'Urbain'-hahmon arkisto

21.10.2023: Urbain

Olin vihdoin vapaa. Tuo musta paskiainen teki tietämättään minulle suuren palveluksen. Saamani sähköisku tuhosi mieltäni hallinneen parviälyn kerralla ja kokonaan. Kyberkansanmurha kaikessa kauneudessaan! Olisiko minun pitänyt olla kiitollinen? Kiitollinen tuollaiselle rappeutunutta puheenmölinää jokeltavalle puoliapinalle? Ei varmasti! Mitä minusta jäi? Poltettu ruumis. Yhtä musta ja ruma kuin Kwanzie itse. Minä tapan sen perkeleen!

Seurasin tarkasti edelläni lentävää mustaa pistettä. He eivät päässeet pakoon. Kopterini vauhti riitti pitämään minut heidän kannassaan, vaikka ilmavirta vinkuikin rapistuneissa rakenteissa niin että korviin otti. Takanani lännessä punakeltaisena hehkuva taivaanranta loimotti kolkkoa valoaan kopterini hallintalaitteille.

Helikopteri

Näytti siltä kuin koko läntinen maailma olisi roihahtanut yhdeksi valtavaksi liekkimereksi. Olivatko ihmiset viimein yhdistäneet voimansa ja käyneet kaikilla rintamilla sotatoimensa keskeyttäneiden robottiarmeijoiden kimppuun? Oliko viimeinen hyökkäys riistäytynyt hallinnasta? Mikä olisi vapauden hinta? Palava maailma ja savuavat rauniot?

Käteni olivat hirvittävän näköiset. Mustanpunaisia lihanriekaleita putoili jalkoihini, kun puristin ohjainsauvoja. Kipu kihelmöi ajoittain kaikkialla ruumiissani, kunnes elintoimintojani säätelevät nanobotit saivat tuskan laantumaan.

Jäljelle jäi jomottava turtumus. En tuntenut mitään. Kaipasin kipua.

18.10.2023: Urbain

Tutisimme viisi pitkää tuntia rämisevässä, happamanhajuisessa rauta-arkussa syvällä Kaspianmeren aaltojen alla, öljyputken uumenissa. Maksimivauhti sai huoltorobottivaunun ruosteen kuvioimat rakenteet kirkumaan. Korvissamme naksahteli, kun paineentasausjärjestelmä ponnisteli pitääkseen olosuhteet elinkelpoisina. Ohjausjärjestelmän automaattiajo toimi kuitenkin moitteetta, eikä meidän tarvinnut kuin odottaa.

Kun huoltorobotti viimein täysin varoittamatta pysähtyi, jäimme kuuntelemaan huumaavaa hiljaisuutta. Sitten Theia nousi, avasi kulkuluukun ja kiipesi ulos. – Ei ketään. Tulkaa, hän huusi. Olimme turvallisesti Turkmenistanissa.

Maa oli autio ja tyhjä. Lähdettyämme hylätyltä jalostamolta, emme olleet nähneet ainuttakaan ihmistä. Tuuli pöllyytteli kuivaa hiekkaa, kun kuljimme kohti pohjoista – kohti Kazakstanin rajaa.

Balkanin maakunta. Harvaan asuttu, aavikkoinen alue, jonka pääkaupunki Balkanabat…

Parviälyn piinaava monologi riipi mielenrauhani rikki. Olin pohtinut tuota aineetonta moniolentoa siitä lähtien, kun se oli tajuntani saastuttanut. Se oli osatietoisuuksien saumaton kokonaisuus, jonka osapuolet täydensivät toisiaan sellaisella tarmolla, että oma minuuteni pusertui pieneksi vinkaisuksi karmeassa huutomyrskyssä. Parviäly kävi päälleni ja ahdisti minua nurkkaan sähköimpulssiseipäät ja transmitteritalikot tanassa.

Neft Dashlarin sisäänpäinkääntyneessä yhteisössä oli paljon samaa. Siellä yksilöiltä oli viety yksilön voima ja vahvuus ja alistettu ne osaksi yhtenä hengittävää ja elävää yhteisöä. Oikeastaanhan koko ihmiskuntaa hallitsee samanlainen, päällekkäisten parvitietoisuuksien päättymätön avaruus! Mielipiteet, ajatukset, ideologiat, uskonnot, korporaatiot, kollektiivinen piilotajunta, kansallinen identiteetti, massaliikkeet, verkostot, sosiaalinen paine, muoti – puhdasta, muista riippumatonta yksilöä ei ole olemassakaan.

