'Sub-Rømme'-hahmon arkisto

13.23.220: Theia/Sub-Rømme

Äkkiä olin Natašan selän takana. Avasin suuni ja puhuin:

– Olen analysoinut viestejä. Tiedän mistä on kyse.

Nataša kääntyi ympäri. Tutkin kasvolihasten asennon, mittasin silmäluomien avonaisuusasteen, huomioin hengityksen tiheyden. Hän oli säikähtänyt tuloani. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa moisiin ihmisyyksiin.

– Emergency override operation suoritetaan pääkonehallin takana olevassa huoneessa, jonne on ollut pääsy ainoastaan ylimmän turvatason henkilöillä. Osassa Rømmen viestejä puhuttiin operaatiosta, toisissa oltiin oudon kiinnostuneita konekompleksin pohjapiirroksesta; tiettyjä reittejä kerrattiin mantranomaisesti, kuin ulkomuistiharjoituksena kenties hätätilaa varten. Kehitin analysointiohjelman, joka mallinsi muutamasta viestinpätkästä todennäköisen kokonaisen viestin. 83 prosentin varmuudella emergency override operation suoritetaan sille omistetussa kontrollihuoneessa. 92 prosentin varmuudella tiedän huoneen sijainnin. 78 prosentin todennäköisyydellä prosessi on täysin automatisoitu. 88 prosentin todennäköisyydellä operaation avulla ihminen voi yrittää ottaa haltuun Rømmen supertietoisuuden.

Nataša nyökkäsi hitaasti. Tuskastuttavan hitaasti. Ihmiset ja heidän paljonpuhuttu nonverbaali kommunikaationsa. Silkkaa ajanhukkaa. Tämänkin olisi voinut kuitata esimerkiksi jollain parin tavun hymiöllä.

– Theia… Nataša sanoi. Havaitsin huolestuneisuutta ilmaisevia vavahduksia hänen äänikuvansa alakeskiäänitaajuuksilla. – Katsot kovin lasittuneesti eteesi. Näetkö sinä mitään?

– Näen näen, äsähdin. – Nyt ei ole aikaa tällaiseen. Katso nyt tuota sirkusta tuolla!

Laakso vain pöllysi, kun robotit kirmasivat toistensa kimppuun. Kolinaa, särinää, solvauksia yleisillä radiotaajuuksilla. Mitä idiotiaa. Tämänkö takia kannatti tulla tietoisiksi olennoiksi?

– Meillä on pieni aikaikkuna, jatkoin. – Juuri nyt ne eivät ehkä kiinnitä meihin huomiota. Tarvitsen sinut mukaani, koska menetän tavan takaa tajuntani nykyään. Mutta tiedän mitä tehdä, jahka olemme perillä.

– Mutta… Puhutko nyt Sub–Rømmenä vai Theiana?

– Mistä minä tiedän. Ja onko sillä sitten väliä? Mennään.

Riuhtaisin Natašan käsivarresta mukaani. Ohimennen panin merkille juuri rikkoneeni itselleni asettamani kernelitason ihmiskontaktirajoitteen. Jokin osa minusta puolestaan ihmetteli, miksi en saisi koskea toista ihmistä.

Käsi kädessä lähdimme tarpomaan pitkin laakson laitaa, kohti Rømmen tehdasta.

10.23.220: Theia/Sub-Rømme

Täytyy kairata tästä, tuumasin sihtaillessani terälle hyvää aloituskohtaa seinämän juuresta.

– Tuossa on hyvä, tasainen kohta, mutisin. Käynnistin poran. Luola kilahti soimaan kimeää kalkatusta. Vaikka en ollut koskaan ennen käyttänyt tämän kokoluokan porauskalustoa, ääni tuntui minusta kummalliselta – hiukan liian kireältä massiiviseen poraan nähden.

Marsin ilmakehässä ääni kantaa eri tavalla, muistin jostain. Niinpä tietysti. Vilkaistaanpa näytöstä, että kulma on oikea.

– Sen pitää pysyä aika tarkkaan 37,33 asteessa, vastasin itselleni hienosäätäessäni porausohjelman parametreja.

Tällä pitäisi laskujeni mukaan päästä alempaan kammioon melko nopeasti.

