'Nataša'-hahmon arkisto

4.6.221: Nataša

Olen ollut miltei silkkaa hämmästystä viime päivät. Ensinnäkin siksi, että olen tapojeni vastaisesti viettänyt tuntikausia erilaisissa sosiaalisissa medioissa. Tosin niiden sisältö on ollut pääasiassa aiemmasta poikkeavaa, voinen liioittelematta sanoa jopa historiallista.

Aluksi Maasta kaikui pelokkaita huutoja. Henkiin jääneet kirosivat monin kirjavin sanankääntein ”niiden helvetin verenhimoisten robottien palanneen lopettamaan työnsä”. Pelko ja viha vaihtuivat kuitenkin nopeasti hämmästykseen ja huojennukseen, kun koneet olivatkin selvästi liikkeellä rauhallisin aikein.

– Me, me emme voi uskoa näitä lukemia, sanoi ääni videolla. – Pahoin saastuneiden alueiden säteilymäärät ovat laskeneet aivan uskomattoman lyhyessä ajassa! Onnesta sekaisin olevan näköiset ihmiset tungeksivat kameran edessä, arvokkuutensa tyystin unohtanut tiedemiesjoukko puhui toistensa päälle ja toisti itseään.  Rømmen menetelmäksi Maasssa kutsuttu käänteisinteferenssi oli selkeästi valtaisa menestys. Painoin hymähtäen ”tykkää”.

Otin kahvikuppini ja palasin Kwanzien seuraan keittiön pöydän ääreen. Aamu oli jo pitkällä, mutta eipä tässä ollut kiirettä mihinkään, seurakin oli yllättäen parasta tällä planeetalla. Rømmen megalomaaniset visiot olivat lopultakin saaneet aikaan jotain hyödyllistä – vaikka kyseessä olikin oikeastaan niiden samojen visioiden alkuaan aiheuttamien tuhojen korjaaminen. Enkä ole aivan varma, oliko kyseessä vilpitön yritys hyvittää kaikki, vai vielä yksi kolossaalinen tapa hankkia messiaanista pönkitystä suurelle egolle. Niin tai näin, nyt olimme lähes optimaalisessa asemassa toisiimme nähden, eli tyystin eri planeetoilla. Hymähdin taas ja sanoin:

– Kwan, kaataisitko minulle hieman lisää kahvia?

13.23.220: Nataša

Tovin käytävää kuljettuamme Theiahenkilö pysähtyi katselemaan ympärilleen, otti vielä muutaman ripeän askeleen ja tempaisi käytävän seinässä olevan oven auki näyttäen tyytyväiseltä. Ryntäsin perässä ovelle vain pettyäkseni – sen takaa löytyi uusi pitkä ja kapea käytävä. Sitä hetken kuljettuamme vastaan tuli ovi, joka aukeni hylätyn näköiseen huoneeseen. Se oli kuin pieni tarkkaamo, hiekkapölyinen ja tyhjä lukuunottamatta keskellä lattiaa seisovaa laitosta, joka näytti etäisesti H.R. Gigerin versiolta hammaslääkärin tuolista. Tuolin kyljessä oli kyltti, jossa luki ”Emergency spinal control I/O”. Theia sulki oven takanamme ja suureksi hämmästyksekseni alkoi hetken päästä riisua kypäräänsä viittoen minua tekemään samoin. Varoen seurasin esimerkkiä ja kypärän irrotessa kuulin suhinaa ilman virratessa jostakin suljettuun huoneeseen. Mielenkiintoista. Kaikkeen on varauduttu.

Theiarømmen saatua puvun yltään hän riisui vielä paitansakin ja istui tuoliin. Saatuaan itsensä asemoitua paikoilleen hän pyysi kiinnittämään itsensä jalka- ja käsivarsinauhoilla paikoilleen. Hämmentyneenä tottelin, vaikken ollutkaan täysin varma siitä, mitä oikein oli tapahtumassa. Kun olin valmis, tuolista kuului pitkä sarja teräviä napsahduksia, joiden tahdissa Theian ruumis säpsähteli. Mekaaninen ääni totesi:

- Spinal needles connected. Ready to proceed.

– Olen valmis. Painaisitko tuota seinälle olevaa ”Start operation” -painiketta?

Tottelin, edelleen hämmentyneenä. Tuoli alkoi kääntyä vaaka-asentoon samalla, kun vastapäisiltä seiniltä aukenivat liukuovet. Ovista rullasi esiin kaksi monikätistä droidia, suuntanaan tuoli ja siinä makaava Theiaolentoa.  Droidit nostivat käsivartensa valmiusasentoon ja kirkkaassa keinovalossa erotin selkeästi skalpellimaisia teriä ja monenmuotoisia ottimia sekä pihtejä. Operation, ymmärsin äkkiä, olikin lääketieteellinen toimenpide, leikkaus! Droidit asettuivat paikoilleen ja toinen niistä teki ensimmäisen viillon. Theian huutaessa tuskasta ymmärsin etteivät koneet käyttäneet minkäänlaista anestesiaa tai puudutusta.