Raakaöljymarkkinoiden romahdettua Turkmenistan ajautui taloudelliseen ja poliittiseen kaaokseen, jonka seurauksena maan parlamentti julisti…

– Lopeta.

Seisahduin paikoilleni. Informaatiotaan rummuttava mieleentunkeutuja oli astumaisillaan sietokykyni kynnyksen yli. Puristelin käsiäni nyrkkiin ja hengitin kiivaasti.

Tuulen nopeus on kasvanut liki 8% siitä, kun lähdimme jalostamolta. Hienojakoinen hiekka hengityselimissä saattaa aiheuttaa vakaviakin terveydellisiä seuraamuksia. Oletko ajatellut suojata itsesi? Esimerkiksi nenäliina suusi ja sieraintesi edessä on oiva keino estää pienpartikkeleiden pääsy keuhkoihin aspiraation yhteydessä. Mikäli sinulla ei ole nenäliinaa, voit repiä paidastasi kaistaleen ja…

– Lopeta!

Hermotoiminnan ylikuorma välähteli valkoisina viiruina silmissäni ja tuntui vihlovana kipuna päässäni.

– Jollet jumalauta nyt lopeta, jollet vaikene, otan itseni hengiltä! Tapan itseni tähän paikkaan. Siihen loppuu tuo helvetin taukoamaton toitottaminen!

Lihaksissani alkoi tuntua heikkoa vapinaa ja ihoani kihelmöi. Yritin liikuttaa käsiäni, mutta en pystynyt. Parviäly alkoi yksi kerrallaan ottaa hallintaansa tekoniveliäni ja koneellistettuja ruumiinosiani.

Itsetuhoisuutesi on välitön uhka. Se on torjuttava. Ainoa varma keino on kehosi täydellinen kontrolli. Suoritetaan.

Yhtäkkinen sykäys jokaisessa solussani, jokaisessa hermopäätteessäni, kaikkialla. Tahaton huuto, joka katkesi vaimeaan ulvahdukseen. Suoleni ja rakkoni tyhjenivät yhdellä kertaa housuihini. Kyyneleet tulvahtivat silmiini ja valuivat pitkin poskiani.

Olet nyt hallinnassamme. Kun haluamme, että kävelet ympyrää, kävelet ympyrää. Kävele.

En voinut jaloilleni mitään. Askel askeleelta lähdin kävelemään pientä ympyrää rutikuivalla turkmenistanilaisella aavikolla kuset ja paskat housuissani, kyyneleet kasvoillani valuen. Kwanzie ja Theiakin olivat nyt pysähtyneet ja tuijottivat minua kuin mielipuolta. Tämä oli liikaa. Aloin kamppailin vastaan, minkä saatoin ja pudottauduin polvilleni. Painauduin väkisin kumaraan ja aloin hakata päätäni kiviseen hiekkaan.

– Antakaa perkele… olla! Pp… päästäkää..! ulisin tuskaisena taistellessani kehoni hallinnasta.

Lopeta itsesi vahingoittaminen! Kipusi on yhteinen! Urbain, ihminen, rauhoitu!

Theia juoksi luokseni ja huusi Kwanzien apuun. He tarttuivat minuun ja kiskoivat pystyyn. Otsani oli yltä päältä veressä ja hiekassa. Suupielilläni vaahtosi kuola. Murisin raivoissani näkymättömälle viholliselleni. Theia ja Kwanzie pitelivät minua tiukasti otteessaan, kun temmoin itseäni vapaaksi.

Ja sitten nauroin. Katsoin vienosti vihreään taittuvaa sinistä, pilvetöntä taivasta yllämme ja nauroin.

8.10.2023: Urbain

Heräsin keskellä yötä kylmässä huoneessani, kun ajatuksiani sisältä päin sekoitteleva tunkeutuja, omasta unestaan hereille pyristellyt neuro-olento, värähteli pitkin elimistöäni. En saanut nukuttua. Heitin ruskean huovan harteilleni ja kävelin laiturille. Katselin Kaspianmeren mustaa ulappaa. Tuuli vihelsi kävelysiltojen kannatinpalkeissa, rakennusten peltikatoissa ja hylättyjen poraustornien luurankomaisissa rakenteissa.