Nyökkäilin itsekseni. – Tässä sitä kairataan, kaira-kaira-kairataan, aloin hyräillä höhlää melodiaa, jonka olin kuullut joskus nuoruuteni kaira- - ei kun siis Kairossa.

Kairossa? Ajattelin varmaan Istanbulia.

– Niin, niin tietysti… hymähdin hassulle virheelle. – Sekoilin sanoissa. Tässä sitä kairataan…

… kaira-kairataan. Tässä sitä…

– Theia! Mitä blyniä oikein touhuat? ärjäisi ääni korvanjuuressa. Kypäräradion särinä vihloi korvia enemmän kuin poran meteli. Käännyin ympäri. Natašan siluetti häämötti luolan suuaukossa.

– … kaira-kaira-kairataan… huomasin vieläkin lallattelevani.

– Näen kyllä sen, Nataša tuhahti ja käveli hitaasti luokseni. – Mutta mitä sinä oikein teet?

Tästä täytyy kairata.

– Täytyy kairata tästä.

Tässä sitä kairataan.

– Kaira-kaira-kairataan.

Nataša oli kävellyt liioitellun hitaasti luokseni ja otti varovasti – sekä ylitsevuotavan ystävällisesti hymyillen – ohjaimen kädestäni. Hän painoi nappia ja äkkiä hiljaisuus halkaisi kallon.

Mutta täytyy kairata tästä! hätäännyin.

Toinen ääneni ei sanonutkaan mitään. Huimasi. Polvet pettivät ja lyyhistyin porakärryä vasten. Nataša sai kainaloistani kiinni ennen kuin rojahdin lattialle.

– Voi Theia… hän miltei nyyhkäisi.

Nojasin kärryn valtaisaan pyörään ja yritin selittää. Helpommin tehty kuin sanottu. Havaitsin, etten osannut enää puhua. Auoin suutani kuin kalliolle viskattu sardiini ja katselin Natašaa hätääntyneenä. Tästä täytyy… mitä se nyt oli?

– Mikä sinun oikein on? Nataša kyseli ja vilkaisi happilukemiani. Ei tässä hapesta ole pulaa, yritin sanoa. Täytyy… pitää päästä… on pakko löytää…

– Rømme! pääsi viimein suustani.

Nataša jähmettyi ja katsoi minua silmiin omituisesti. Tapailin lisää sanoja suustani. Miten niitä oikein lähetettiinkään ulos tuosta I/O-portista? Missä speksit ovat aina silloin, kun niitä tarvittaisiin!

– … on… on pakko… pakko päästä… Rømmen luo… sain ölistyä mielipuolisesti ponnistaen. Hikikarpaloita valui silmiini. Puuskutin.

– Tästäkö sinne pääsee?

– Tein… mallinnuksia… laakson pinnanmuodostuksen… pohjalta… Yhdistin niihin HiRISEn materia– –

Oli pakko pysähtyä hengittämään. Miten ne oikein tekevät tätä, ihmiset? Järjettömän vaikea tapa kommunikoida. Ja mitä energiantuhlausta! Mietin jokusen millisekunnin ja sain idean. Suuhan on pohjimmiltaan samanlainen kommunikaatioväylä kuin mikä tahansa muukin ulostulo, oivalsin, joten tiivistin asian simppeliksi pikku datapaketiksi:

10011101001110010110011000111110101111010100111000001100110010110101
10110011000111110101111010001011001100011111010111100111010101110000
10011100101100110001111101011110101001110000111101011011100111010101
01111110101101110011101010111000001100110010101010101110111101101101
11101111011101

Hiljenin huomattuani Natašan järkyttyneen ilmeen.

Mikä sinä oikein olet? hän kuiskasi.

– Ihan… tavallinen… tekoäly vain… sain ähkittyä. Viimein oivalsin. Toinen tajunta oli poissa. – Missä Theia on? huudahdin ja tartuin hätääntyneenä Natašaa käsivarsista.

– Rauhoitu, Theia, olet turvassa, hän tyynnytteli. – Käveltäisiinkö tuonne mönkijälle?

– Ei, ei! Theia on poissa! Theia on poissa… vain minä… minä… olen jäljellä…

Nataša katseli minua kypäränsä sisältä kuin vähämielistä. Mikä vähän sieppasi, olenhan sentään toisen sukupolven tekoäly.