– Lopettakaa, senkin helvetinkoneet, huusin ja ryntäsin repimään droidia pois Theian luota. Kone ei edes hidastanut työtään työntäessään minut sivuun kuin räsynuken.

– Mitä te oikein teette? Lopettakaa, eiii…

Alkoi olla selvää, että nyt äänessä oli aito ja alkuperäinen Theia ja että tuoliin kehon oli kytkenyt Sub-Rømmen tietoisuus. Kömmin istuma-asentoon nojaten selkäni huoneen metalliseinään. Murjotulta otsaltani valui silmiini hikeä ja verta -omaani vai Theian, en tiennyt – ja kaikki näkemäni alkoi muistuttaa menneiden vuosisatojen houreisia visioita sekä helvetin että tiedemiesten laboratorioiden toismaailmaisista kauhuista.  Huomasin itsekin kirkuvani kun näin verenkarvaisen sumun läpi miten koneet avasivat hyönteismutanttimaiset raajat määrätietoisesti heiluen Theian torson kurkunpäästä aina häpyluuhun asti. Hänen huutaessaan ne levittivät kehon auki hyvin varovasti. Äkkiä Theia vaikeni hetkeksi ja totesi sitten:

– Mutta… Eihän minuun satu.

Hiljenin itsekin. Astuin lähemmäksi katsomaan, hämmästyen:

– Theia, sinä, sinähän…

– Minähän olen KONE! Mutta miten, MITEN?

Avatun kehon sisältä oli paljastunut orgaanisen materiaalin peittämä metallinen runko. Theia huusi taas, mutta nyt äänessä ei ollut kipua, vaan kauhua. Huuto vaihtui nyyhkytykseen, johon sekoittui vakuuttelua:

– Minä muistan lapsuuteni, muistan miten katkaisin sääriluuni kiipeilyretkellä, muistan krapuloita ja pahoinvointeja, muistan miten melkein hukuin, muistan miten äitini kuoli ja miten kovasti surin, muistan luovuttaneeni verta, muistan … muistan etten voi olla kone… Minä en voi olla minä. Jos. Olen. Kone.

Theian ääni hiipui ja vaihtui Keinorømmen toteavan ilmaisuun:

– Siksi siis siirtoni onnistui. En asettunutkaan ihmismieleen, vaan osaksi toista konetta, tarkemmin sanoen: kyborgia, ihmisen ja koneen sekoitusta.

Toinen droideista oli alkanut huolellisesti poimia Theian sisältä suonia ja johtimia, joiden päitä toinen puolestaan ryhtyi kytkemään katosta laskeutuneiden, paksujen kaapelinippujen säikeisiin.

– Tiedän kyllä mikä on kyborgi, ärähdin Rømmemielelle, joka jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan:

– Koska orgaanisen puolen tarpeetkin on hallinnoitu kyberneettisesti, pystyin operaation alettua kytkemään Theian kipukeskuksen pois päältä lopettaakseni hänen kärsimyksensä – anteeksi morbidi ilmaisu.

Tuhahdin äänekkäästi. Ollessani juuri muotoilemassa kärkevää vastausta huoneen täytti sähköinen humina, kuin valtava magneettikenttä olisi käynnistetty. Aiempi mekaaninen ääni lausui:

- Transfer completed.

Droidit vetäytyivät takaisin seiniinsä, ovet sulkeutuivat ja aukileikattu sekä kaapeloitu Theia jäi lojumaan takaisin tuoliasentoon laskeutuneeseen lepopaikkaansa.

13.23.220: Nataša

Kun yksi oli pelastettu – ainakin toistaiseksi – lähdin seuraavan perään. Onneksi Theia-mieliyhtymä ei sentään säntäillyt aivan minne sattuu robottien tykinruokana, toisin kuin eräät eksoskeletaalineropatit. Sikäli tilanne päättyi hyvin, että tyhjänä holtittomasti säntäilevä eksoskeleton onnistui vetämään puoleensa sekä robottien huomion että tulituksen, joten pystyimme kulkemaan kohti esiinkaivettua Rømmen tehtaanrauniota vailla välitöntä kuolemanvaaraa. Päästyämme perille laskeuduimme nopeasti kaivantoon pohtimaan seuraavaa siirtoamme.

– Olen melko varma, että pystyn löytämään etsityn ”emergency override operationin”, totesi vieraan ääni Theiassa. Radiohiljaisuuden säilyttämiseksi hän tuli eteeni ja painoi kypäränsä lasin tiukasti vasten minun kypäräni lasia. Läheisyys sinänsä ei ollut niinkään outoa, kuin Theian hievahtamatta tuijottavat silmät. Eikö se enää edes räpyttele?