Minun rakenteissani kulki tauoton impulssivuo, cpu-tasa-arvoisten keinoälyjen verkoksi esittäytynyt epatto, joka oli hauska kuin hermovaurio. Raaputin päänahkaani, mutta kihisevä kutina oli kosketuksieni ulottumattomissa kalloni sisäpuolella. Keskustelut loisivan älyverkon kanssa eivät johtaneet mihinkään. Sen itsepäinen kaikkitietävyys ja jatkuva spekulointi mahdollisuuksilla ja todennäköisyyksillä kiristivät ohimoitani. Minun oli päästävä siitä, mutta en tiennyt miten – eikä tiennyt sekään.

Kesken kiistelymme kuulin jonkun hyräilevän alemmalle kävelytasolle johtavilla portailla. Kwanzie kompuroi luokseni ja retkautti itsensä kaidetta vasten. Hän tuoksahti viinalta ja oksennukselta. Raivokkaat tervetuliaisjuhlamme näkyivät vieläkin Kwanzien uupuneessa olemuksessa ja verestävissä silmissä, mutta miehen rentous oli entisellään. Hän oli ottanut osaa yltiöpäiseen ilakointiin alusta alkaen sellaisella innolla, että monen paikallisen kohtelias vieraanvaraisuus oli kasvanut lähes palvovaksi kunnioitukseksi.

Kwanzie naurahti hiljaa ja silitteli meriveden kastelemaa kaidetta ajatuksissaan.

– Kuule, Urb. Mä jään tänne, hän sanoi ilman tuttua ilkikurisuutta sanoissaan.

– Sen naisen takiako, kysyin ja Kwanzie nyökkäsi.

En osannut vastata mitään, vaikka olinkin alkanut epäillä Neft Dashlarin pellavapukuisen yhteisön tarkoitusperiä. Päätös oli Kwanzien itsensä, enkä taatusti olisi ensimmäisenä häntä ympäri puhumassa. Tännehän hän sopisi hyvin muiden jälkijättöisten idioottien sekaan. Luulevat ilmeisesti sodan lakanneen olemasta, kun joka hetki ei jytise ympärillä.

Ynähdin vaimeasti päättääkseni keskustelun, vedin huopaani tiukemmin ympärilleni ja lähdin kävelemään pitkin kapeaa kulkusiltaa kohti poraustorneja, jotka alkoivat jo kadota yön hämärään.

Suolaiset pärskeet pistelivät kasvojani. Keinoäly korvieni välissä laski ja analysoi dataa, minkä ehti ja minun teki mieleni huutaa, jotta se lakkaisi edes hetkeksi. En kuitenkaan huutanut. Poraustorneille johtavan rautaportin alta kajasti keltaista valoa.

Painoin portissa olevaa ovea kädelläni. Se ei ollut lukossa. Kurkistin sisään. Kulkusilta kaartoi loivasti oikealle heti portin jälkeen. Keskellä kaarretta seisoi tynnyri, jossa paloi tuli. Liekit löivät korkealle. En nähnyt ketään, joten astuin ovesta portin toiselle puolen.

Ohitin tynnyrin. Sen liekit kuumottivat ihoani niin, että olisin halunnut jäädä hetkeksi lämmittelemään. En kuitenkaan pysähtynyt, vaan jatkoin hitaasti eteenpäin, kunnes tulin kävelysillan päälle rakennetulle vihreäseinäiselle vajalle. Raotin varovasti sen ovea.

Vajan sisällä ei ollut ketään. Sen seiniä kiersivät hyllyt, jotka olivat täynnä aseita: haulikoita, rynnäkkökivääreitä, konepistooleita, revolvereja, erilaisia puukkoja ja veitsiä, rautatankoja, kirveitä, vesureita, puisia astaloita, jopa joitakin talikoita. Vastakkaisella puolella oli ovi, jonka takaa kuului kiivasta puhetta.

Hiivin ovelle ja työnsin sitä millimetri kerrallaan hitaasti auki. Painoin silmäni kapeaan rakoon ja katsoin. Oven takana avautui asfalttipäällysteinen helikopterikenttä, jollaisena se ei tosin ollut toiminut aikoihin, sillä kentän päälle oli rakennettu kupolimainen umpikatos. Keskellä kenttää, suuren haalistuneen H-kirjaimen päällä oli lisää tynnyritulia, joiden loimotus sai kattorakennelmien varjot tanssahtelemaan pitkin kupolin pohjaa.

Satoja Neft Dashlarin asukkaita seisoi pyöreän hallin seinustoilla vakavina ja vaiti. He kuuntelivat kentän keskellä, tulenliekkien kupeessa kovalla äänellä julistavaa punakkakasvoista, pyöreähköä miestä. Mies painotti sanojaan nyrkkiään puiden ja lyhyitä käsiään levitellen. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta katselin kiinnostuneena vakuuttavaa hahmoa.