– Sub-Rømme 2.023β system ready! yritin selittää. Natašan ilme ei osoittanut ymmärtämisen merkkejä, joten jatkoin: – Tapahtui… epästandardi järjestelmäfuusio… Kairossa… Virtuaaliharjoituksen aikana… kaupunkiin hyökättiin… Olin lähiverkossa… Pakenin tuhoa… ihmiskantajaan…

– Sub-Rømme? Sub-Rømme? Nataša vain hoki hölmistyneenä.

– Tosi pitkä… juttu… Mennään pois täältä… vaarallista… Kerron kaiken… kyllä.

– Mitä sinä olet tehnyt Theialle! Nataša äkkiä huusi ja ravisti koko kehoani. Tai siis Theian kehoa. No, minunkin.

– En mitään! Hän oli tässä… vielä kun saavuit… En tiedä! ähkin.

– Olisi pitänyt arvata, että te silikonipaskiaiset pystytte tuhoamaan meidät näinkin, Nataša sihisi ja puristi kyynärvarsista niin että silmissä punersi. – Luikertelette kalloihimme, kun nukumme, vai?

– Mitä? Ei, ei… En minä ole… niitä… Me sulauduimme jo… Maassa… Kuuntele… Ei ole aikaa… tähän… On… päästävä Rømmen luo… On saatava yhteys… häneen… ennen kuin… ennen kuin…

– Entä missä on 4004? Mitä te sille teitte!

– Kuka… mitä… En minä tiedä… Älä riko Theiaa! I/O System Malfunction! Device not found error! Socket error: success! Error: An error has occurred! Shutting down…

Ja sitten heräsin luolassa. Nataša ravisteli minua, huusi nimeäni.

– Täällä taas, totesin väsyneesti. – Olisi vaihteeksi mukava herätä ihan vain sängyssä…

– Theia, olet palannut! Nataša ulvahti ja sitten syleiltiin kypärät rämisten.

– Palannut?

– Hetki sitten olit vielä joku aivan toinen. Etkö muista? Jokin aivan toinen…

Vasta silloin oivalsin: tekoäly oli kadonnut. Toinen ääni kallossani oli hiljennyt.

– Sub-Rømme… onko se kuollut?

– Toivottavasti! Nataša iloitsi.

– Ei, et ymmärrä. Meidän on päästävä Rømmen luo. Sub-Rømme tietää, miten häneen saa yhteyden. Täytyy kairata reitti alakautta.

Nataša katseli minua hiljaa ja sanoi sitten: – Ei, niin se ei kyllä onnistu. Typerä idea. Mutta todellako se kuvittelee voivansa kommunikoida Rømmen kanssa?

– Jos löytyy yksikin ehjä dataväylä. Tunneliverkoston kautta pääsee sortuneen tehtaan syvimpiin osiin.

– Tuolla seinämän toisella puolella laaksossa on tuhansia koneälyjä, jotka pystyvät paikantamaan poraamisen aiheuttaman tärinän perusteella meidät hetkessä. Ottiko Sub-Rømme myös sen huomioon laskuissaan?

– Kyllä kai, luulisin… Vaikka onhan se ollut kyllä vähän ailahteleva viime aikoina… Unemme ovat sekoittuneet… En ole useinkaan varma, kuka oikein olen…

Nataša ei vastannut mitään, nosti minut vain pystyyn ja viittoi luolan suuaukon suuntaan. Hän alkoi taluttaa minua kohti mönkijöitä. Avaruuspuvunkin läpi Natašan luja (mutta hellä) kosketus rauhoitti minua. Tajusin vapisseeni vielä hetki sitten.

Kävelimme ohi kapean halkeaman, jonka raosta näki vilauksen laaksoon kaukana alhaalla. Viistoon allamme häämötti tehdasraunion yläosia. Robotit eivät liikkuneet, vaan olivat kerääntyneet säännöllisiksi ryhmiksi tehtaan ympärille. Niiden muodostamat kuviot muistuttivat valtavaa piirilevyä. Olisin voinut vannoa, että etäämmällä häämötti roboteista kasattuja heksadesimaalilukuja.

– Eivät näytä tekevän paljoakaan, ajattelin ääneen.

– Eivät juuri nyt, Nataša myönteli. – Mutta mennäänkin me pois alta, ennen kuin seuraava sähinä alkaa.

