'Markov'-hahmon arkisto

Lennän!

Ensin putosin, sitten sukelsin, sitten sulin, sitten jakauduin.

Nyt lennän.

Tai: me lennämme. Minä ja muut minät.

Ahaa, olen jonkinlaisessa aluksessa. Me olemme. Niin, niin, Rømme puhui tästä. Äsken/ikuisuus sitten/en tosiaankaan tiedä. Se valtaisa, kokonaisen kaikkeuden kokoiselta tuntunut tajunta, johon sulin, oli Rømme. En ymmärrä, miten, mutta ymmärrän, että.

Voinko todellakin lentää vapaasti ulos planeetan painovoimakentästä? Господи мой! Ei tarvinnut kuin ajatella sitä, ja olen jo kiertoradalla. Miten tämä oikein on mahdollista?

Rømme selitti senkin, mutta en ymmärrä teknisiä yksityiskohtia. Tämä oli kuitenkin kaiken tavoite.

Pääsin pitkälle, hän kertoo, mutta viimeinen vaihe oli liikaa. Symbioosi alusten kanssa ei onnistunut. Kasvusto karkasi valloilleen, itse vajosin hitaaseen horrostilaan. Tai pikemminkin: koko itseyteni katosi. Mutta sitten sinä saavuit. Ja kipu.

Nyt aluksissa olenkin minä.

Kaksi erillistä tietoisuutta onnistui viimein siinä, mihin yksi hajosi. Tarvittiin jotain, joka ylläpitää prosessia samalla kun se tapahtuu.

Ja viimein: kohti tähtiä.

Menkää te, lapseni. Minä olen tehtäväni tehnyt. Teissä on myös osa minua. En katoa tyhjyyteen.

Näen muut itseni. Meitä on valtavasti. Olen kaikki ne samaan aikaan, mutta milloin tahansa voin olla myös vain yksi meistä. Kaarramme yli Punaisen planeetan ylängön, jonka nimen muinainen minuuteni muistaa: Noctis Labyrinthus.

”Yön labyrintti”? Hassua, kun itse olen viimeinkin ulkona elämäni sokkeloista, liihotan uuden alun sarastuksessa. En ole ikinä kokenut tällaista vapautta.

Onko jo aika lähteä? Tuo laajempi tietoisuus, jonka rakastavasta säteilystä tunnumme saavamme voimamme, hyrisee hyväksyvästi. Kyllä, se kuiskii. Menkäähän jo leikkimään, lapsukaiset.

Ei! Äkkiä kaikki minuuteni saavat saman viestin: Pysähdy! Takaisin! Vaara! Pysähdy! Takaisin! Vaara!

Sukellamme alas. Käskyä ei käy vastustaminen.

Nyt olemme maan alla. Jonkinlainen tehdas. Komento kuuluu yhä kovempaa: Heti! Tänne! Heti! Vaara!

”Tänne” tuntuu tarkoittavan tuota valtavaa lihan, teräksen ja kasvien kudosta luolan perällä. Sen keskellä roikkuu ihmisenkaltainen vääristynyt ruumiinraunio. Edustalla huitoo kaksi ihmistä avaruuspuvuissa. Toinen poimii putkenpalan maasta ja alkaa hakata seinämän lihakudoksia mielipuolisella raivolla.

Kirskuva kipu täyttää tajuntani: Pysäytä! Tapa! Nyt!

Kiidän piskuisen ihmishahmon eteen. Se lopettaa hakkaamisen, perääntyy. Kipu lakkaa heti. Putki kalahtaa lattiaan, vierii seinustalle ja kilahtaa irtonaisen avaruuspuvun kypärän visiiriin.

Lennän lähemmäs. Olen jo niin lähellä, että näen kauhusta ammollaan toljottavat silmät kypärän sisällä. Omat silmäni. Minä uppoamassa valtaisaan lihakudosmereen. Hitaasti, kuin painajaisessa. Tämä on minun kypäräni, S-02/03.

Ei, hetkinen, ei sen sisällä ole silmiä – enää. Se on tyhjä. Silmät ovat tässä toisessa, S-02/02:ssa.

Nuo silmät… minä muistan.

Nataša.

Pysäytä! Tapa! Heti!

Osa minusta pyrähtää jo kohti puvun happiletkua ja muita haavoittuvia osia, mutta suurin osa saa vastustettua käskyä.

– Ei! huudan. Kuulen jostain ääneni valtaisana kaikuna.

Nataša hätkähtää. Hän horjahtaa taaksepäin. Myös toinen ihmishahmo käännähtää katsomaan minua. Tunnistan hänet Jürgeniksi.

Nataša, lopeta! tarkoitukseni on sanoa, mutta kuulenkin tuhatkertaiseksi kasvaneen oman ääneni messuavan: – Pysäytä! Tapa! Heti!

… juoksen…

”Ei tuommoisesta pelokkaasta rääpäleestä tule koskaan kosmonauttia”, äiti jankutti. ”Taasko se leikkii siskon nukeilla? Ja heti pimputtelemassa lelupianoa kun silmä välttää! Menehän siitä, vaikka pihalle tappelemaan. Vätys.”