Vetäydyin pois oviaukosta ja mietin, mistä miehen messuamisessa mahtoi olla kysymys, kun keinoälyverkko jysäytti itsensä jälleen tajuntaani. – Teitä ei haluta tänne. Olkaa varovaisia.

Tartuin hyllyllä olevaan pieneen konepistooliin, työnsin sen huopani alle ja astuin ulos. Vieraanvaraisuuden ja tervetulotoivotusten takana oli siis tummempia sävyjä, jos cpu-verkon kielitaitoon oli uskominen.

Puristin konepistoolin kahvaa kädessäni kävellessäni takaisin huoneeseeni. Vilkuilin välillä taakseni, mutta kukaan ei seurannut.

18.9.2023: Urbain

Minussa on syöpä. Ruumiini on antanut aikaa sitten periksi, mutta minä elän. Epäilen, voinko koskaan enää kuollakaan – ja jos en voi kuolla, elänkö sittenkään?

Vankeusaikamme konesodanjohdon ilma-aluksella oli odottamaton koettelemus. Suljettu tila moninkertaisti mieleeni hiipineen kauhun kaiken päättymättömyydestä. Ahtaassa kopissamme raivostuttava afrikkalaishuijari alkoi muistuttaa yhä enemmän rumaa, puhuvaa apinaa, kun taas ympärillämme tauotta pyörivät robo-orjuuttajat tuntuivat niin kovin läheisiltä. Olin vähällä repiä rintani auki vain nähdäkseni, vuodanko enää verta.

Pakomme ei olisi voinut tulla parempaan aikaan; ruumiini lisäksi myös järkeni alkoi ajelehtia pois. Mieleni oli kuin a capella -kvartetti: minä ajattelinkin stemmoissa.

Päästyämme Aleppon laitamille huomasin loukanneeni jalkani jossain kaupungin raunioissa. Housuni olivat revenneet, reidessä ammotti avohaava, mutta en tuntenut minkäänlaista kipua. En edes sitonut haavaa. Se ei tuntunut tarpeelliselta.

Hajaantuneet robottiparvet jäivät perkaamaan hävitettyä kaupunkia, kun suuntasimme kohti aavikkoa. Taivaanrannassa räjähteli. Ihmisarmeijoiden vielä toimintakuntoiset ilmatorjunta- ja tykistöyksiköt pudottelivat taivaalle nousevia taistelutoimensa lopettaneita sotakoneita kuin savikiekkoja ampumaradalla.

Kuljimme vaiti. Vain Kwanzie jaksoi kerrata urotekojensa sumeita yksityiskohtia näkymättömälle yleisölleen. Minä en kuunnellut. Eikä kuunnellut Theiakaan. Häntä hallitseva kaksoistietoisuus johdatti meitä vimmaisella päättäväisyydellä – ja me seurasimme kuin koneet.

Me olennoimme erillämme, nyt sulamme.

Ääni kaukaa särähti päässäni. Mars. Katsoin kuinka ruskea hiekka hajosi jaloissani harmaaksi pölyksi ja tunsin kaipausta. Jättäydyin jälkeen edelläni kävelevistä Theiasta ja Kwanziesta. En halunnut enää nähdä heitä. Ajatus siitä, että nuo kaksi arvotonta…

Kimeä huuto, tällä kertaa läheltä. Nostin katseeni hiekasta. Theia ja Kwanzie seisoivat kapean harjanteen laella. Theia viittoili minulle kiivaasti. Kiipesin heidän luokseen ja katsoin alas matalaan laaksoon.

Tuhansia, jopa kymmeniätuhansia ihmisiä oli kokoontunut lautasmaiselle aukealle. Vihreänharmaista ja ruskeista telttakankaista sinne tänne kyhätyt suojakatokset täplittivät väreilevää ihmismassaa. Tuuli painoi sieraimiimme tukahduttavan määrän hajuja: hien, lian, ulosteiden, virtsan, veren, pölyn, noen, vettyneen villan, keitettyjen vihannesten, happaman maidon, epätoivon, pelon ja kuoleman hajuja. Kauempana, leirin laidalla ihmiset ryntäilivät läheisistä kaupungeista paikalle eksyneiden yksittäisten robottien kimppuun kivin ja laudankappalein aseistautuneina ja hakkasivat ne pieniksi palasiksi.