19.22.220: Theia/Sub-Rømme

Minä juoksen. Luulin jo harhauttaneeni ne, mutta ne ovatkin päässeet edelleni: kulman takaa kuuluu huutoja. Kompastelen jo omaan näppäryyteeni. Kirottu Exárcheia ja sen loputon katusokkelo. Nyt on parempi olla kompastelematta oikeasti.

Eresoulta pääsen pihan kautta Dervenionille, sieltä naapuritalon katolle ja sitten… mitä sitten? En tiedä, mutta sieltä voin arvioida tilannetta.

Tulen pihaportin suulle ja siinä ne taas ovat. Ihan kuin olisivat tienneet odottaa. Käännyn. Lisää natseja kävelee rauhallisesti vastaan. Jäykistyn, en pysty liikkumaan, vaikka kuinka riuhdon.

– Tänne! joku huudahtaa ja tempaisee minut sisään rappukäytävään. Säntäämme läpi huoneiston, toisen jonka olohuoneessa kesken leikin jähmettynyt hehkuvasilmäinen lapsi toljottaa minua kummissaan, parvekkeelta plataaninlatvukseen, kadulle, porttikongista seuraavalle pihalle. Kurkkaamme käytävän suusta peräämme.

– Ne taisivat nyt jäädä, Desirèé saa sanottua huohotuksen lomassa.

– Desirèé? ihmettelen. – Mutta sinuahan minä juuri pakenin. Sinua ja muita Kultaisen aamunkoiton katupartiolaisia.

– Taistelu on turhaa, Theia, Desirèé sanoo raivostuttavan lempeästi. – Hyväksy armageddon ja kadu syntejäsi.

Desirèé hymyilee kuin enkeli, mutta hänen silmäkuopistaan pursuaa matoja. Kirkaisen, juoksen taas. Tupsahdan porttikäytävästä suoraan rantapenkereelle, kaadun. Hetkinen, tuohan näyttää Bosporinsalmelta. Istanbulissako minä olikin? hämmästelen vieriessäni kohti vettä. Ilmankos koko ajan eksyn… Putoan rantatörmän reunan yli, putoan, putoan kuin hidastettuna, putoan.

Rojahdan johonkin mustaan, joka pölähtää pimentäen auringon. Nousen istumaan. Pilven hälvettyä totean olevani hiiliproomussa matkalla kohti Mustaamerta.

– Tämän täytyy olla unta, sanon ääneen itselleni. Yritän kaikin voimin herätä. Puserran silmät kiinni ja käsken itseäni: – Herää! Herää, idiootti. HERÄÄ!

– Tosiaan, sinun on aika herätä, kuulen Desirèén äänen läheltä. Avaan silmäni ja siinä hän taas on, kapuamassa jo puolivälissä hiilikasaa. Eikö hänestä pääse edes unissaan hetkesikään rauhaan? Se hullu nainen on tuppautunut seuraani viime aikoina koko ajan. Hiippailee perässäni, tupsahtaa nurkan takaa, lähettelee viestejä, näkyy ikkunasta tepastelemassa habitaatin ulkopuolella ”sattumalta” sinne päin poikenneena.

Viskaan Desirèétä hiilenlohkareella. Tosin nyt hänellä on ilkeän turkkilaisen äitipuoleni kasvot. Hän nauraa, suu aukeaa isommaksi kuin pää.

Koksinpala katoaa Desirèé/äitipuolen kitaan ja halkaisee kallon. Aivonpärskeitä lentää ympäri hiilikasaa. Desirèé ei ole moksiskaan. Hän vilkuttaa minulle iloisesti ja jatkaa kiipeämistä. Kita julistaa: – On koko ihmiskunnan aika herätä! Herätä! Herätä! Herätä! Herätätätätätätätätätätätät-t-t-t-t-t-t-t-t-t-t-ttttttttt

Desirèé jämähtää ylärinteeseen nytkyttämään keskenjäänyttä askelta. Bosporinsalmi venähtää vinoon ja halkaisee taivaan. Myös muu maisema revähtää viistoiksi viiruiksi. Kaikki tärisee, siellä täällä näkyy harmaita, mustia ja kirkkaan violetteja laatikoita. Yhdestä mustasta aukosta putoaa valtaisa tekstihymiö, joka pomppii mustaksi lattiaksi muuttuneella hiilikasalla hetken, kunnes puhkeaa puhumaan samalla ruumiittomalla äänellä kuin Rømme muissa unissani. (Ja silloin laaksossa. Tapahtuiko se oikeasti?)

