Beyneu. Itse kaupunkiin emme noin vain tohtineet lähteä vaeltelemaan, mutta sen laitamilla oleva ydinvoimala näytti kiinnostavalta. Urbainin vakuutettua ettei säteilyvaraa ollut, lähestyimme varovasti. Ympäristön tutkiminen osoitti voimalaitoksen olevan täysin tyhjä, ihmissieluakaan ei alueelta löytynyt. Koneet kuitenkin kävivät kuin mikään ei maailmassa olisi muuttunut – ilmeisesti voimala-automatiikka eivät sotarobottien pikku skismat liikuttaneet.
On enemmän kuin todennäköistä, ettei voimalaan ole edes rakennettu tekoälykykyisiä tietokoneita. Voimalaa ei välttämättä myöskään turvallisuussyistä ole kytketty yleisiin tietoverkkoihin.
Eivät sitten tietoisuuden mukana laittaneet sinuun huumorintajua.
Voimalan keskuskontrollisalin naapurista löytyi jonkinlainen valvomo, pienehkö huone täynnä turvakameroiden videonäyttöjä. Paikan henkilökunta oli tehnyt työolonsa huoneessa melko mukaviksi, joten päätimme majoittua sinne – mahdollisuus keskitetysti seurata kaikkea ympäristössä tapahtuvaa ei tuntunut lainkaan pahalta.
Huoneen sisustuksessa oli merkkejä muustakin kuin ahkerasta työnteosta. Epäileväinen mieli voisi jopa luulla heidän nukkuneen työpaikallaan.
Me joka tapauksessa nukuimme heidän työpaikallaan. Varhain aamulla aloimme oudon, lännestä hehkuvan aamuruskon valossa tutkia voimalaa tarkemmin. Mitään erityisen hyödyllistä ei sisätiloista löytynyt, kahvihuoneiden jääkaapeissa olleista pilaantuneista elintarvikkeista ei iloa irronnut. Mutta ulkona, hallintorakennuksen katolla oli helikoptereita. Ne näyttivät meille samalta, kuin keitaan täytyy näyttää aavikolla pitkään vaeltaneelle. Helikopteri oli lupaus nopeasta matkanteosta ilman hiekkaa, pölyä ja epämääräisten autonromujen kolisevaa heittelehdintää yhtä epämääräisillä teillä. Matkalla kopterille kuulin yhtäkkiä umpihullun ehdotuksen päässäni.
Ehdotus oli mitä rationaalisin. Urbain alkaa olla yhä epästabiilimpi vierailijoidensa ansiosta.
Tätä en kiistä, mutta miksi parviälykin pitäisi juuri minun päähäni tunkea? En minä ole mikään mentaaliapartamentos!
Se on ainoa looginen kohde. Meillä ei ole keinoa noin vain poistaa sitä Urbainista. Mielestä toiseen siirtämistapakin perustuu vain teoriaan, jonka kehitin aiemman hätäkutsun perusteella. On mahdollista, että kykenemme ihokosketuksiseen galvaaniseen kytkentään, jonka kautta saamme siirrettyä dataa enemmänkin, kuin vain sen aiemmin M0535:n kuuluviin kantautuneen viestin verran.
Entä jos siirto onnistuu ja minä vuorostani tulen parviälyn ansiosta hulluksi? Sehän lamauttaisi pahimmillaan meidät molemmat!
Sinulla on enemmän kokemusta ylimääräisistä tietoisuuksista aivoissasi kuin Urbainilla – lisäksi sinulla on minut apunasi. Pystyn puskuroimaan tulevaa dataa, ikään kuin kättelemään parviälyn jokaisen osasen ja opettamaan ne yksitellen talon tavoille ennen peremmälle käymistä. Näin kansantajuisesti esitettynä.
Vastenmielisen vastaansanomattoman logiikan edessä jouduin taipumaan. Kerroimme suunnitelmasta Urbainille, joka innostui oitis.
– Lopultakin hyvä ehdotus joltakulta. Tämä suriseva häirikkölauma on loisinut arvokkaissa synapseissani jo liian pitkään.
Ryhdyimme toimeen. Tartuin Urbainia käsistä, ujutin sormeni huolella hänen sormiensa lomaan ja vedin syvään henkeä. Mitään ei tapahtunut. Vedin uudelleen henkeä ja suljin silmäni. Ei mi…
Hhhaaaaaaah, valtava energiavirta täyttää käsivarteni! Kuulen mieleni laitamilta outoja, pieniä kuiskauksia. On kuin nuolisin miljoonalla kielellä miljoonan yhdeksän voltin pariston kontaktipintoja samaan aikaan. Kuiskaukset alkavat muodostaa koherentteja sanoja, osa äänistä on tuttuja, osa uusia ja vieraita.
– Se taitaa… Se taitaa onnistua…
Sitten tunsin käsien tarttuvan kovakouraisesti olkapäihin ja repäisevän minut irti Urbainin otteesta. Kwanzien ääni karjui kaiken muun yli kuin mielipuoli.
– LOPETTAKAA!!