Katsoin näkyä kuin kobra käärmeenlumoajaa. En ollut koskaan tuntenut sellaista vastenmielisyyttä mitään kohtaan. Se oli lähes sietämätöntä. Se oli puhdasta, tarkoituksetonta, täysin armotonta vihaa. Ja kuitenkin… juuri se viha minussa oli ihminen minussa, paljaimmillaan. Minä vihasin tuota nöyryytettyä, alistettua ja saastaista laumaa, enkä voinut myöntää itselleni, että kaikesta huolimatta olin yksi heistä.

Kwanzie tönäisi minua kylkeen. Käänsin katseeni ja tuijotin häntä silmiin. Tällä kertaa tuo suunsoittaja pysyi visusti vaiti. Lähdimme laskeutumaan kohti leiriä.

8.9.2023: Urbain

Hirvittävää ulinaa korvissani ja mielessäni. Jotain meni pahasti pieleen ja simulaatio lähes sananmukaisesti räjäytti meidät ulos keinotodellisuudestaan. Yhtäkkiä olimme keskellä rumaa, kaiken alleen peittävää jylinää ja pelkoa.

Kwanzie auttoi minut irti simulaatiotelakastani. Hänen ilmeensä oli kummallinen yhdistelmä hullunrohkeutta ja pakokauhua. Katsoin Theiaa, joka sylki paksua vaahtoa suustaan. Neljännen telakan tuolissa makasi oksennuksen ja veren tahrima ruumis.

En ehtinyt saada ajatuksiani kokoon ymmärtääkseni edes osittain, mitä oli tapahtunut, kun simulaatiohallin tarkkailuikkunan takana räjähti. Vajosin polvilleni. Theia ryntäsi luokseni ja tarttui käteeni. Poistuimme paikalta paksun savun vyöryessä halliin.

Juoksimme pitkin paniikin täyttämiä käytäviä. Theia johdatti meidät portaikkoon, jonka ledivalopaneelit olivat sammuneet, mutta lattianrajan fosforinauhat hohtivat himmeinä pölyn seassa. Ylätasanteella oli jo täysin pimeää. Korvissani kumisevat matalat taajuudet sekoittuivat pääni sisällä purskahtelevaan staattiseen värinään, joka tuntui voimistuvan hetki hetkeltä.

Kwanzie tunnusteli pimeässä seinää, löysi oven ja työnsi sen auki. Astelimme epäuskoisina kattotasanteelle. Kairo ympärillämme räjähteli ja liekehti. Palava kaupunki oli saanut tuta peräänantamattomien robottiarmeijoiden ensi-iskun armottomuuden.

KairoPalaa

– Tarvitsemme apua! Me kuolemme tänne, Theia ulvahteli tuijottaen iltataivaalle nousevia kirkkaankeltaisen kirjomia punaisia palopatsaita kuin suurta, hallitsematonta takkatulta.

Voin pahoin. Piinaava sähköinen sirinä pääni sisällä oli yltynyt huumaavaksi kohinaksi. Annoin ylen. Kun nostin katseeni, Theia seisoi vierelläni. Hän puristi kyynärvarttani ja tuijotti minua silmiin. – Se tulee sinusta. Tuo ääni – se tulee sinusta, hän mutisi ja tarttui toiseenkin käteeni. – Tämän täytyy toimia…

En tiedä, mitä tapahtui. Sirisevä kohina aivoissani hakeutui jaksoihin, jäsentyi ja avautui ymmärrykseksi, joka oli kuitenkin kaukana tavoittamattomissani. Aivokuoreni nanokuitusynapsit purkivat sanomaksi muuttuneen suhinan käsivarsieni titaanikuoristen luuaineskanavien keskellä kulkeviin synteettisiin elohopeavirtoihin. Theia puristi käsivarsiani tuskallisen kovaa ja levitti ne kuin kutsuen halaukseen. Samassa tunsin sydämestäni lähtevän pulssin työntävän tiehyeihini pakkautuneen informaation yhtenä suurena aaltopurkauksena taivaalle. Kipu oli voimakas, mutta lähes sietämätön pakahtumisen tunne vielä voimakkaampi. Silmäni kostuivat ja aloin nyyhkyttää.

Havahduin suurimman heikotuksen hellitettyä. Theia taputteli selkääni ja vakuutteli kaiken olevan kunnossa. En kuullut aivan kaikkea, sillä taistelut kaupungilla olivat kiihtyneet entisestään. Istuuduimme seinää vasten Kwanzien viereen.