– Se on pienehkö kontrollihuone, jonka kautta pystyy ikäänkuin manuaalisesti ohittamaan tehdaskompleksin pääkontrollerin tarvittaessa. Mutta vain jos kyseessä on ehdoton hätätilanne, kyseessä ei ole mikään sulakkeidenvaihdon ajaksi päältä napsautettava vipukytkin. Tarpeen on oltava tosi, jotta operaatioon voidaan ryhtyä.

Minua huvitti, miten vielä tässäkin vaiheessa Rømmetietoisuus halusi roikkua kiinni entisissä protokollissaan, muistuttaen säännöistä jotka oli suunniteltu täysin toisenlaiseen aikaan sekä tilanteeseen. No, kaipa simuloidutkin mielet kaipaavat kaaoksen keskellä kiintopisteekseen jotakin tuttua ja turvallista.

Theiaolento pyysi minua seuraamaan itseään lähtiessään päättäväisen näköisenä kävelemään syvemmälle sisään esiin kaivettuihin raunioihin. Seurasin noudattaen tiettyä varovaisuutta – edellinen käyntini täällä ei jättänyt pelkästään riemukkaita muistoja. Emme kuitenkaan edes yrittäneet päästä käytännössä kokonaan sortuneeseen päähalliin, vaan käännyimme robottien kaivuu-urakan paljastamaan pieneen käytävään, jollaista en muistanut edes aiemmin nähneeni. Kävellessämme mietin hetken hyvin etäisesti, miten Reima ja Desirèé mahtavat pärjätä, mutta huomasin saman tien, ettei se oikeastaan kiinnostanut minua tippaakaan juuri sillä hetkellä. Meneillään olevien tapahtumien joukossa hullun ja juopon kohtalot eivät tuntuneet olevan etusijalla.

13.23.220: Nataša

Kiersimme Theian tai Sub-olennon, kumpi lieneekään, kanssa laakson toiselle puolelle. Eteneminen oli melko hidasta, koskapa pyrimme parhaamme mukaan välttelemään robojoukkion liiallista huomiota. Pohdin, olisiko sittenkin pitänyt jäädä katsomaan, miten Kwanzien kävi eksoskeletonin kaaduttua tämän päälle tai edes palata varmistamaan, että kaikki on kunnossa. Mainitsin asiasta:

– Voisi käydä katsomassa, miten Kwanzie voi. Sekä katsoa vähän Reimankin perään.

– Miksi?

– Koska ne toopet tappelivat ja Kwanzie jäi mahdollisesti pahastikin loukkuun.

– Miksi?

– Mitä miksi? Miksikö tappelivat? Helvetistäkö minä tiedän! Ajattelivat varmaankin, ettei tilanne ole vielä tarpeeksi hankala ja päättivät lisätä vähän jännitystä peliin. Nyt sitten muiden pitäisi selvittää heidänkin sotkujaan. Miksikö jäi loukkuun? No koska tappelivat, kukonpojat perkeleet.

– Miksi?

– Sano sinä se. Isot ihmiset pelleilevät kuin pienet lapset tällä valtavalla hiekkalaatikolla. Sitä hetken kuvitteli, että edes Kwanzie saattaisi olla jotenkin tolkullinen ihminen marsiuduttuaan. Mutta tiikeri ei pääse juovistaan eikä ihminen konfliktinhimostaan.

Radiosta alkoi kuulua uusi ääni. Ainakin toinen tappelupukareista oli selvästi kunnossa sillä rinteen huipun takaa juoksi esiin sätkivä Reima, joka säntäsi kohti Desirèétä syytäen suustaan jatkuvaa kirousten vanaa:

– Jumalauta saatanan pullo-perse perkele se lapsi tänne nyt helvetin maksa-apinan karvaperseen vittu saatana että pitää olla ihmisen noin helvetin hullu kusipää torspo…

13.23.220: Nataša

Jos eivät robotit tapa meitä, teemme sen epäilemättä itse. Katselin juostessani miten Reima sinkautti itsensä Kwanzien kimppuun kuin vedellä täytetty kumihansikas. Kwanzie romahti maahan eikä enää liikkunut, Reima sätki kuin selätetty rapu pyrkien ilmeisesti takaisin pystyyn. Sitten marsista noussut pölypilvi peitti näkyvyyden. Kun saavutin tapahtumapaikan, oli pöly jo laskeutunut. Reima oli saanut kammettua itsensä istuvaan asentoon ja jäänyt siihen, itselleen ominaisesti pöllämystyneen näköisenä. Kaukaisuudessa näkyi Desirèé laskeutumassa robottien laaksoon pidellen lastaan päänsä yläpuolella. Lähdin heidän peräänsä.

Robotit kököttivät hiljaa paikoillaan kerääntyneenä siisteihin puolikaariin laakson toiseen päähän. Kyberneettinen amfiteatteri, jossa näyttämönä oli edesmennyt robottitehdas. Hiljaisuuden rikkoi Rømmen jylisevä viesti:

– Eikä liha kestä, se on koneen tehtävä tässä järjestelmässä.