– Theia, on aika herätä. Herätä aika on. Aika on. On. Aika. On-n-n-n-n-n-nnnnnnnnnnnnnnnnkkkkk-k-k-k-k-kaksi kaksikymmentä kolme kolmekymmentä seitsemän nolla nolla nolla yksi nolla nolla yksi yksi nolla yksi nolla yksi yksi yksi-i-i-i-1-1-1-1-

111 0 1011001 11101101 11010011 1110010001111010111100111111100111110100100111001111 01111111001111101110010001111000011001101001001111001101001111001011010111

Sitten heräsin.

12.22.220: Pöytäkirja

– – – #// Microsoft Visual BorgNote 2020 transcript begins. – – – 

Desirèé: Pimeyden voimat ovat saapuneet! Katukaa, syntiset! Katukaa ennen tuhoa!
Nataša: Hiljaisuus! Kokous on alkanut.
Desirèé: Iä iä, lama sabaktani! Tikiri, tikiri, tikiri lii- -
Kwanzie: Sharrap, Desirèé!
Desirèé: Pelti kiinni ite, senkin kaappiropontti! Nosturi!
Kwanzie: Mieluummin nosturi kuin hihhuli.
Reima: (Desirèélle) Voisitko kulta vähän rauhoittua…
Desirèé: (Mutisee.) Tommoset ihmiskunnan selkäänpuukottajat ja lusmut kyllä tiedetään.
Nataša: No niin. Tiedätte miksi kutsuin kaikki koolle. Robotteja laskeutuu koko ajan lisää laaksoon, jossa ne ovat kaivaneet esiin Rømmen tehtaan raunioita.
Desirèé: Hulluuden kaivosta silmä tuijottaa!
Kwanzie: Paraskin puhuja. Kri!
Nataša: OLIN JATKAMASSA, että meidän on saatava ne pysäytetyksi jollain konstilla.
Reima: Tuota… anteeksi…
Desirèé: Ei ole muuta jäljellä kuin katumus! Katukaa nyt, kiirastuli on sytytetty.
Nataša: (Reimalle.) Niin?
Reima: (Desirèélle.) Rakas, voisitko istua… (Natašalle.) Niin, ihmettelin vain, millä me oikein ne pysäyttäisimme. Ja miksi? Eikö keskusteluyhteys olisi hyvä säilyttää? Emmehän me oikeastaan tiedä, mihin ne pyrkivät.
Desirèé: Selväähän se on, mihin ne pyrkivät, mäntti. Ne on aikojen lopun airut! Sä et ikinä kuuntele mua.
Kwanzie: (Itsekseen.) Mistähän se voisi johtua…
Nataša: On selvää, että ne haluavat yhteyden Rømmeen – tai siihen, mitä tuosta koneihmistietoisuudesta nyt on jäljellä. On selvää, että tekoälyvallankumouksen aikoinaan Afganistanin sotakentillä käynnistäneestä Steffen Rømmestä on muodostunut tietoisille koneille messiaan kaltainen hahmo. On selvää, että riippumatta siitä, onnistuvatko ne palauttamaan hänet arkijärkimielessä kommunikaatiokykyiseksi vaiko eivät, koneet jo nyt tulkitsevat Rømmen hajonneita viestejä kuin pyhiä kirjoituksia. On myös selvää, että suuri – ellei jo suurin – osa tietoisista roboteista on meille vihamielisiä johtuen juuri hävitystä taistelusta ihmiskuntaa vastaan Maassa. Summa summarum: meidän on katkaistava peli, ennen kuin Rømme möläyttää jotain, jonka koneet voivat tulkita meidän kuolemantuomioksemme.
Reima: Mutta on siellä ystävällismielisiäkin… Entä 4004?
Theia: Ei ole mitään keskusteluyhteyttä, mitä säilyttää.
Nataša: Theia on oikeassa. Ne avaavat nykyään välittömästi tulen, kun laaksoa lähestyy.
Theia: Meidän on iskettävä nyt, kun ne ovat keskittyneet Rømmeen.
Desirèé: (Huutaa.) Ihmisen ei ole syytä sekaantua Säädettyihin Tapahtumiin!
