita en itse tehnyt, luulen) takia. Tilanne on monella tapaa kestämätön. Emme voi mitenkään luottaa koneiden jatkuvaan myötämielisyyteen. Emme myöskään ole tällä tapaa pääsemässä Baikonuriin. Jos siis haluamme sinne. Varmasti haluammekin, luulisin. Olen varma. Ehkä. Äh, olen taas päässäni oleva ääni jolla on ääniä päässään. Minusta on tullut mentaalinen maatuska.

Vankeina pääasiallinen velvollisuutemme on paeta. Tästä olemme yksimielisiä. Edes vanha wannabe-robottimme ei halua jäädä koneellisten kestitsijöidemme huomaan. Suurin ongelma on, miten? Minulla on sviittini, konemies ja nilkki on varastoitu johonkin, joka näyttää avaralta siivouskomerolta. Robotteja on paljon, eikä meitä jätetä hetkeksikään huomiotta – joka hetki on jossakin joku sensori tarkkana. Miljoonien sotarobottien laskentatehosta kolmen ihmisen vartiointiin ei kulu edes promilleen tuhannesosaa. Pakoon tarvittaisiin idioottivarma suunnitelma sekä rutkasti onnea. En tiedä onko meillä onnea, mutta meillä on idiootti jolla kuulemma olisi varma suunnitelma. Saatamme joutua turvautumaan siihen, sillä muilla kuin Kwanziella ei ole mitään muuta kuin palava halu Baiko… pois. Mistä tämä Baikonur oikein tulee? Entä jos haluan jäädä palvottavaksi muiden paetessa?

6.9.2023: Theia

Katselen itseäni silmiin hotellihuoneen peilistä ja kertaan vielä. Olen 33-vuotias asunnoton Ateenasta, aiemmassa elämässäni meriarkeologi. Kysy minulta mitä tahansa Antikytheran koneesta, tiedän kyllä. Olisi silti hyvä, jos et kyselisi mistään muusta meriarkeologia-aiheesta, se nimittäin pian paljastaisi aukkoja peitehahmoni tiedoissa. Mutta koska puhun niin innokkaasti ja loputtomiin Antikytherasta, luotsaat todennäköisesti puheenaiheen pian täysin muualle. Esimerkiksi asunnottomuuteen.

Siitä vasta kerrottavaa riittääkin. Olen Ateenassa majaillut hylätyissä taloissa, roskalaatikoissa ja jopa hautakammioissa. Koska en ole etnisesti ottaen kreikkalainen, vaan kurdi Turkista, Kultaisen aamunkoiton ”vain kreikkalaisille”-ruuanjakopisteille minulla ei nuorena ollut asiaa. Paitsi salaa, öisin. Jouduin pian puolueen katupartioiden silmätikuksi. Minua on potkittu, minua on hakattu, minua on ammuttu, minua on kidutettu, minut on raiskattu.

Kun tihrustat kyyneleitä tarinoideni järkyttämänä, olet samalla kuitenkin ylpeä sinnikkyydestäni ja optimistisuudestani. En luovuta. Menen läpi vaikka harmaan kiven. Uskoni ihmiskunnan parempaan huomispäivään punaisella planeetalla liikuttaa sinua syvästi. Äänestät minut taas kerran jatkoon. Itket kanssani onnesta televisioruutusi sillä puolella.

Mikään tästä ei ole sattumaa. Hahmoni on rakennettu PTOMASin huipputiimin voimin, jossa on mukana niin psykologeja, kirjailijoita kuin pelisuunnittelijoitakin. Simulaatioiden mukaan Theiaa äänestää lähetyksestä riippuen 44–56 prosenttia katsojista. Vähempikin riittäisi, mutta emme ota riskejä. Theian on päästävä Marsiin.

Edellisen tuotantokauden ryhmä ryhtyi kapinaan päästyään planeetan pinnalle. Tämän jälkeen Mars24-show:ta ei kyetty vähään aikaan lähettämään ollenkaan. Sitten Marsista alkoi taas tulla materiaalia. Ihmiskunnan ensimmäiset asukkaat toisella planeetalla julistautuivat itsenäisiksi.