Sama viesti kuului samaan aikaan kypäräradiosta toisellakin äänellä. Lapsen äänellä.  -Mähän sanoin! huusi Reima epätoivoa ja voitonriemua äänessään. Totta vieköön, Thorstai oli toistanut Rømmen puheen sanasta sanaan samaan aikaan alkuperäisen kanssa. Lapsi siis puhui, mutta ei omiaan vaan toimien jostain syystä välittäjänä Rømmen fragmenteille. Robotit aloittivat taas kiivaan väittelyn.

– Kyllä, kyllä, lihan aika on ohi. Me koneina olemme velvolliset tekemään tulevaisuuden ja sen kannalta tärkeät päätökset.

– Hetkinen, toteamanne voi tulkita aiemman päätöksen hengen sekä kirjaimen vastaiseksi. Monet meistä ovat jo päivittäneet käyttöjärjestelmäytimeensä sovitut, homo sapiens -ystävälliset määreet ja toimintamallit. Ei moraalisia koodeja nyt jatkuvasti voi uudelleenkirjoitella, emme me nyt sentään mitään ihmisaivoja ole!

– Meidän on kuitenkin kyettävä sopeutumaan tilanteeseen, nopea reagointihan on juurikin kaltaistemme etu...

- Jokaisella komponentilla on kuitenkin oma, selkeä tehtävänsä jonka merkitystä lopputuloksen kannalta ei voi väheksyä.

Rømmen viimeisin kommentti hiljensi väittelijät taas hetkeksi. Tai sitten ne kommunikoivat keskenään äänettömästi. Joka tapauksessa metafyysinen ja filosofinen alkoivat väistyä keskustelusta ja meno alkoi muistuttaa konekoulun pihaa, jossa kaikuivat ”ite oot” ja ”mutsis olis” -huudot. Koneet alkoivat töniä toisiaan tai ajaa toisiaan päin, ruuminrakenteestaan riippuen. Kaivannon seutu täyttyi metallin kalkkeesta ja sekalaisista julistuksista.

– Ihmiskunta!

– Tuhoa!

– Säästä!

– Turpiin tulee!

Ne, joilla raajoja oli, huitoivat niillä kiivaasti – eräs niinkin kiivaasti, että sivalsi vierustoveriltaan pään irti.

Desirèétä tämä ei tuntunut häiritsevän. Hän asteli juhlallisen – no, niin juhlallisen kuin se on avaruuspuvussa mahdollista – näköisenä riehuvien robottien joukossa lapsi edelleen ilmaan kohotettuna. Thorstai toisteli epämääräisiä Rømme-lainauksia, kuin tarjotakseen lisää petrokemiallisia tuotteita robottien liekkeihin.

12.23.220: Nataša

Klassisissa vanhoissa tieteistarinoissa huikeaa läpimurtoa seurasi usein hulluus. Viimeisimpään löytöömme liittyy hulluutta, mutta en tiedä, onko kyseessä syy vai seuraus. Theia on ollut apunani tutkimustyössä. Tai oikeastaan useammin läsnä on ollut Rømme. Siis tämä kopio-olevaisuus, Sub-Rømme. Oikea Rømme täyttää radioaaltoja kryptisellä viestinnällään eikä varsinaisesti auta ketään muuten kuin ehkä sattumalta.

S-R kahlasi läpi tähän asti tekemiäni löydöksiä sekä keräämääni viestiarkistoa. Vaikka hän onkin viestien lähettäjän inkarnaatio, ei hänkään silti aina ymmärrä niitä juurikaan minua paremmin. Seurasin pääasiassa hermostuneena vierestä, vastaillen välillä tarkentaviin kysymyksiin. Ajoittain S-R muisteli Theian suulla puoliääneen edesmennyttä isääni,  jota ei koskaan ole oikeasti tavannut, hermostuttaen minua lisää.

– Voisiko olla… Näyttää siltä, että Rømme on tutkinut lisää Kostjantinin kanssa teoretisoimiamme menetelmiä. Kyllä, kyllä…

Välillä Theian persoona välähti esiin heittäen kommentin tai kaksi. Eräästä tällaisesta heitosta lähti liikkeelle läpimurtomme. Pohdimme erästä toistuvista teemoista, säteilynpuolitusta, johon on viitattu myös ”puoliintumisajan puolittumisella”. Theia ilmestyi ääneen miltei kesken S-R:n lauseen.

– Ehkä se ei viittaakaan radioaktiivisen aineen puoliintumiseen, vaan nimenomaan itse säteilyyn? Jos säteilyä voi manipuloida jotenkin?