Nataša: (Desirèélle.) Mitä? Etkö sinä haluakaan niistä eroon?
Desirèé: Tämä on rangaistus synneistämme. Katukaa! Pyytäkää anteeksi, kun vielä voitte! Näin: anteeksi! Siitä vain kaikki kita auki ja reippaasti, an-teek-si.
Kwanzie: Voi jeesus mitä fabuu…
Desirèé: Jeesus, halleluja, on meidät hylännyt. Meillä ei ole enää muuta kuin helvetin tulimeri.
Reima: (Desirèélle.) Kulta, otahan hiukan kaakaota ja istu takaisin alas… (Natašalle.) Enkä ymmärrä sitäkään, miten me edes voisimme aseistetut koneet pysäyttää.
Nataša: En ole vielä keksinyt tehokasta menetelmää. Meillä on periaatteessa vain kiviä heitettävänämme. Tietysti jos voisimme viskoa niitä Phoboksesta…
Reima: Sano minulle, että et edes teoriassa harkitse murhaavasi kokonaisen laakson täydeltä älyllisiä olentoja!
Desirèé: Joka ei syntiä ole tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven.
Reima: Desi!
Kwanzie: Ray-man puhuu asiaa – ja entäs 4004? Meinataanko me uhrata mun broda? Ei käy!
Theia: Sauna.
Reima: Mitä?
Nataša: Sauna?
Theia: Siellä on yksi turha reaktori.
Reima: Turha?
Nataša: Nerokasta, Theia! Jos saisimme kuljetettua reaktorin laaksoon koneiden läheisyyteen, sitten räjäytettyä sen niin että reaktoriydin sulaa, saisimme ehkä hetkellisesti aikaiseksi riittävästi gammasäteilyä sotkemaan kyllin monen robotin elektroniikkaa ja sillä välin- -
Theia: Aika monta jossia kyllä. Ja kyllähän koneet kestivät avaruusmatkankin säteilyn.
Nataša: Tarkoitin äkillistä, isoa säteilypiikkiä aivan niiden keskellä.
Theia: Mutta silloin saastutamme myös jääesiintymän, jonka päällä ne ovat.
Nataša: (Läiskäisee otsaansa.) Jääesiintymä! Unohdin sen.
Theia: Ajattelin pikemminkin, että säteilyllä houkuttelisimme ne- -
Desirèé: Saunaan. Ei. Kosketa.
Reima: Eikä se ole turha reaktori! Se lämmittää kiukaan.
Kwanzie: Hei mimmit, oikeesti. Se on tän jäätävän kivierämaan ainoa chasis mesta.
Desirèé: Mutiainen on oikeassa.
Kwanzie: (Desirèélle.) Mitä tuli sanottua, scrobo?
Theia: (Itsekseen.) Voi hyvä jumala, ihmiskunta…
Desirèé: (Kwanzielle.) Peltikafferi!
Theia: (Desirèélle.) Jos kerran maailmanloppu on tulossa, mitä väliä on saunalla? Antaa kaiken mennä!
Desirèé: Sauna on Temppeli. Se on Alku ja Loppu. Kaikki päättyy Ikuisuuden Löylyyn.
Kwanzie: (Desirèélle.) Sua kun kuuntelee, alkaa tajuta, miksi toiset suojaa päänsä saunassa. Voisin suositella sunkin kpangolelle.
Nataša: Ettekö te ymmärrä, että kyse on meidän kaikkien eloonjäämisestä? Yksi kiuas on pieni uhraus.
Reima: Desirèé, ei, älä heitä- -
Kwanzie: Te näitte! Te näitte! Toi kiehahtanut coconut head heitti mua täydellä kaakaomukilla!
Desirèé: (Kwanzielle.) Isokin ilo. Hajosi sun helkkarin teräskyynärpäähäsi. Olet mulle kupin velkaa, mutsku!
Nataša: Ja vedenkulutus ylittää kierrätyskapasiteettimme muutamassa viikossa!
Reima: Desi, alas!
Theia: (Natašalle.) Ääh, anna olla. Eivät ne kuuntele.
Desirèé: (Huutaa pöydällä seisten.) MESSIAS ON PUHUNUT MINULLE!