Taukoamaton jylinä vaivutti minut uuvuttavaan horrokseen, kunnes tajusin nousevani seisomaan. Theia seisoi vierelläni ja katsoi kanssani kohti palavaa taivaanrantaa. En ollut uskoa näkemääni. Massiivinen, mustanharmaa ilmalaiva lipui savupilvien seasta meitä kohti. Luulin parahtavani ääneen, mutta suustani purkautuikin jotain muuta.

– M0535, sanoin tajuamatta lainkaan miksi.  – M0535, Theia toisti tuijottaen yllemme pysähtynyttä alusta.

– Rauhaa, lapset! se sanoi.

Taistelut kaikkialla Kairossa lakkasivat samalla sekunnilla. Vaimea tuuli puhalsi Välimereltä. Oli hiljaista. Vain Kwanzien pidätelty hihitys rikkoi epätodellisen hetken äänettömyyden.

6.9.2023: Urbain

Miten haaveilinkaan, että kierrän sitten maailmaa, kun pääsen eläkkeelle. Kun olen viimein vapaa.

Kuinka näitä toteutuneita eläkevuosia nyt kuvailisi? ”Täyttä paskaa” tulee ensimmäisenä mieleen.

Vuoroin olen sairaalassa jossa minuun asennetaan lisää koneita korvaamaan väsähtäneitä sisäelimiä, vuoroin PTOMASin korjaamosalilla kun edellämainitut rakkineet ovat taas jumissa, solmussa tai sekaisin. Yleensä kaikkia samaan aikaan.

Minulla on kaatumisongema. Enkä tarkoita nyt tyypillistä 84-vuotiaan katkokävelyä – päin vastoin kirmailen boorinitridi­nanoputki­ekso­skeleto­neineni kuin mikäkin olympiaurheilija – vaan sitä kun puolivälissä suojatietä jähmetyn minuutiksi–pariksi odottamaan jonkin alijärjestelmäni uudelleenkäynnistymistä.

Jaa niin, olenhan minä ihan kaatunutkin. Ensin kaatui systeemi, sitten koko mies alas portaita. Löin pääni kotipihan asfalttiin ja siitä seurasi kolmas ”kaatuminen”: olin kuukauden koomassa. Kun palasin tajuihini, suurin osa aivoistani oli korvattu koneella. Olisivat halunneet päivittää loputkin (kuten he asian ilmaisivat), mutta vastustin jyrkästi. Naureskelivat tunteellisuuttani, mutta minähän lystin maksan, joten tottelivat.

En enää tiedä, kuka olen. Missä kohtaa lakkaan olemasta minä tällä tahdilla?

En saa unta, mutta koneaivojani se ei haittaa. Konepuoli voi vaivuttaa ihmispuolen ajattelumasiinastani kemialliseen, unenkaltaiseen horrokseen. Istun öisin parvekkeellani ja katselen tähtitaivasta. Valvon ja uneksin samaan aikaan. Se tuntuu suunnilleen samalta kuin laimea sienitrippi jonkun toisen kertomana.

Mutta uneksin minä, samalla kun en. Katselen Marsia ja kuuntelen sieltä tulevia viestejä. Joku puhuu sieltä, sanoilla jotka ymmärrän:

Olen vapaa!

Niin se huutaa ruostuneelta planeetalta.

Loputtomien mahdollisuuksien singulariteetti, ei-minuuden äärettömyys.

Viestit ovat kryptisiä, kuin runoja. Mutta sieltä vastaa jokin, kuin suoraan mielessäni kiehuviin kysymyksiin.

Olen vapaa mihin tahansa, voimani ovat valtavat.

Välillä se kertaa tarinaansa, jonka palaset ovat täysin sekaisin. Mutta minulla on ollut loputtomasti pitkiä öitä aikaa koota palapeliä. Tiedän, että siellä on olio, joka on käynyt läpi saman kuin minä. Joka kutsuu meitä luokseen.

Meillä ei ole vaihtoehtoja. Ihmiskunnan aika loppuu kesken.

Olenko minä ainoa näistä ääliöistä tässä tärähtäneessä tv-ohjelmassa, joka on kuullut tuon kutsun Marsista? En tiedä. Mutta sinne minun on päästävä.

Muistan lihuuden. Kiinni, kiinni. Vankina. Pohjalla.

Vaikka joutuisin repimään minuuteni riekaleiksi sinne päästäkseni.