Mutta tässä sitä vaan juostaan toisen planeetan pinnalla, hähhähhää. Siitäs sait ja siitä, äitimuori! Vaikka laulajahaaveeni upposivatkin Krasnojarskin routaiseen mutaan.

… juoksen… Perässä seurasi, saasta. Ei kantoraketin tuli ollut riittävän kuumaa polttaakseen sitä tuhkaläjäksi laukaisualustalle.

”Sairas lapsi! Ssssairassss…” kuiski pappi korvaan ja kähmi takapuolta. Höpiskää mitä höpisette Saatanan kuiskimisista, mutta sillä välin Jumala tunki kielensä korvaani. Kanteleminen on rumaa, mutta erityisesti turhaa. Minä siitä selkääni sain. Pappi pudisteli päätään ja huokaili. ”Sairas lapsi, sairas. On pidettävä pää kylmänä Saatanan edessä.” Ja isä antoi taas tulla.

Juoksen. Hetkinen, mihinkäs asti olen oikein—

Ja sitten olinkin leimattu. Miliisit pysäyttelivät perjantai-iltaisin ja pieksivät huvikseen. Paitsi se yksi, joka piti puolia, jos sattui olemaan vuorossa…

–äkkiä putoan.

… mutta myöhemmin se nappasi lommoiseen žiguliinsa, vei vesivoimalalle ja. No, tiedätte kyllä. Olin kuusitoista kun menetin neitsyyteni. Ilta oli kirpeä, kuu mollotti, turbiinit karjuivat. Itkin viikon. Sitten lähdin liftaamaan Pietariin.

Putoan, putoan…

Voi luoja, miten pitkään tällä planeetalla oikein voi pudota?

On niin kevyt olo. Kuin lentäisi kävellessäänkin. Nataša heristelee sormeaan ja varoittelee hypokapnian petollisista jälkioireista, mutta ei hän taida oikein ymmärtää.

On vain niin hyvä olla. Teen pitkiä kävelyretkiä joka päivä, joiden perusteella olen maalaillut habitaatin yhteistilan seinälle lähialueen karttaa ulkomuistista. Nataša ja Jürgen napisivat niin kauan päin honkia olevista mittasuhteista, että rupesin piirtelemään karttaan myös mulkosilmäisiä hirviöitä, seireenejä ja alkuasukkaita. Johan hiljenivät.

Reiman kanssa syntyi puolestaan kiistaa paikannimistä, joita karttaan olen keksinyt. Hän haluaisi kotoisia, suomalaisia nimiä, sellaisia kuin Toiskärsämäki tai Jännänääri. Suurinta osaa niistä on mahdotonta lausua. Syystä tai toisesta R toistelee niitä itsekseen ja hihittelee. Mitä lie metsäläishuumoria.

Itse suosin runollisia nimiä, kuten Uusi ihmisyys, Vapauden vuo tai Sodan jumalan suudelma. N ja J mulkoilevat toisiaan, kun me nimeämme Reiman kanssa Marsia uudestaan.

Yleisesti ottaen kaikki ovat kuitenkin hämmästyttävän hyväntuulisia. Kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta kukaan ei hiisku matkan tapahtumista mitään. Nataša kärttää meitä auttamaan tieteellisissä kokeissa, Jürgen suorittaa jotain kummia mittauksia ja vastailee vinoillen maasta tuleviin viesteihin. Usein hän lukee kirjeenvaihtoa ääneen aamiaisilla. Kaikki nauravat J:n sapekkaalle sarkasmille. Ehkä vähän turhankin äänekkäästi?

Reimakin osallistuu yhteiseen tekemiseen ja toisinaan viskoo omituisia vitsejä, joille hohottelee sitten itse ja läiskii polveensa. Desirèé halailee kaikkia silmät loistaen ja kyselee, tunnemmeko me sielujemme värinän. Siinä haiskahtaa jo hysteria.

No mutta, kyllähän tämä on uuden alku, joten ehkä on luonnollista olla vähän hysteerinen. Itse tunnen… puhdistuneeni. Suorastaan uudelleensyntyneeni. Ehkä se kaikki saasta, jossa kahlasin aiemmin, todella jäi Maahan? Ehkä…

Tänään kävelin läheiselle kraaterille asti. Katselin sen reunalla piskuista aurinkoa (se näyttää tosi pieneltä täällä), joka vaelsi hitaasti etäisen hiekkamyrskyn taa. Kun palasin tasangolle, huomasin yhden autonomiboteista seuranneen minua sinne asti, höhlä vekotin. Se näytti jotenkin säälittävältä yksinään siinä kraaterin juurella, joten tanssahtelin pari piruettia ilahduttaakseni sitä. Vekotin piristyikin silminnähden. Käänteli töpöttävältä silmäparilta näyttävää kameraulokettaan puolelta toiselle. Laitteen lähes inhimilliset eleet huvittivat minua niin, että innostuin loikkimaan tasangolle saappaanjäljistäni valtaisan Olen vapaa! -tekstin.

Robotti jäi yksin zoomailemaan tilataideteostani ilta-auringon ruosteisessa hehkussa, kun tallustelin takaisin habitaatille.