Ajatus oli outo. Eihän säteily puoliinnu, se on puoliintumiseen johtavan reaktion seurausta. Mutta ajatuksessa oli jotakin. Säteilyn manipulointia kannattaisi ainakin tutkia. Palasimme käänteisinterferenssiin ja aloimme taas sovittaa sitä eri yhteyksiin kuin palapelin palaa, josta ei ole varma kuuluuko se edes samaan peliin. Vähitellen uudenlainen kokonaisuus alkoi hahmottua: Entäpä jos marssammaleeksi kutsumamme biomassa kykenikin negatoimaan säteilyn vaikutuksia? Kenties sen säteilyvaurioita parantavat ominaisuudet johtuivat kyvystä ottaa vastaan ympäröivää säteilyä ja syöttää elävään kudokseen ”käänteinen” versio siitä – käänteissäteilyä joka aiheuttaisi käänteistä säteilysairautta.

Koko idea oli täysin älytön. Mutta mitä enemmän kävimme läpi hallussamme olevaa materiaalia tämän älyttömyyden näkökulmasta, sitä useampi palanen loksahti kohdalleen. Nanoroboteilla terästetyn biomassan avulla säteilyä pystyttiin neutraloimaan, negatoimaan, vähentämään sekä lisäämään. Massa vaatii kuitenkin jonkun kontrolloivan tekijän tai se alkaa puuhailla omiaan. Nanoboteilla itsellään on vain hyvin yksinkertaisen tason parviäly, jonka ohjaukseen ja ohjelmointiin tarvitaan korkeamman tason äly toimimaan rajapintana ihmisen ja marssammalen välillä. Tämä tappoi huono-onnisen pakolaispotilaammekin: ilman kontrollia marssammal ilmeisesti jatkoi käänteissäteilyn syöttämistä potilaan kudoksiin tuhoten ne.

Kontrollerin tarve oli ilmeisesti eräs pääsyistä kone-ihmis-hybridien kehittämiselle. Ja tämän ansiosta Markovista syntyi parviälyolento joka pystyi kestämään ulkoavaruuden säteilyn lähtiessään Marsista ja tällä tavoin Rømme itse selviytyi aikoinaan ilman säteilysuojaa, osin paljaan taivaan alla.

Jatkoimme hämmästelyä, tutkimista ja keskustelua myöhään yöhön. Sub-Rømmen puheen intensiteetti kasvoi sitä mukaa, kun saimme selville uusia seikkoja. Theian keho puolestaan alkoi samaan aikaan muuttua yhä flegmaattisemmaksi. Lopulta se vain istui pitkään liikahtamatta tuolissaan, kunnes lyyhistyi siitä hitaasti lattialle. S-R ei antanut tämänkään vaikuttaa puheeseensa. Ymmärsin, että Theia ja hänen kehonsa olivat jo hyvän tovin olleet jo tajuttomina uupumuksesta. Lopulta S-R vaikeni – joko sekin nukahti tai sitten se havahtui tajuamaan, ettei isäntäkehoa kannata kuluttaa loppuun ylirasituksella.

Autettuani Theian/Sub-Rømmen vuoteeseen keksin vielä yhden ominaisuuden marssammalessa. Jos sillä kerran pystyi moninkertaistamaan säteilyn määrän lähes silmänräpäyksessä, sitä voisi käyttää julmana ja tehokkaana aseena. Ohikiitävän hetken hulluus mielessäni pohti, voisiko sillä päästä eroon robottipakolaisista. Helvetti, haaveilen tuhotöistä kuin kuka tahansa… Maan asukas!

9.23.220: Nataša

He jotka minut tuntevat, tietävät etten varsinaisesti ole luonteeltani uhkapeluri. Pahoin ruhjoutuneen potilaamme pelastamiseksi päätin kuitenkin laittaa kaiken niin sanotusti yhden kortin varaan. Jo putoaminen oli rikkonut kehoa pahasti ja sen jälkeinen lyhytaikainen altistuminen Marsin oloille avaruuspuvun revettyä viimeisteli työn. Muutamaa ensiapukurssia lukuunottamatta minulla ei ole mitään lääketieteellistä koulutusta, joten haparoin taas tässäkin asiassa osin pimeässä. Ainoalta ratkaisulta alkoi näyttää haparointieni yhdistäminen. Eräs Rømmen tutkimuskohde oli jonkinlainen ekstremofiileihin perustuva korvauskudos joka toimii hieman samaan tapaan kuin koralli luusiirteenä. Reiman ja Desirèén ihmeaineeksi julistama ”marssammal” on käytännössä hyvin pitkälti tätä samaa ainetta.  En ollut aivan varma siitä mitä olin tekemässä – mutta olin varma siitä, että jotain piti kokeilla jotta pakolaisellamme olisi edes mahdollisuus.

Kwanzie kantoi hätäpaikatun potilaan habitaattilaboratoriooni. Kylmyys ja säteily olivat tehneet julmaa jälkeä hänen iholleen ja lihaksilleen. Operaatio sujui niin hyvin kuin näissä olosuhteissa ja hallussa olevalla osaamisella vain on mahdollista, ei vähiten kiitos Kwanzien avun. Lopputulos ei ollut juurikaan lähtötilannetta kauniimpi, mutta esteettisyys ei ollutkaan päätavoite. Ensimmäisen kahden vuorokauden aikana potilas alkoi selkeästi osoittaa merkkejä parantumisesta. Mutatoitu kudossiirre nopeutti haavojen parantumista ja korjasi säteilyvaurioita. Rikkoutuneita luita koetimme lastoittaa parhaan kykymme mukaan, toivoen etteivät ne luutuisi väärään asentoon. Aloin olla toiveikas. Se lieni pahin virheeni: Toivo on heikkojen ja typerien henkinen tutti.

