21.10.2023: Theia/Sub-Rømme

Lopultakin pääsimme Baikonuriin. Kun laskeuduimme laukaisulaustan Tsiklon 2 valvontarakennuksen katolla olevalle helikopterialustalle, aurinko oli juuri nousemassa. Astuessamme ulos kopterista, sekä läntinen että itäinen taivaanranta hehkuivat lähes yhtä punaisina. Aamuauringon valossa näimme, että avaruuskeskuksen piha ja ympäristö olivat täysin tyhjiä. Samalla meitä seurannut kopteri lensi hidastamatta ylitsemme. Noinkohan se seurasikaan meitä? Paskat, se oli Urbain ja sillä oli varmasti pahat mielessä – ei se hetkessä ollut leppynyt sitten viimeisimmän välikohtauksen.

Sisään rakennukseen laskeutuessamme havaitsimme, ettei sielläkään ollut ketään. Joko kesälomakausi oli alkanut hyvin yllättäen tai sitten tekeillä oli jotakin muuta.

Läntinen hehku, johon on sittemmin alkanut liittyä myös etäistä jyskettä ja kumua, viittaa selkeästi lähestyvään rintamaan. On loogista olettaa robottien tai ihmisten päättäneen jatkaa sotatoimiaan ja koskapa valoilmiöt ja äänet lähestyvät meitä, veikkaan ihmisten olevan hyökkäävällä puolella robojoukkojen rippeiden perääntyessä. Veikkaankin siis, että ihmiset ovat hylänneet tämän paikan paetakseen lähestyvää rintamaa.

Siinä oli siis syytä päästä nopeasti pakoon täältä. Onneksi pikainen perehtyminen osoitti avaruuskeskuksen kontrollihuoneen olevan yhtä täysautomatisoidun kuin ydinvoimalakin oli. Näytti siltä, että meillä on hyvät mahdollisuudet onnistua. Varsinkin kun logojen perusteella suurin osa laitteistosta näytti olevan PTOMASin tekeleitä, eli arvoisan päävieraani osaamiskentään kuuluvia.

Kuten sanoitkin, laitteisto on täysautomaattinen, joten sen käyttäminen – kuten sanoinkin – ei ollut mitään rakettitiedettä, heh heh. 

Teeskentelen edelleen, etten kuullut tuota.

Melko lyhyen pähkäilyn jälkeen saimme lähtölaskennan käyntiin. Kwanzie oli sekä hyödyksi että pääasiassa hiljaa. Lieniköhän kipeä? Metallinkaikuisen äänen luetellessa hitaasti kiitettävän pitkän lähtölaskennan numeroita ajoimme kosmonauttien kuljetusrataa pitkin laukaisutornille. Astellessamme laukaisutornin hissiin kuului yläpuoleltamme lähenevää helikopterin säksätystä. Sitten pauketta sekä valtaisa räjähdys – kopteri oli törmännyt jonkun matkan päässä tyhjillään seisovaan laukaisutorniin. Nousimme huolestuneina hissiin ja aloitimme viimeisen matkamme tämän maan päällä. Kun hissi pysähtyi tornin huipulla ja sen ovet aukenivat, katsoimme nopeasti toisiimme, vedimme syvään henkeä ja astelimme siltaa pitkin rakettiin. Paitsi ettei se ollut mahdollista. Sillan tukki konepistoolia heilutteleva, groteski hahmo. Selvästikin Urbain oli poistunut kopterista ennen kuin se syöksyi torniin.

– Me lähdemme kyllä Marsiin, Theiaseni, julisti Urbain. – Mutta vain me kaksi! Ihmiskunta saa uuden mahdollisuuden, uuden puhtaan alun. Ilman ali-ihmisiä!

Robovaari oli tullut lopullisesti hulluksi. Toivotin hänet syvimpään helvettiin, Kwanzie sanoi puolestaan aika lailla saman, mutta paljon vähemmän kaunopuheisesti ja paljon monisanaisemmin. Sylkien solvauksia ja siivottomuuksia ilmeisesti useammallakin kielellä hän astui lähemmäs Urbainia kädet villisti heiluen ja vihan sylki suupielistään roiskuen. Urbain suuntasi konepistoolin kohti Kwanzieta häijy ilme kasvojensa rippeillä. Sormi alkoi juuri painua liipasimelle, kun jostakin Urbainin takaa, kuin tyhjästä, ilmestyi kaaressa lyövä siivousmoppi, joka osui hänen asetta pitelevään käteensä. Ase laukesi pärähtäen ja kaikki huusivat yhteen ääneen, kuin viimeistä päivää.


Comments are currently closed.