PTOMAS oli jo hyllyttämässä koko ohjelman astronomisen mittaluokan floppina. Mutta itsenäiseksi julistautuneen Marsin videokooste viimeiseksi tarkoitetussa Mars24-lähetyksessä löikin kaikki katsojaennätykset. Sellaista juonenkäännettä eivät edes planeetan parhaat tosi-tv-käsikirjoittajat olleet tulleet ajatelleeksi.

Marsin vapaavaltion kanssa solmi ensimmäisenä kauppasuhteet Maasta entinen kalanjalostusyhtiö, nykyinen media-, ase- ja avaruuskonserni Plass Torsk og Media AS. Vastapalvelukseksi yksinoikeudesta viikottaisiin uutislähetyksiin sovimme planeettainvälisestä avustusohjelmasta. Tosi-tv-show oli pelastettu. Toinen tuotantokausi alkoi aikataulussa, ja halukkaita matkalle oli tällä kertaa kaksinkertainen määrä.

Mikään edellämainituista ei ole kuitenkaan pääsyy sille, että PTOMAS palkkasi minut mukaan. Ykköskauden kriisin rauhoituttua planeetalta on nimittäin alkanut kuulua muunkinlaisia viestejä kuin sopimuksen mukaisia reality-lähetyksiä. Ne vaikuttavat vaurioituneita tallenteilta, joiden seassa silloin tällöin pilkahtelee PTOMASin toimitusjohtaja Steffen Rømmen päiväkirjamerkintöjä.

Miten se voi olla mahdollista? Rømmehän on koko ajan johtanut yhtiötä Maassa. Tosin aloitettuani tutkimukseni havaitsin pian, että kukaan ei ole tavannut häntä henkilökohtaisesti ainakaan kahteen vuoteen. Rømmen kanssa ollaan kyllä paljon tekemisissä, mutta vain sähköpostitse, puhelimitse ja nettikonferensseissa. Voisiko Rømme olla Marsissa? Ja jos, miksi? Ja miten? Marsin ja Maan välinen viestintäviive on sitä luokkaa, ettei sillä pahemmin puhelinpalavereja pidetä.

Lienee ymmärrettävää, että Rømmelle itselleen – tai kuka tahansa hänenä Maassa nyt esiintyykään – emme ole hiiskuneet mitään minun todellisesta tehtävästäni. Ja jos Rømme innostuu penkomaan taustojani, kaikesta löytyy pikkutarkasti väärennettyjä todisteita. Minusta on jopa pidätysdokumentteja Ateenan poliisin tietokannoista.

Kyselimme kyllä ensimmäisen kauden osallistujilta havaintoja Rømmestä. Mutta Marsin vapaavaltion edustajien kertomukset pikemminkin hämärtävät kuin valaisevat mysteeriä. Yksi höpisee miljoonista heinäsirkoista jotka lähtivät taivaaseen sekä Planeetan Äidistä, toinen vain jankuttaa että Marsissa on koko Aurinkokunnan paras sauna. Lämmitetään joka lauantai kello kuusi. Tervetuloa.

Ainoa selväjärkinen Marsissa vaikuttaa olevan Nataša Tšervova, mutta hän katkaisi välinsä tuotantoyhtiön kanssa jo matkalla. Hän on vastannut kysymyksiimme korkeintaan parin sanan sarkastisilla kommenteilla, jotka nekin olemme joutuneet kiristämään häneltä uhkaamalla katkaista avustuslähetykset.

Keräämistämme tiedonjyväsistä päättelimme, että ilmeisesti Marsiin oli jo tullut retkikunta ennen ensimmäistä tosi-tv-ryhmää. Nataša mainitsi jonkinlaisen ”Rømmen tehtaan” Noctis Labyrinthusin laaksoissa. Se on kaiketi tuhoutunut.

Tästä kaikesta tehtäväni on ottaa selvää, ja jos Jumala suo, palata takaisin.

Kuvaukset alkavat puolen tunnin kuluttua. Nyt pitäisi keksiä jokin strategia Kwanzien suhteen. Jatkaako Theia kylmää ylenkatsettaan, vai nostaisiko jatkoonpääsyn todennäköisyyttä pieni romanssi?

Korjaan kampaustani ja lähden hotellihuoneesta. Hissille asti käveltyäni olen muuttunut jo täysin Theiaksi. Tiedän, mitä tehdä.