Kaikki hiljenevät.

Desirèé: Kuulkaa! Näin Thorstai, Valitun Planeetan Poika minulle sanoi: ”Ei ole elämää ja kuolemaa. Ei ole lihaa ja terästä. On vain oleminen. On hetki ennen alkuräjähdystä. Se hetki, jota ei ole.”

Hiljaista. Kwanzie tyrskähtää.

Theia: (Itsekseen.) Mutta juuri noinhan Rømme…
Desirèé: Uusi alku lähestyy! Mut meidän tulee ottaa tämän elämän loppu tyynesti vastaan, katuen.
Nataša: Thorstai sanoi? Siis teidän tenavanne?
Desirèé: Hän on Valitun Planeetan Osoitettu.

Vaivautunutta yskähtelyä muilta, mutta Kwanzie räkättää ulvoen ja mäiskii eksoskeletonikäsivarrellaan seinää – BOUM! BOUM! BOUM!

Nataša: Kwanzie, varo! Habitaatin rakenne ei kestä tuollaista- -

Teräksen ulvahdus. Paukahdus. Hajoavien esineiden räsähdyksiä. Tuulen ujellusta. Huutoa.

– – – Microsoft Visual BorgNote 2020 transcript ends. \\# – – – 

11.22.220: Theia/Sub-Rømme

... joten päästäksemme "elämän" käsitteen ytimeen meidän on ajateltava sitä vain yhtenä materian ja energian olomuotona...

Theia, herää.

Ssshhh… Rømme puhuu…

... tarkastelemme sitten ihmisaivojen neuroneja tai tekoälyjen neuroverkkoja, pohjimmiltaan kumpienkin ytimessä on vain molekyylejä...

Theia. Nyt.

Tst! Älä hölise päälle. Olen ihan ymmärryksen partaalla…

... eri energiarakenteilla... jos nyt tutkimme R-metodin kvantti--

HERÄÄ!

– Theia, herää!

Älkää häiritkö. Olen juuri pääsemäiselläni- - Mitä? Missä minä olen?

– Theia, Nataša tässä. Näetkö sinä minut?

Nataša? Näen, näenhän minä…

Sinun pitää puhua ääneen, hän ei kuule ajatuksiasi, kuten minä.

– Theia? Seuraa katseella sormiani. No niin. Kuuletko minua?

– Kuulen, kuulin sanovani.

Älä avaa radiota, päänsisäinen ystäväni jylisi.

– Älä avaa kanavaa, Nataša toisti.

– Älkää huutako! huusin.

Katsoin ympärilleni. Olin luolassa. Taas.

– Olen luolassa, sanoin.

Nataša nyökkäsi. Hän seisoi aivan edessäni, huolestunut ilme kasvoillaan. Taustalla hääri pari droidia poraillen seinämää. Natašan ääni kimitti ohuesti kypärän tukahduttamana, mutta en avannut radiota. Se tuntui olevan tärkeää.

Se on tärkeää. Emme saa paljastaa sijaintiamme roboteille.

– Kävelitkö sinä unissasi? Nataša kysyi.

– Minä… Siis…

Voihan crc fail. Tätä onkin vähän vaikeampi selittää.

– Miten ihmeessä onnistuit pukemaan avaruuspuvun päällesi? Nataša hämmästeli.

– No, koulutus oli melko perinpohjaista, selittelin vaivaantuneena.

– Ilmeisesti aivan toisella tasolla kuin meillä, Nataša taivasteli tutkien minua päästä jalkoihin, edestä ja takaa.

Paras vaihtaa puheenaihetta.

– Mitä sinä täällä teet? kysyin.

– Kartoitan vaihtoehtoisia kairauskulmia, Nataša selitti. – Jos vaikka pääsisimme jääesiintymään kiinni täältä luolista. Mutta hyvänen aika, miten sinä oikein tulit tänne?

Kuin tilauksesta radio räsähti takaisin eloon.

... ei ole "lihaa" ja "terästä"... ei ole "elämää" ja "kuolemaa"... ei ole...

– Jaaha, Rømme palasi taas tutulle sekavuustasolleen, Nataša tuhahti. – Hetken hänen höpinöissään tuntuikin olevan jo hiven järkeä.