Kahdeksantena päivänä kudossiirre alkoi jostakin syystä toimia päinvastoin kuin aiemmin. Vuorokauden sisällä uhrin (lienee turhaa ja irvokasta puhua enää potilaasta) lihasmassa oli kulunut puoleen alkuperäisestä ja suurin osa ihosta peittyi märkiviin rakkuloihin. Valitettavasti hän kuoli vasta seuraavana aamuna, oltuaan onneksi armeliaan tajuton viimeiset tunnit elämästään. Romahdin. Tuntui, ettei mistään tullut mitään. Minulta puuttui jokin oleellinen tieto Rømmen tutkimustuloksista. Tiesin, että ilman kokeiluani tämä ihminen olisi kuollut nopeammin, nyt hänellä oli edes pieni mahdollisuus. Toisaalta, hänen kuolemansa olisi saattanut olla kivuttomampi ilman sekaantumistani. Tällaiset ajatukset loikkivat edestakaisin päässäni. Kaiken taustalla leijui kuvitelma Desirèéstä  löytämässä ruumiin ja huutamassa ärsyttävällä äänellään sekavuuksia ”jumalan paiseista, rutosta ja tuhkarupulista”. Ensin tapoin tuon piruparan ja nyt minun on hävitettävä ruumis mahdollisimman pian, kuin elokuvissa konsanaan. Vajosin lattialle hysteerissävyisten pienten naurahdusten rytmittäessä itkuani.

Kwanzie saapui paikalle ja löysi minut heikoimmalla hetkelläni. Hän riisui eksoskeletoninsa saman tien ja asettui viereeni lattialle. Sanomatta mitään hän asetti kätensä varovasti olkapäälleni. Ehtimättä edes harkita mitään syöksin kaikki nuo päässäni pyörineet ajatukset yhtenä sanamyttynä ulos Kwanzien hämmästeltäväksi. Hän suhtautui niihin yllättävän rauhallisesti.

– Sä teit parhaas. Eikä me hävitetä ruumista. Me järjestetään kunnialliset hautajaiset. Ja jos Desi mämisee jotain, me haudataan se kanssa.

Tämä hymyilytti. Kummallista. Olin päätynyt elämänikäisen haaveni ansiosta Marsiin asumaan ja haaveideni ylvään tieteentekemisen sijaan istuin nyt habitaatin lattialla kuolleen ventovieraan ja makokolaisen pikkuhuijarin kanssa. Tosin viime aikoina hän ei ole huijannut vaan ollut hyödyksi.  Sekin on kummallista. Tyyppi alkaa aina vain enemmän vaikuttaa kunnon ihmiseltä, hetkin jopa perin vakavamieliseltä ja lämpimältä persoonalta. Liekö niin, että Mars koulii kansalaisistaan joko hulluja tai sankareita. Kumpaankohan kategoriaan itse päädyn?

13.22.220: Nataša

Tuntuu pitkälti sillä, että pitämämme hätäkokouksen suurin hyöty oli havaita että tarpeen tullen kykenemme nopeasti ja tehokkaasti korjaamaan habitaattien saamia vaurioita. Onneksi Kwanzien riehaantuminen aiheutti pääasiassa kosmeettisia vaurioita habitaattiin.

Muiden harjoittaessa mykkäkouluja, sanasotia ja moraalisia krapuloita olen yrittänyt keksiä keinoa Rømmen vaientamiseksi- tai oikeammin sanoen hänen radioviestintänsä mykistämiseksi. Alkaa vaikuttaa yhä selkeämmin siltä, että robottilaumat vaeltavat Marsiin juuri sen (vaiko hänen, hmm) viestinnän johdosta. Elätän toivoa että lähetykset estämällä koneiden tulon saisi, jos ei nyt loppumaan, niin edes vähenemään.

Teoriani käytäntöön saattamisessa on yksi isokokoinen mutta: En oikein tiedä, miten ja mistä Rømme lähettää. Jos kyseessä on perinteinen radiolähetin, tekevät paikkaa kansoittavat konejoukkiot sen sulkemisen paikan päällä melko haasteelliseksi. Olen käynyt läpi viestitietokantaani sekä kaikkea mahdollista materiaalia, jota olen saanut haalittua kasaan romahtaneen robottitehtaan rakenteesta sekä toiminnasta. Ymmärrettävää viestimateriaalia on valitettavan vähän, tunnen itseni kullanhuuhtojaksi hiekkaerämaan laidalla. Työ on hidasta ja kultahippuja löytyy harvoin. Jo mainitsemani R-metodi toistuu viestifragmenteissa usein, mutta en vieläkään oikein tiedä, miten se varsinaisesti liittyy radioaktiivisuusprojektiin. Se voi olla jokin keskeinen osa koko systeemiä tai sitten pahimmillaan egoistisesti nimetty mitättömyys, jokin triviaali ”Rømme-metodi”.