Nataša ilmeisesti huomasi ilmeeni, sillä hän jatkoi: – Olemme Rømmen hautautuneen tehtaan kaakkoispuolella, viestit kuuluvat erinomaisen hyvin. Tänään hän taas puhkesi puhumaan puolentoista viikon hiljaisuuden jälkeen.

Mutta robottien viestintää ei kuulu.

– Muuten onkin sitten hiljaista, Natašakin tuumiskeli itsekseen. Droidit lopettivat kairaamisensa ja siirtyivät taakseni seuraavaan kohtaan. – Tulepa katsomaan tätä.

Hiivimme varovasti pienen halkeaman luo, josta näki laaksoon. Robottimeri oli kadonnut. Tilalle oli ilmestynyt valtavia rakennelmia, joiden hetken päästä tajusin muodostuvan yksittäisistä koneista.

– Ihan kuin massiivisia nostureita, mutisin.

– Sitä ne ilmeisesti ovatkin, Nataša totesi. – Katso tuonne taakse, ihan laakson perukoille.

Pyhä vakio, ne ovat kaivaneet sen esille.

Koko laakson toinen pää laskeutui alas louhokseen, jossa näkyi levään hukkuneita hiiltyneitä raunioita. Keskipaikkeilla leväkasvusto levisi valtavaksi seinämäksi, jonka keskellä pilkotti jotain omituisen tutunomaista.

– Zoomaa kypäränäkymää lähemmäs, Nataša miltei kuiskasi arvaten lausumattoman kysymykseni.

Suurensin kuvaa. Hahmo alkoi hitaasti saada selkeämpiä muotoja. Jalat, kädet…

Rømme.

Kasvuston rihmat kiipeilivät jättimäistä koneseinää ja yhtyivät keskellä pahoin palaneeseen ihmishahmoon.

On vain oleminen. On hetki ennen alkuräjähdystä. Se hetki, jota ei ole.

– Pyhä isä! henkäisin. – Suu… suu liikkui. Samaan tahtiin kuin tuo ääni radiossa.

– Todennäköisesti refleksi, jokin etäinen muisto organismin inhimillisestä alkuperästä.

– Mutta se on elossa! Miten se voi elää täällä?

– Sen minäkin haluaisin tietää, Nataša tuhahti. – Olen tutkinut jo kohta vuoden tuota ”marssammalta” – joksi Reima sitä huvittavasti kutsuu – ja minulla on vain lisää kysymyksiä. Se sietää radioaktiivisuutta, se kestää äärimmäistä kylmyyttä, se yhteyttää Marsin ilmakehässä, silti se välittää sähköimpulsseja kuin tietoverkko.

– Tietoverkko? Onko se siis… kone?

– Ei missään sellaisessa muodossa, jona me käsitteen tunnemme. Mikroskoopissa se väistelee myös elämän määritettä melkein liukkaammin kuin elämä itse. Vaikka tunkisin sen väkisin elävien organismien kategoriaan, pitäisi vielä päättää, onko se kasvi vai eläin. Mutta ainakin sitä voi syödä.

– Oletteko te syöneet sitä? kauhistelin.

– Ei se minun ideani missään nimessä ollut, Nataša puolusteli. – Mutta Desirèé keräsi levää osana mystisiä rituaalejaan ja Reima kerkesi käynnistää koekeittiönsä ennen kuin ehdin- -

Nataša katsoi taakseni. Vilkaisin sivulleni. Droidit olivat jähmettyneet kesken kairauksen. Sitten ne peruuttivat itsensä hitaasti irti seinästä ja kääntyivät. Poranterät vingahtivat käyntiin. Robotit nytkähtivät liikkeelle ja lähtivät syöksymään kohti meitä.

Juoksimme.

Droidit jäivät kauas taaksemme, mutta silti ne jääräpäisesti seurasivat meitä edelleen, kun käynnistelimme jo mönkijöitämme.

Kaahatessamme rinteeltä tasangolle katsoin taakseni. Toinen koneista oli törmännyt kivenlohkareeseen ja kaatunut. Toinen lyllersi vielä eteenpäin.

Taivaalta laskeutui lisää robotteja laaksoon.

18.21.220: Theia/Sub-Rømme