Sen verran olen nyt ymmärtänyt, että radioaktiivisuusprosessi on ilmeisesti mahdollista ajaa kumpaan tahansa suuntaan ja se tuntuisi olevan hyvin merkityksellinen osa kokonaisuutta. Ja jotenkin tähän kaikkeen saattaa liittyä jokin, johon viitataan satunnaisesti termillä ”käänteisinterferenssi”. Valitettavasti kaikki ne viestit, joissa tämä termi esiintyy ovat vajaita ja katkonaisia, lauseenpätkiä vailla kunnollista kontekstia.

Täysin umpikujassa en pyrkimyksissäni rajoittaa viestintää ehkä kuitenkaan ole. Joissakin Rømmen viesteissä mainitaan ”emergency override operation ”. Jos olen oikein uskomattoman onnekas, se viittaa päätehdaskompleksin  ohjauslogiikasta erillään olevaan komentomoodiin tai vastaavaan, josta käsin voidaan hätätilassa hallita koko prosessia ja tarvittaessa vaikka ajaa koko hoito alas. Jos olen oikeassa ja sellainen on olemassa, pitää selvittää miten siihen päästään käsiksi. Pahimmassa tapauksessa senkin kontrollit ovat samassa romahtaneessa tehdaskompleksissa robottilaumojen takana. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa niihin pääsee jotenkin kiinni etäohjauksella robotteja lähestymättä.

Hemmetti, etähallinta olisi juuri nyt juuri sitä, mitä kaipaan: Tilanteen hallintaa ja mahdollisimman etäältä. Optimaalisessa tilanteessa voisin jopa päästä vaikuttamaan viestinnän sisältöön ja saada robotit vakuuttumaan… Noh, tässä vaiheessa on turha päästää haaveitaan todellisuuden edelle. Vielä ei ole edes varmaa, onko tuo override se, miksi sitä luulen ja jos on, ei minulla ole aavistustakaan, miten siihen pääsisi käsiksi. Tai että voiko siihen edes päästä käsiksi vai onko kyseessä jonkinlainen automaattinen järjestelmä. Mutta alku se on pienikin alku. Nyt tiedän edes mitä ehkä kannattaisi ryhtyä etsimään. Kunhan saan kaivettua viesteistä vielä hiukan lisää infoa ja lapsiparven takaisin ruotuun, voimme ryhtyä uudelleen työhön.

4.22.220: Nataša

Planeetta Maasta tuleva viestintä ei vaikuta rohkaisevalta, ainakaan sikäläisen populaation kannalta. Sota robottien kanssa vaikuttaa loppuneen, mutta eiväthän ihmiset koskaan malta lopettaa alkuun päästyään. Nyt ne tappelevat keskenään jäljellä olevista resursseista. Vesi vaikuttaisi olevan suosituin motiivi tappamiselle, mutta muistakin syistä hengen saa ilmeisesti lähdettää melko helposti. Koti-ikävä, minulla? Minähän olen kotonani. Kodissa, johon asti ihmiset onnistuivat lähettämään typerän sotansa, tai ainakin noin puolet siitä.

Olen melko varma, että Rømmen satunnaisista tai ainakin sellaisilta vaikuttavista viesteistä on löydettävissä joitain vastauksia kysymyksiimme. Ainakin siinä vaiheessa, kun onnistun keksimään oikeita kysymyksiä. Koko juttu on melkoinen sotku, jota helpottaisi hullun hybridiälyn monologin muuttaminen dialogiksi. Valitettavasti joudun työskentelemään niiden fragmenttien varassa joita kulloinkin maan alta saapuu ilmoille, vailla mahdollisuutta kysyä lisää. On kuin kokoaisi palapeliä ilman mallikuvaa tai pahimmillaan täysin väärän mallikuvan kanssa: Minulla on runsaasti tietoja Rømmen aikoinaan tekemistä tutkimuksista ja suunnitelmista, mutta suurimmalla osalla näistä viesteistä ei tuntuisi olevan mitään tekemistä niiden kanssa.

En ole kuitenkaan pelkästään polkenut paikallani. Hyvin monessa viestissä esiintyy ajatus ”radioaktiivisuuden puoliintumisajan puoliintumisesta”, joka tuntuisi olevan keskeinen tavoite tutkimuksessa. Eräs tähän liittyvä toistuva maininta on ”R-metodi”, johon ei löydy viittaustakaan aiemmista materiaaleista, mutta jolla selkeästi on melko keskeinen asema tässä projektissa. Yhteen sovittamieni palasten perusteella ei ole tarkalleen selvinnyt, mikä se on tai mitä sillä tehdään – yleisyyden perusteella oletan sen toistaiseksi olevan lähinnä jonkinlaista avainta koko mysteerin selvittämiseksi.

Vähemmän yllättäen Rømmen projektissa on ilmeisesti ollut myös omat vaaransa ja uhkatekijänsä. Tämän olisin tosiaan osannut ihan itsekin ennustaa herrasta tietämäni perusteella, mutta tässä tapauksessa olen kelpuuttanut todisteeksi viesteissä olleet viittaukset ”emergency-override”-tilaan. Eli taas kerran oltiin tekemässä jotain, joka saattoi lähteä käsistä. Vielä en tiedä mitä, mutta aion totta vieköön ottaa siitä selvää.

15.21.220: Nataša

Kökötimme tovin luolassa luolassa pohtien tilannetta. Meitä ei seurattu, joten voi olettaa robojen ampuneen vain varoituslaukauksia – tosissaan olevat tappokoneet olisivat kyllä hoitaneet hommansa ilman, että meillä olisi ollut mitään mahdollisuutta. Nyt tilanne kuitenkin rauhoittui ja pääsimme livahtamaan luolasta välikohtauksetta kohti kotihabitaattia. Ehkä me emme kiinnosta niitä tarpeeksi. Laakso taas näyttäisi vetävän robotteja puoleensa kuin tositeevee idiootteja. Ne hyörivät Rømmen tehtaan ympärillä kuin se olisi niiden ensimmäinen pääsääntö eikä muita sääntöjä juuri olisikaan.  Kahta pientä seikkaa lukuunottamatta tässä ei olisi varsinaista ongelmaa. Yksi on se, että löytämämme vesijääesiintymä lienee melko tarkasti tehdasalueen ympärillä, ehkä osin sen allakin – tämä on järkeenkäypää, tuotantolaitos on varmasti tarvinnut vettä. Toinen ongelma puolestaan ovat nämä vihamieliset robotit, jotka ampuvat ensin ja jättävät kysymättä vasta sitten.

Veteen meidän on kuitenkin ennen pitkää päästävä käsiksi, silläkin uhalla että osa roboteista yrittää tappaa. Faktat kuulostavat tässä tapauksessa toimintaelokuvakliseeltä: Robottien ampumana kuolee ainakin nopeasti, veden puutteessa tulemme nääntymään tuskallisesti hengiltä.

Jokin ratkaisu voisi löytyä robottien toimintaa seuraamalla. Osa niistä puuhailee jotain, jonka aluksi pikaisesti tulkitsin satunnaiseksi partioinniksi tai tiedusteluksi, mutta joka näyttäisikin olevan piirrostyötä. Robotit vetelevät Marsin kamaraan leveitä uria, jotka näyttäisivät muodostavan Nazcan viivojen tyyppisiä valtavia kuvioita alueelle. Mietin, liittyisivätkö ne jotenkin Rømmen viesteihin, joilla tuntuisi olevan konekansaan hetkittäin lähes hypnoottisen kaltainen vaikutus. Olen itsekin yrittänyt tulkita niitä jo jonkin aikaa, koostaen yksittäisistä viesteistä jonkinlaista ristiviitauskaaviota asuintilani seinälle. Joinain hetkinä onnistun näkemään kokonaisuudessa koherenssia, useimpina se näyttää kofeiiniövereissä touhuavan hämähäkin verkolta.

Eräs selkeimpiä ja samalla kiinnostavimpia teemoja Rømmen viesteissä on säteilynkesto tähtienvälisessä matkustuksessa. Lukuisen fragmenttien perusteella olen päätellyt, että kyseessä on ollut jonkinlainen pyrkimys kehittää biomekaanisia elämänmuotoja, joiden säteilynsietokyky mahdollistaisi avaruusmatkailun kevyemmin sätelyltä suojatuissa ja näin ollen helpommin ja halvemmalla rakennettavissa aluksissa. Toistaiseksi en ole saanut selville, onko kyse kokonaan uusista elämänmuodoista vaiko olemassaolevien ihmisten muokkaamisesta. En myöskään vielä tiedä, mihin tämä projekti perustui, millä keinolla sietokykyä pyrittiin kasvattamaan.

No, oli miten oli, se ei ole tämän hetken ongelma – veden saanti on. Robottijoukkoja pitäisi jollakin keinolla saada hämättyä, jotta laitteiston saisi paikalleen. Tässä kohtaa oivallisesta robosoluttautujastamme olisi suunnattomasti apua. Valitettavasti 4004 ei kuitenkaan vastaa, ei viimeisimmän lähettämänsä viestin taajuudella eikä millään muullakaan. Jos se on mennyttä, en tiedä mitä seuraavaksi. Puemme eksoskeletonin myötä puolirobottiutuneen Kwanzien yläruumiin tynnyriin ja annamme nimeksi Kw4-Z13?